Tammikuussa 2018 oli suunnitelmia ja haaveita.
Äidin Kaislalle oli suunnitteilla kesäpentue yhteistyössä meidän kesken. Fayn kanssa halusin kovasti nousta agin kolmosluokkaan ja mm päästä mukaan pienen seuramme sm-joukkueeseen. Nooalle piti löytää koti, koska se terrorisoi muita, etenkin Mantaa. Ketuille piti opettaa agia. Elvien toivoin pysyvän kunnossa kera lääkityksen.
Ja kuinka kävikään...
Kaislaa ei astutettu koska äitini sairastui vakavasti. Päätös tehtiin aivan viime metreillä ja se osoittautui oikeaksi. Fay ei sinnikkäästä yrityksestä huolimatta noussut kolmosiin ennen kesää. Ja vaikka olisi noussutkin, olisivat sm-kisat kuitenkin jääneet välistä kohtutulehduksen takia. Samoin jäi reissu Agiråkkiin Joensuuhun. Nooalle löytyi koti, mutta elämän omituisen huumorintajun vuoksi se on taas takaisin meillä. Ketut eivät osaa agia, eivätkä oikeastaan mitään muutakaan. Elvie pysyi lääkityksellä kunnossa, olkoonkin että annostusta jouduttiin hieman nostamaan.
Vuodesta 2018 jäi käteen aika yliajettu olo. Elämä potki ihan tosissaan päähän ja pakka on vieläkin aika sekaisin. Kesän ja syksyn aikana ollaan rämmitty läpi arjesta, mutta mitään ylimääräistä en ole jaksanut.
Otin äidin Kaislan meille hoitoon heinäkuussa, jotta isälläni olisi helpompaa 'vain' kolmen urossheltin kanssa. Pienen hetken meillä olikin mukavaa kun viisi likkaa saivat leikkiä keskenään, vaikka kesän ***vetillinen kuumuus imikin lähes kaikki mehut, minusta ainakin.
Kaislan fyssarikäyntiin kuitenkin stoppasi likkojen yhteiset leikit, sillä sen vasemmasta polvesta löytyi vamma, jota yritetään vieläkin parantaa. Ensin kokeiltiin lepoa, sitten lääkettä ja lepoa, sitten ortopedin määräämää lääkettä ja lepoa, kunnes koira lopulta päätyi leikkauspöydälle ristisidepotilaana.
Ristari korjattiin TTA-tekniikalla. Varmaan ihan hyvä ja pätevä tekniikka, mutta jotain tapahtui viikko leikkauksen jälkeen ja sääriluun harjanteeseen tuli murtuma. Räks! Taas yritettiin tovi levolla jalka siteessä, ei auttanut. Uusi leikkaus oli edessä vajaa kolme viikkoa ensimmäisestä ja polveen laitettiin lisää metallia. Lisäksi side oli hangannut kintereen etupuolelle ikävän nirhauman. Tämän toisen leikkauksen jälkeen Kaislan jalka oli 30 päivää lastassa, joka vaihdettiin kerran. Se poistettiin 12. joulukuuta kun rtg näytti luutumisen alkaneen hyvin ja kriittisin vaihe oli ohitettu, ja myös iho lastan alla alkoi jo kaivata happea. Siltikään meillä ei ollut lupaa liikkua kuin tarpeille, koska murtumakohta oli vielä heikko. Kaisla siis jatkoi häkkielämää ja minä kannoin sitä edelleen pihalle ja takaisin. Lastan alta paljastunut nirhauma aiheutti harmaita hiuksia kun Kaislan onnistui jopa Kössin vanha kauluri (lue = iso kauluri) päässä raapia rupi ennen aikojaan pois.
Kaikki näytti haavaa lukuunottamatta vallan hyvältä, kunnes koitti jouluaattoaamu ja koira nousi ylös kolmijalkaisena.
Mutta mitäpä sitä koiranomistaja muuta tekisi kuin jonottaisi päivystyksessä jouluaattona.. Hommahan oli itselleni jo tuttua alkukesältä Fayn kanssa. Halusin kuitenkin rtg-kuvan polvesta heti, sillä pystyisin kyllä itsekin näkemään jos siellä olisi koko metallikyhäelmä tuhannen päreinä.
No onneksi ei ollut, mutta pieniä muutoksia kuitenkin. Tämän lopulta kertoi meidän ihana ortopedimme, joka jouluaattona vastaili sähköposteihin ja katsoi kuvat. Kiitos Anu Saikku-Bäckström!
Juurikin se murtumarako, jonka kunnollista luutumista oltiin odoteltu, oli hieman kasvanut. Häkkielämä jatkui Kaislalla edelleen ja tarkoitus oli mennä kontrolliin ortopedin luo 9.1. Itselläni ei ole pienintäkään käsitystä miten Kaisla on voinut kinttunsa tärvellä ja aiheuttaa taas toipumiseen ison harppauksen taaksepäin. Se oli illalla ihan normaali, aamulla enää ei. Se ei kaulurin kanssa pääse polveen 'käsiksi' ja yönsä se on nukkunut rauhallisesti.
