Laama, laamempi, liian laama

Koska toukokuun aksoista jäi päälle sekä vauhti että nälkä, jatkoimme Fayn kanssa vielä parit iltakisat kesäkuun alussa. Olimme suunnitelleet kisareissua Joensuun agiråkkiin heinäkuun alulle, joten kisapaussia ennen sitä tulisi kuitenkin lähes kuukausi. Siinä olisi hyvää aikaa ottaa hieman rennommin ja käydä treenailemassa esiin tulleita pikkujuttuja.

7.6 torstaina oli aivan järjetön tuuli, kun matkasimme Porskin kisoihin Kokonniemeen. Fay ja tytär Tuuli olivat olleet mukanani koko päivän ja teimmekin ennen kisoja pitkän lenkin ja kiipesimme laskettelurinteen huipulle. Ja siellähän tuuli :)

Tuomarina näissä 2-luokan iltamenoissa oli Marja Lahikainen. Pidin toissatalvena hänen 1-luokan radoistaan, mutta näistä pidin vielä enemmän. Tarjolla oli agi-hyppy-hyppy. Viime aikojen kisoissa on mini kakkosia ollut lähes poikkeuksetta maksimissaan viisi. Että nollalla on myös voitettava, jos mielii sen luvan saada.
Meidän edellisissä kisoissa meni kahdella radalla keinu plörinäksi, joten yhtään en tiennyt mitä Fay tällä kertaa esteellä tarjoaisi. Vaan tarjosipa ihan mallisuoritusta, ja jopa pienenä yllätyksenä itselleni, teimme nollan!  Jäähkälenkillä tietty jännitin josko joku olisi nollalla nopeampi, mutta lopulta Fay voitti toiseksi tulleen yli yhdeksällä sekunnilla, oho! Tästä siis toinen luva, hienoa!
Hyppäreillä meidät erotti nollista pienen pienet virheet, niinkuin niin monesti aiemminkin. Radat olivat kuitenkin hyppäreiksi meiltä ihan loistavia, alan pikkuhiljaa oppia ohjaamaan koiraani myös niillä.
Kotiin siis onnellisena voittajafiiliksen kera. Pieni oli taas eri pätevä <3
Radoista ei ole videoita koska olin matkassa yksin.

8.6 perjantaina oli Hurtta-Areenalla jälleen ulkokisat kakkosille, tällä kertaa vain kaksi rataa. Mutta sinne olisi hyvä päättää tämä kisarupeama, sillä sieltä sen ekan 2-luokan luvan saimme vain kuukautta aiemmin. Tällä kertaa kuitenki sähläsimme vähän liikkaa, eikä merkintöjä kisakirjaan tullut yhdestä voitosta ja yhdestä 2.sijasta huolimatta.

Mutta mutta. Ratoja, niiden hyviä ja huonoja kohtia en kovasti joutanut miettimään.
Lämppä- ja jäähkälenkeillä heräsi huoli Fayn totaalisesta löysäilystä. Laamahan se on juoksujen jälkeen aina, mutta nyt juoksuista oli jo sen verran aikaa, että koiran olisi jo pitänyt laamailustaan päästä. Mutta ei. Illan päätteeksi se oli lähes perässävedettävä. Vatsakin sillä meni löysälle, ja kun tässä vaiheessa tajusin, että päivällä sisälle löysät tehnyt taisikin olla Fay eikä Tuuli, huolestuin hieman lisää.
Päätin seurata mitä tuleman pitää. Lauantaina oli tarkoitus juhlia siskoni pyöreitä vuosia, mutta toisinhan siinä sitten kävi. Niinkuin monen muunkin asian suhteen seuraavan viikon aikana...

Seuraavana yönä Fay jatkoi vatsansa tyhjäämistä mennen ihan ruikulle. Aamulla sitä ei juurikaan huvittanut kävellä. Viimeinen naula arkkuun, joka toimi lähtölaukauksena lääkäriin lähtemiseen, oli syömättömyys. Kun maailman ahnein taskuntyhjentäjä ja kaiken syötävän varastava sheltti ei koske ruokaansa, on asiat huonosti.
Tästä alkoikin sitten muutaman päivän ramppaaminen Tammiston Evidensiassa. Lauantaina odotimme Fayn kanssa päivystyksessä 2,5 tuntia. Koska märkäkohdun riksi on suurimmillaan juuri pari kuukautta juoksujen jälkeen, Fayn kohtu ultrattiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt niin selkeitä muutoksia kuin mitä pelkäsin ja jopa oletin. Jos olisi löytynyt, olisi Fay jäänyt leikkuriin samantien. Crp oli 72, eli selkeästi oli tulehdusta, mutta varmuudella ei voitu tietää oliko kyse suolistosta vai kohdusta, jossa siis pientä nestekertymää. Päätimme kokeilla Sulfatrim- antibioottia, joka tehoaisi niin suolen ongelmiin kuin kohtuun,  sekä hormonipistosta, joka uusittaisiin seuraavana päivänä. Fay sai myös ulostetta kiinteyttävää Kaoliini-pektiiniä. Jollei tilanne näillä paranisi, Fayn kohtu poistettaisiin.

Lauantai-ilta menikin sitten koiraa kytäten, jokaista sen liikettä ja tekemistä tarkkaillen. Vaan eipä tuo paljoa liikkunut, muuta kuin tarpeilleen. Vatsa jatkoi löysällä linjalla, samoin koko koira. Sen silmistä näki että se on kipeä. Iltaruoan aikaan toiveikkaana katselin kun pieni osa ruoasta hävisi koiran kitaan. Vain tullakseen vartin päästä kaaressa takaisin ulos. Huoleni senkun kasvoi. Eihän tuossa nyt antibiootti mihinkään imeydy kun se ei pysy sisällä..

Ilta oli jo pitkällä kun otin taas yhteyttä Evidensiaan. Uskaltaisinko seurata tilannetta kun koiran tila menee koko ajan huonompaan suuntaan eikä lääkekään varmaan ole imeytynyt. Hoitsun mukaan oli parempi lähteä sinne, Fay voitaisiin ehkä ottaa sisään ja laittaa antibioottitippaan tarpeen vaatiessa.
Agiradoilla sekoilustani huolimatta olen aika looginen ihminen, joten järkeilin asian niin, että koira jää sairaalaan hoitoon ja minä joko nukun autossa tai työpaikallani, koska olen joka tapauksessa menossa sunnuntaina aamulla töihin. Ja Tammiston Evidensia on aivan työpaikkani vieressä. Matkaa kotoota tulee kuitenkin 50 km, eikä edes takas ajaminen yön tunteina tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Pakkasin siis mukaan muutaman tyynyn ja viltin, sekä mukavat vaatteet. Olimme lääkärillä 00.30 sunnuntaina. Tässä välissä muutama muukin oli löytänyt paikalle, joten ei sitä Faytä noin vaan otettukaan sisään, vaan ihan samalla tavalla jonotimme 2,5 tuntia kuten aiemmin päivällä. Voi syvä huokaus.

Kolmelta pääsimme vihdoinkin lääkärin luo. Faystä otettiin laajemmat verikokeet, joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Kohtu ultrattiin uudestaan, mikään ei ollut muuttunut. Jonkin verran nestekertymää. Lääkärin tuumaili Fayn reagoivan enemmän nyt suolisto-ongelmaan, eikä nähnyt syytä ottaa koiraa tarkkailuun. Se sai suoneen pariakin pahoinvointilääkettä, toisen hormonipistoksen, sekä mukaan Antepsinia ja reseptin Cereniaan.

Astuimme ulos Evidensiasta klo 4.00, oli jo aivan valoisaa. Olisin ehtinyt viedä koiran kotiin, mutta edelleenkään ei kiinnostanut ajaa sataa kilometriä tuhannen väsyneenä. Menimme siis työpaikalleni, jossa Fay pääsi kevariin nukkumaan ja minä aloin hommiin, neljä tuntia normia aiemmin.
Mieheni olisi herättyään hakenut Fayn kotiin, mutta ihanat työkaverini lupasivat päästää minut lähtemään jo ennen puoltapäivää, joten Fay nukkui sitten vielä muutaman tunnin lisää. Kiitos tätäkin kautta Katri ja Kirsi, mikäli eksytte blogia lukemaan :)

Kotiin päästiin aika lailla pystyynkuolleina molemmat, valvomista oli itselläni takana 29 tuntia.

Parin tunnin päikkäreiden jälkeen oli aika taas herätä huolehtimaan. Fay ei edelleenkään syönyt mitään, mutta lääkkeet onneksi pysyivät sisällä. Maha ei enää ollut löysällä, mutta eipä siellä tainnut enää tavaraa ollakaan kun kaikki oli joko oksennettu tai ripuloitu ulos. Tuntui että Fayllä oli nälkä, mutta sille riitti ruoan haistaminen, jonka jälkeen se poistui paikalta. Huoli ei helpottanut yhtään, tunnen oman koirani. On täällä jengillä kerran aiemminkin ollut paha tarttuva ripuli, mutta yksikään eläin ei ole sapuskasta kieltäytynyt. Ahneita possuja koko lauma.

Seuraava yö nukuttiin hyvin, ei tarvinnut unta kauaa odotella. Maanantain olin ottanut vapaaksi jotta pystyin seuraamaan Fayn mahdollista toipumista. Aamulla se vaikuttikin aavistuksen pirteämmältä ja aamulöntystelyn jälkeen taas toiveikkaana tarjosin ruokaa. Mutta ei.
Pari tuntia hengailtiin ja pohdin asiaa. En vaan yksinkertaisesti antaisi itselleni anteeksi, jos Fayn kunto romahtaisi äkisti työpäiväni aikana, koska päätin kokeilla sille lievään märkäkohtuun antibioottia. On näitä ikäviä tapauksia märkäkohduista ihan lähipiirissä, joten otin puhelimen käteen ja soitin.
Kaksi tuntia myöhemmin jätin Fayn lääkäreiden huomaan, kun siitä ensin oli otettu pyynnöstäni röntgenit mahalaukusta ja suolistosta. Lähes kolmenkymmenen tunnin valvominen aiheutti sen, että olin alkanut miettiä jopa vierasesineen mahdollisuutta, Fayllä kun on paha tapa varastaa pikkupyykkiä korista. Tämä nyt oli aika hakuammuntaa, mutta tulihan sekin tarkistettua. Ainoaksi järkeväksi oireiden aiheuttajaksi jäi lievä märkäkohtu. Faylle siis tehtiin pyometra-leikkaus, kohtu ja munasarjat poistettiin. Nestekertymä kohdussa oli edelleen pieni, mutta olemassa. Lääkäri sanoi muutaman kerran tavanneensa vastaavaa, suuhteessa isommat oireet kuin mitä löydös antaisi olettaa. Kohtu ei kuitenkaan ollut normaali, joten muutos pahempaan olisi saattanut vielä tapahtua.
Sain tokkuraisen Fayn takaisin jo neljän tunnin päästä ja vihdoin pääsimme kotiin oikeasti toipumaan. Dixien vanha kuuppa päässä, Metacamit ja Tramalit kasissa, sekä määrä jatkaa sulfakuuria sovittu viikko täyteen.

Myöhään illalla, kun pieni oli pahimmasta tokkurastaan selvinnyt, se söi!! Voitte uskoa sen ilon ja helpotuksen! Edellisen sisällä pysyneen aterian sen oli syönyt perjantaina aamulla, eli neljä vuorokautta aiemmin. Oi helpotusta! Nyt vaan otettaisiin rauhassa ja paranneltaisiin leikkaushaava ja toivuttaisiin pikkuhiljaa.

Vaan eipä tämä tässä vielä ollut..

Tiistai sujui hyvin, ruokahalu parani koko ajan ja Fay söi jokaisen pienen aterian jonka sille tarjosin. Haavateippikin saatiin pois melko helposti ja iho oli vain hetken punoittava teipin jäljiltä. Enempi Faytä häiritsi tassun karvaton alue, jossa kanyyli oli ollut.

