Tällä hetkellä tilanne on se, että kapulan pitäminen onnistuu kohtalaisesti. Jos koira nostaa päätään liikaa, tuppaa kapula kierähtämään liian pitkälle suuhun, mikä tietenkään ei ole toivottavaa koska se aiheuttaa kapulan pureskelua. Mutta eihän siitä inhottavasta kapulasta voi pitää kiinni kunnolla, eihän..?
Viime kesänä Elvie oppi nostamaan kapulan, ensin polvieni välistä, sitten koko ajan alempaa, ja lopulta maasta. Tämänkin se teki ensin itse maaten! Noo, tyyli on vapaa ;) Seuraava askel oli siis saada koira nousemaan makuulta istumaan kapula suussa. Jostain syystä tämä vaihe oli helppo, ja Elvie alkoikin nopeasti tarjota kapulan nostamista ihan itse seisoen. Kuitenkaan ei tullut kuuloonkaan, että se ottaisi ainuttakaan askelta kapula suussa, vaan kovalevy tilttasi samantien ja kapula joko tursahti suupielestä ulos tai koira jähmettyi niille sijoilleen.
Tänään treeneissä otin parit kapulat kehiin ja nakkasin ne keskelle treenikenttää itse lattialla istuen. Elvie aikansa pyöri niiden ympärillä ja minun suureksi yllätykseksi meni käskyn saatuaan nostamaan niistä toisen! Tästä innostuneena palkkailin sitä kapulan nostamisesta useammankin kerran, kunnes vihdoin sain sen liikahtamaan yhden askeleen minua kohti kapula suussaan!! Erävoitto, johon oli hyvä päättää treenin kapulaosio :) (ei kuvamateriaalia saatavilla)
Joskus tie on pitkä ja kivinen, joskus joku heittelee kapuloita rattaisiin (tai nurmikolle, ja hakee ne sieltä ihan itse jos perheen ainoa oikea noutaja on jäänyt kotiin...;) )
Tunnin treenisetti sisälsi myös pätkän aksaa äidin Wilsonin kanssa. On se kyllä jännä koira, välillä yhteistyömme sujuu kuin tanssi, toisinaan taas tuntuu että välillämme on hypyn siivekkeen lisäksi muutama valovuosi. Tarkoitus oli lähteä kisaamaan siinä vaiheessa kun oma kondikseni (selkä, paska kunto) sen sallii. No, vielä ei tunnu siltä. Muutenkin on olo, että ote ohjaamiseen ja kisaamiseen on aivan kadoksissa.. Saattaahan se olla että meneillään oleva suvantovaihe vaikuttaa sekä mieleen että kroppaan. Elvie jäi pois lajin parista viime elokuussa ja sitä myöten haudattiin lopullisesti suuri unelmani. Saattohoidossa se oli ollut jo viimeiset kaksi vuotta. Yocu (myös äitini koira) jäi eläkkeelle jo vuotta aiemmin. Vaikkei Yocu ikinä kärkikahinoihin vauhdittomuutensa takia yltänytkään, oli kisaaminen sen kanssa mukavaa. Minun ja Veikkolan koirakerhon silloisen minijoukkueen luottokoira, varma nollantekijä :)
Hyvin alkanut kisaputki Wilsonin kanssa viime syksynä loppui kuin seinään selkäni prakattua lopulta kokonaan, ja syksyn onnettomien treenien aikana en onnistunut saamaan Faytä kisavalmiiksi. Ja sitten alkoikin juoksut..
Kaikki nämä tapahtumat ovat itse asiassa syy siihen, että päätin astuttaa Fayn jo tästä juoksusta, enkä vasta seuraavasta.
Tauko kisa-aksasta siis jatkuu vielä määrittelemättömän ajan, vaikka toki yritämme päästä Wilsonin kanssa joihinkin epiksiin testailemaan nykykuntoamme, tai lähinnä sen puutetta.
Parin viikon päästä on luvassa jännät paikat, kun Elviellä on maksa-arvojen kontrolli ja Fayllä tiineysultra. Toiveissa on siis sekä negatiivisia että positiivisia tuloksia ja mieluusti tässä järjestyksessä :) Itse en vielä osaa Fayn tilasta muuta sanoa kuin että koira on yhtä rauhallinen kuin viime juoksun jälkeen. Tällä kertaa ehkä enemmän läheisyydenkipeä.