Noo... vajaa viikko päivystyskäynnin jälkeen polveen kasvoi paise. Polven kohdalla oli aiemmin ollut pieni kohouma ja ihan normaali rupi. Paise ilmaantui viikonlopun aikana kun itse olin muualla. Parin päivän päästä se räjähti ja taas mentiin lääkäriin. Polvesta tunki esiin pätkä metallia, noin niitin kokoinen pala. Rtg kertoi mistä pala on, ja se kertoi myös ettei mikään enää tue sitä heikointa kohtaa..
Mukaan kotiin lähti antibioottikuuri, sillä tulehtunuthan polvi oli. Sitä, ontuuko Kaisla tulehduksen vai tuen pettämisen takia, ei voi vielä sanoa, mutta pahoin pelkään että ilman kolmatta leikkausta ei polvesta ehjää tule. Mutta tuleeko silläkään? Tähän mennessä takapakit ovat tulleet minimaalisella liikkumisella. Sen enempää koiraa ei voi kahlita. Pysyykö polvi kasassa millään?
Kaislan polviepisodi on siis aika lailla näytellyt pääosaa tässä taloudessa jo yli kolme kuukautta. Fay on päässyt melkein joka toinen viikko agitreeneihin, mutta ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut omatoimitreenivuoroa. Manta, Tuuli ja Elvie ovat saaneet tyytyä lähes treenittömään elämään, mutta eivätpä nuo ole valittaneet. Ja Nooa, no, sillä kesti ehkä kaksi sekuntia asettua niille tassunsijoille joista 10 kk sitten lähti. Se on ehkä jopa vielä pahempi toisten päälle hyökkijä kuin aiemmin, mutta onneksi uuden kodin etsintä on jo hyvällä mallilla. Kaikista koirista vaan ei ole elämään laumassa.
Kaislan paiseenkasvuviikonloppuna olin reissussa Fayn ja Tuulin kanssa. Olin syksyn aikana joutunut jättämään kahdet agikisat väliin, mutta nyt päätin lähteä Tampereelle neljän radan kisoihin, koska samalla suunnalla oli samana viikonloppuna myös kummin hommia. Kaksi kärpästä ja silleen..
Faystä kyllä huomasi että kisataukoa oli kertynyt ja paljon, sillä se pirulainen keuli lähdöissä ihan tosissaan. Ekalla Johanna Nybergin kivalla hyppärillä se lähti kun avasin suuni, mutta jostain syystä en reagoinut siihen vaan lähdettiin radalle. Ja ihan huippuhienoa rataa tehtiinkin pitkälti yli puolivälin, kunnes meno kosahti ohjausvirheeseen joka sai Fayn hyppäämään hypyn takaisinpäin. Hyvä fiilis kuitenkin ja tuomarikin kehaisi että olipas hyvännäköistä menoa.
Yhtä sujuvaa meno ei ollut Minna Räsäsen hyppärillä, jossa Fay oli kaksi kertaa lähteä startista liian aikaisin. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme ja lopulta Fayn lähtöpaikka oli niin lähellä rimaa että se olisi voinut ottaa sen suuhunsa. Se ei kuitenkaan pudottanut sitä, vaikka hyppäsikin lähes paikoiltaan. Rata oli vallan sujuvaa aina kepeille asti, mutta siitä eteenpäin olin koko ajan myöhässä ja koirani edessä, kankea rampa minä. Onnistuin kuitenkin jotenkin väistelemään pois alta ja sain meidät maaliin, jopa sujuvasti läpi tokavikana olleesta pussista, johon monella muulla kosahti rata. Silti olin varma että tökeröstä menosta tuli ainakin vitonen, mutta eipäs tullutkaan, vaan tulos oli nolla. Se oli voittonolla. Se oli OIVAn arvoinen suoritus joka antoi meille oikeuden siirtyä kolmosluokkaan! Se tuli kun sitä vähiten odotin. Vihdoinkin!
Itse olisin meille ehkä sen vitosen antanut, mutta tuomarihan nämä päättää. Aivan kuten vuosi sitten kun puhdas ratamme tuomittiin hylyksi tuomarin kuviteltua koiran hypänneen renkaan ohi. Ehkä me nyt ansaitsimme tämän.
Räpellysnolla
Ja mitenkäs vuosi 2019? No ainakin treenata aiomme, koska kevääksi ostin itselleni vakkarivuoron. Puoli vuotta ilman omatoimivuoroa riitti. Kuka treenaa ja mitä, jää nähtäväksi, mutta eiköhän me jotain keksitä. Suurin muutos kaikessa on tietenkin se, että teen tämän kaiken yksin. Enää ei ole kennelmummu reissu- eikä treeniseurana eikä kuvaamassa kisoissa.
Onneksi on kuitenkin muutama rakas ystävä ja liuta kavereita 💜
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti