Toukokuun aksat -ja hiekka pölisee!

Laitoin juuri meidän koirakerhon joukkueilmot sm-kisoihin menemään. Ja ei, me emme Fayn kanssa ole mukana, koska takkuamme yhä ja edelleen kakkosissa. Paikka joukkueessa olisi ollut, sillä seuramme on niin pieni, että hyvä kun saadaan joukkueita kasaan noin ylipäätään. Aina ei sekään onnistu. Tänä vuonna kisaamaan lähtee mini- ja maksijoukkue.

Itse olin mukana viimeeksi 2015, kun sain kunnian ohjata sekä Elvietä että kaverin Helmi-shelttiä.
Alla pari muistelokuvaa niistä kinkereistä, kuvat on ottanut Sirpa Saari. Oli kyllä ihan huippu reissu tuokin, jännitystä piisasi kun Helmin kanssa oli alla noin 15min yhteistä agilityä ennen sm-starttia. Lahjattomat treenaa ja sitä rataa, Helmin kanssa selvittiin kontaktivirheellä.  Elvien kanssa hyllytettiin useamman kiellon kera, mutta olihan siinä sitä vauhtia inasen enemmän, sekä kisakokemusta hurjan paljon vähemmän. Hieno reissu ja niin siistiä oli olla mukana isoissa kisoissa. Jospa sitten taas vuonna 2019? Äidin Yocun kanssahan noita sm-kisoja tuli käytyä useampanakin vuonna, joka kerta myös yksilöissä. Oi aikoja..

Yrittämisen puutteesta ei minua ja Faytä kuitenkaan voi syyttää. Pääsiäiskisojen jälkeen alkaneiden juoksujen jälkeen palattiin fyssarin kautta kisakentille, ja toukokuu olikin kaikkien muiden kiireiden lisäksi miinoitettu agikisoilla. Juoksujen jälkeinen laamailukausi on muutenkin ollut nollien suhteen hyvin hedelmällistä aikaa, sillä kaikki aiemmat nollat (ne kaikki kolme 1-luokan ja se yksi 2-luokan mitä puusilmätuomari ei nähnyt) tulivat juurikin juoksujen jälkeen.

Innoissamme aloitimme toukokuun tohinat Konalasta Hurtta-Areenalta, jossa kätevästi oli laitettu kaikki kakkosten radat ulkokentälle. Hallissa en suostukaan kisaamaan sen kammottavan pohjan takia. Meillä kun oli vielä yksi lahjakorttikin niin sinnepä siis perjantai-iltaa viettämään!

Ja varsin hedelmällisesti kisarupeama alkoikin, sillä heti ekalta radalta tehtiin voittonolla, jolla ansaittiin ensimmäinen kisakirjaan asti päätynyt luva. Jippii!! Tuntui suorastaan kammottavalta juosta hiekalla talvikauden keinonurmikirmailun jälkeen, mutta maaliin päästiin, eikä Laamasen Mian radoilla mitään tappoloppusuoria ollutkaan, mutta mukavasti haastetta silti. Tykkäsin!

Tässä rata:
Fay 2lk nollavoitto

Ihan ilman kommelluksia ei tämäkään rata sujunut, sillä ainakin yhteen rimaan kolahti tassu, yhtä siivekettä nuoltiin niin että siihen saattoi jäädä muutama Fayn karva, sekä puomin ylösmenolla Fayllä lipsahti toinen takanen hieman.

Tuplanollavoittoa tarjoiltiin meille näissä kisoissa, mutta saldo jäi vain tuplavoitoksi, sillä toisella agiradalla meille tuli harmittava virhe keppien sisäänmenossa. En omasta mielestäni ollut koiran edessä, mutta ehkä kuitenkin sen verran, että se sujahti kakkosväliin. Hieno rata muuten. Hyppärikin eteni kuin juna ihan viimeisille esteille, jossa koin nanosekunnin unohduksen viimeisissä pyörityksissä, ja vaikka sainkin Fayn oikealle esteelle, se seuraava ei enää sieltä sitten löytynyt koiran toimesta, joten täysin omaan piikkiin meni tämä. Kyllä sieltä yksi rimakin lopulta oli pudonnut, mutta ihan mielettömän hienoja kokonaisuuksia taas.

                                                            Onko ihme jos välillä rimat putoaa?!

Viikon päästä olimme Hiiden Haukkujen kisoissa Nummelassa. Helteistä huolimatta aamulla oli suorastaan kylmä, mutta se oli vaan hyvä, pääsimme suorittamaan ratamme ennen pahinta hellettä. Viitasen Annen radat eivät juuri ole suosikkeihini koskaan kuuluneet, eivätkä nämä tarjolla olleet juuri mieltäni muuttaneet.
Kaksi kakkossijaa väänsimme Fayn kanssa, paremmalla 5, huonommalla 10. Jos tuolla vitosen radalla olisi rima pysynyt ylhäällä, se olisi ollut kammottavin nollarata ikinä! Melkein törmäsin koiraan, ja siitä eteenpäin vaihdoin suunniteltua ohjausta pakon sanelemana peräti neljä kertaa. Tämä rata ei todellakaan ollut kaunista katseltavaa, muistutti lähinnä ensimmäisiä kisojani Kössin kanssa joskus sata vuotta sitten.. Kaunis oli sentään Fay palkintojensa kanssa ;)

Seuraavana maanantaina painelimme Riihimäelle iltakisoihin, tarjolla oli hyppäri ulkona ja agirata hallissa, tuomarina Johanna Nyberg. Hyppärillä oli kaksi kohtaa jotka aiheuttivat päänvaivaa. Pikkuhiljaa laskeva aurinko paistoi suoraan putkesta tulevien koirien silmiin kun piti suunnata renkaalle. Todella ärsyttävä kohta jossa aika monella tuli virhe.  Ex-rengasongelmainen Fay tämän kuitenkin hoiti kuin vanha tekijä, hieno pieni! Tämän jälkeen oli pari hyppyä ja piti vaihtaa ohjauspuolta, mutta koska olin pari päivää aiemmin melkein kompastunut koiraani silkkaa ehtimättömyyttäni, jänistin h-hetkellä enkä uskaltanut tehdä leikkausta koiran edessä. Siihenhän meidän loistava ja pirun nopea rata sitten kosahtikin. Kisan jälkeen rata-alueella sai treenata, ja kyllähän minä olisin ehtinyt jos vaan olisin ollut rohkea.. Vaan enpä ollut, huono minä.

Noo, sitten halliin agiradalle. Vihdoinkin tarjolla rata mikä oli kuin meille tehty! Rata jossa ei tarvinnut edes kuluttaa viittä minuuttia tutustumisessa, koska ohjauskuviot olivat selvät hyvin nopeasti. Koko iltarupeaman viimeisenä kisaajana radalle, eikä kellään muulla minillä nollaa.. Taas sitä meille tarjottiin, ihan käden ulottuvilla se oli.. Varsin sujuva rata, hienot kontaktit, hienoa kaikki, paitsi rengas, josta Fay hyppäri renkaan ja kehikon välistä. Voi aaaaaaaaaagh!!!! Miksi??!!! Kuinka monet radat ja renkaat on tehty tässä välissä loistavasti!!

Ei Fay saanut tämänkään radan jälkeen pettymystäni nähdä, se teki pientä virhettä lukuunottamatta taas niin hienoa työtä, että sydämeni oli pakahtua. Taitaa joku korkeampi voima pitää meidät kakkosissa. Ehkäpä se syy selviä ajan kanssa ;)

Haaveet kolmosiin nousemisesta ennen sm-kisaa olin jo haudannut, kun lähdimme seuraavana lauantaina Valkeakoskelle pikkukisoihin, joissa samalla kisattiin shelttimestaruudet. Kakkosilla A-agirata toimi karsintaratana, sieltä kolme parasta tuloksen tehnyttä joka luokasta pääsisi finaaliin, joka oli normi kolmosten rata myöhemmin iltapäivällä.
Kisapaikalla oli järjettömän kuuma, eikä varjopaikkoja ollut tarjolla kuin metsän laidassa. Fay oli ainoa mini kakkonen ja korkkasi kakkosluokan. Petteri Kermisen radoissa oli haastetta kerrakseen, juosta sai kovempaa kuin mihin moni pystyi. Kiva tehdä helvetilliseen helteeseen tämmöinen rata, grrr..
Meillä tuli ekalla radalla rima alas aika alussa, mutta matka jatkui hyvillä mielin, ja jopa se juokse-itsesi-hengiltä-kohta selvitettiin. Mutta sittenpä eteen osui ongelma, joka tällä kertaa oli keinu. Sieltä Fay hyppäsi alas ennen aikojaan. Mikähän tämä nyt sitten oli, mene ja tiedä. Uusinta onnistui ja matka jatkui, maaliin tuloksella 10 ja tietty voittoon kun ei muita ollut. Tästä radasta jäi päällimmäisenä mieleen jalkojen alta luistava hiekka, sekä kuuluttajan sanat 'olipa Fayllä upeat kepit'.
Toinen rata, joka oli juurikin se karsintarata, meni meillä aivan mönkään, tällä kertaa LENTOKEINUN takia. Liekköhän helle sulattanut Faynkin aivoja sen verran ettei ihan toiminut homma näillä lämpöasteilla ja suorassa paahteessa. Uusin keinun ja painuimme muutaman esteen jälkeen pois. Mitäpä sitä juoksemaan enempää kun tuntui että taju lähtee.
Tässä vaiheessa olin vain tyytyväinen ettei tie shelttifinaaliin auennut, sillä olisin todellakin joutunut miettimään jäämmekö kuumuuteen useammaksi tunniksi odottelemaan vain päästäksemme kokeilemaan kuinka 3-luokan radasta selviytyisimme. Nyt ei tarvinnut miettiä, vaan lyhyen jäähkän jälkeen lähdimme kohti kotia ihanassa ilmastoidussa autossa.

                                            Fayn agikuvat on Konalassa ottanut Noora Tiihonen.

Toukokuun tohinoiden kymmenen radan saldona siis vain yksi luva, mutta ihan hirmusti kiksenä onnistuneista kohdista, joita on aina vaan enemmän ja enemmän. Fay on vaan niin mieletön, niin tohkeissaan ja tosissaan. Ehkäpä minäkin jonain päivänä olen koirani arvoinen ohjaaja.