Keskiviikkona alkoivat pissaongelmat, jotka muistuttivat virtsatieinfektion oireita. Ulos piti päästä yöllä useaan otteeseen, eikä riittänyt että pissasi/yritti pissata kerran, vaan homma olisi jatkunut hamaan tappiin. Sisällekin tuli pari pientä lammikkoa, ja tässä vaiheessa pissa vaikutti vähän paksuhkolta. No eipä siinä muu auttanut kuin kiikuttaa eläinpoloinen jo neljännen kerran viikon sisällä lääkäriin. Fayn rakko ja sen ympäristö ultrattiin ja kaikki siellä näytti hyvältä rakossa lilluvia hituloita lukuunottamatta. Niitä näytti tulevan myös näytteeseen, mutta yllätys oli suuri kun pissa olikin täysin ok. Myöskään viljelyssä, jonka tulosta jouduin odottamaan peräti maanantaihin asti, ei ollut kasvua.
Oli kyllä erikoinen tilanne ja varsin mukavaa taas viikonloppua vasten elää epätietoisuudessa koiran oireillessa. Mitään emme siis tähän saaneet koska mitään ei löytynyt. Sulfaakin piti vielä jatkaa, mutta lopetin sen perjantaina koska aloin epäillä sitä oireiden aiheuttajaksi. Sulfa voi käsittääkseni aiheuttaa kiteitä, mutta luonnollisesti niiden olisi pitänyt näkyä näytteessä. Vai tulevatko kiteet kyytiin vasta virtsateistä? En tiedä. Yksi vaihtoehto tietenkin on että Fay oireili leikkauksen jälkeen kaikesta ronkkimisesta ja lääkkeistä, mutta tämä nyt jäänee arvoitukseksi. Pääasia on että se tästäkin muutamassa päivässä toipui kun sulfa lopetettiin ja kerran vuorokaudessa otettiin Metacam kipuun. Kiitos hoitajat Nadja ja Anna kun jaksoitte kommentoida epätoivoisen viesteihin :) Pus :)

En sitten päässyt edes katsomon puolelle sm-agiin, vaan tyydyin tietokoneen ruudun kautta välittyneeseen kisatunnelmaan käyttäen Faytä tarpeillaan siinä sivussa kohtuu tiheään. Vai menikö tämä toisin päin..

Nyt ollaan kuitenkin voiton puolella ja pissaaminen on normalisoitunut. Leikkausarpi on alusta asti ollut ok ja on nyt lähes kokonaan parantunut. Fay on saanut jo juosta pikkaisen vapaana, alkuun vain itsekseen, mutta miten onnellinen se onkaan ollut. Ja miten onnelliseksi se on minut tehnyt.

Nyt on kirjailtu kolme päivitystä pelkästään Faystä, mutta seuraavassa kerron muidenkin kuulumiset. Niiden elämässä ei ole (kop,kop, koputan puuta) tapahtunut näin radikaaleja juttuja, mutta jotain pientä kuitenkin.

Juhannus on lötkötelty ja tehty pieniä hommia kotona. Ihan kohtalaisen säikähdyksen aiheutti eilen tilanne, jossa parvi maa-ampiaisia hyökkäsi, kenenkäs muun kuin Fayn kimppuun. Elvie lähestulkoon istui pesän päällä, mutta ne hyökkäsivät pienen kimppuun... Onneksi sain ne äkkiä karvoista irti, vain yksi ehti pistää Faytä leukaan. Ja onneksi tuo lääkekaappi tursuaa erilaisia koirien lääkkeitä, joten kortisonilla säästyttiin pahemmilta ongelmilta. Jospa tämä nyt tästä eteenpäin taas ilman dramatiikkaa...

                                     
                                                      Fayn touko-kesäkuun saaliit

Toukokuun aksat -ja hiekka pölisee!

Laitoin juuri meidän koirakerhon joukkueilmot sm-kisoihin menemään. Ja ei, me emme Fayn kanssa ole mukana, koska takkuamme yhä ja edelleen kakkosissa. Paikka joukkueessa olisi ollut, sillä seuramme on niin pieni, että hyvä kun saadaan joukkueita kasaan noin ylipäätään. Aina ei sekään onnistu. Tänä vuonna kisaamaan lähtee mini- ja maksijoukkue.

Itse olin mukana viimeeksi 2015, kun sain kunnian ohjata sekä Elvietä että kaverin Helmi-shelttiä.
Alla pari muistelokuvaa niistä kinkereistä, kuvat on ottanut Sirpa Saari. Oli kyllä ihan huippu reissu tuokin, jännitystä piisasi kun Helmin kanssa oli alla noin 15min yhteistä agilityä ennen sm-starttia. Lahjattomat treenaa ja sitä rataa, Helmin kanssa selvittiin kontaktivirheellä.  Elvien kanssa hyllytettiin useamman kiellon kera, mutta olihan siinä sitä vauhtia inasen enemmän, sekä kisakokemusta hurjan paljon vähemmän. Hieno reissu ja niin siistiä oli olla mukana isoissa kisoissa. Jospa sitten taas vuonna 2019? Äidin Yocun kanssahan noita sm-kisoja tuli käytyä useampanakin vuonna, joka kerta myös yksilöissä. Oi aikoja..

Yrittämisen puutteesta ei minua ja Faytä kuitenkaan voi syyttää. Pääsiäiskisojen jälkeen alkaneiden juoksujen jälkeen palattiin fyssarin kautta kisakentille, ja toukokuu olikin kaikkien muiden kiireiden lisäksi miinoitettu agikisoilla. Juoksujen jälkeinen laamailukausi on muutenkin ollut nollien suhteen hyvin hedelmällistä aikaa, sillä kaikki aiemmat nollat (ne kaikki kolme 1-luokan ja se yksi 2-luokan mitä puusilmätuomari ei nähnyt) tulivat juurikin juoksujen jälkeen.

Innoissamme aloitimme toukokuun tohinat Konalasta Hurtta-Areenalta, jossa kätevästi oli laitettu kaikki kakkosten radat ulkokentälle. Hallissa en suostukaan kisaamaan sen kammottavan pohjan takia. Meillä kun oli vielä yksi lahjakorttikin niin sinnepä siis perjantai-iltaa viettämään!

Ja varsin hedelmällisesti kisarupeama alkoikin, sillä heti ekalta radalta tehtiin voittonolla, jolla ansaittiin ensimmäinen kisakirjaan asti päätynyt luva. Jippii!! Tuntui suorastaan kammottavalta juosta hiekalla talvikauden keinonurmikirmailun jälkeen, mutta maaliin päästiin, eikä Laamasen Mian radoilla mitään tappoloppusuoria ollutkaan, mutta mukavasti haastetta silti. Tykkäsin!

Tässä rata:
Fay 2lk nollavoitto

Ihan ilman kommelluksia ei tämäkään rata sujunut, sillä ainakin yhteen rimaan kolahti tassu, yhtä siivekettä nuoltiin niin että siihen saattoi jäädä muutama Fayn karva, sekä puomin ylösmenolla Fayllä lipsahti toinen takanen hieman.

Tuplanollavoittoa tarjoiltiin meille näissä kisoissa, mutta saldo jäi vain tuplavoitoksi, sillä toisella agiradalla meille tuli harmittava virhe keppien sisäänmenossa. En omasta mielestäni ollut koiran edessä, mutta ehkä kuitenkin sen verran, että se sujahti kakkosväliin. Hieno rata muuten. Hyppärikin eteni kuin juna ihan viimeisille esteille, jossa koin nanosekunnin unohduksen viimeisissä pyörityksissä, ja vaikka sainkin Fayn oikealle esteelle, se seuraava ei enää sieltä sitten löytynyt koiran toimesta, joten täysin omaan piikkiin meni tämä. Kyllä sieltä yksi rimakin lopulta oli pudonnut, mutta ihan mielettömän hienoja kokonaisuuksia taas.

                                                            Onko ihme jos välillä rimat putoaa?!

Viikon päästä olimme Hiiden Haukkujen kisoissa Nummelassa. Helteistä huolimatta aamulla oli suorastaan kylmä, mutta se oli vaan hyvä, pääsimme suorittamaan ratamme ennen pahinta hellettä. Viitasen Annen radat eivät juuri ole suosikkeihini koskaan kuuluneet, eivätkä nämä tarjolla olleet juuri mieltäni muuttaneet.
Kaksi kakkossijaa väänsimme Fayn kanssa, paremmalla 5, huonommalla 10. Jos tuolla vitosen radalla olisi rima pysynyt ylhäällä, se olisi ollut kammottavin nollarata ikinä! Melkein törmäsin koiraan, ja siitä eteenpäin vaihdoin suunniteltua ohjausta pakon sanelemana peräti neljä kertaa. Tämä rata ei todellakaan ollut kaunista katseltavaa, muistutti lähinnä ensimmäisiä kisojani Kössin kanssa joskus sata vuotta sitten.. Kaunis oli sentään Fay palkintojensa kanssa ;)

Seuraavana maanantaina painelimme Riihimäelle iltakisoihin, tarjolla oli hyppäri ulkona ja agirata hallissa, tuomarina Johanna Nyberg. Hyppärillä oli kaksi kohtaa jotka aiheuttivat päänvaivaa. Pikkuhiljaa laskeva aurinko paistoi suoraan putkesta tulevien koirien silmiin kun piti suunnata renkaalle. Todella ärsyttävä kohta jossa aika monella tuli virhe.  Ex-rengasongelmainen Fay tämän kuitenkin hoiti kuin vanha tekijä, hieno pieni! Tämän jälkeen oli pari hyppyä ja piti vaihtaa ohjauspuolta, mutta koska olin pari päivää aiemmin melkein kompastunut koiraani silkkaa ehtimättömyyttäni, jänistin h-hetkellä enkä uskaltanut tehdä leikkausta koiran edessä. Siihenhän meidän loistava ja pirun nopea rata sitten kosahtikin. Kisan jälkeen rata-alueella sai treenata, ja kyllähän minä olisin ehtinyt jos vaan olisin ollut rohkea.. Vaan enpä ollut, huono minä.

Noo, sitten halliin agiradalle. Vihdoinkin tarjolla rata mikä oli kuin meille tehty! Rata jossa ei tarvinnut edes kuluttaa viittä minuuttia tutustumisessa, koska ohjauskuviot olivat selvät hyvin nopeasti. Koko iltarupeaman viimeisenä kisaajana radalle, eikä kellään muulla minillä nollaa.. Taas sitä meille tarjottiin, ihan käden ulottuvilla se oli.. Varsin sujuva rata, hienot kontaktit, hienoa kaikki, paitsi rengas, josta Fay hyppäri renkaan ja kehikon välistä. Voi aaaaaaaaaagh!!!! Miksi??!!! Kuinka monet radat ja renkaat on tehty tässä välissä loistavasti!!

Ei Fay saanut tämänkään radan jälkeen pettymystäni nähdä, se teki pientä virhettä lukuunottamatta taas niin hienoa työtä, että sydämeni oli pakahtua. Taitaa joku korkeampi voima pitää meidät kakkosissa. Ehkäpä se syy selviä ajan kanssa ;)

Haaveet kolmosiin nousemisesta ennen sm-kisaa olin jo haudannut, kun lähdimme seuraavana lauantaina Valkeakoskelle pikkukisoihin, joissa samalla kisattiin shelttimestaruudet. Kakkosilla A-agirata toimi karsintaratana, sieltä kolme parasta tuloksen tehnyttä joka luokasta pääsisi finaaliin, joka oli normi kolmosten rata myöhemmin iltapäivällä.
Kisapaikalla oli järjettömän kuuma, eikä varjopaikkoja ollut tarjolla kuin metsän laidassa. Fay oli ainoa mini kakkonen ja korkkasi kakkosluokan. Petteri Kermisen radoissa oli haastetta kerrakseen, juosta sai kovempaa kuin mihin moni pystyi. Kiva tehdä helvetilliseen helteeseen tämmöinen rata, grrr..
Meillä tuli ekalla radalla rima alas aika alussa, mutta matka jatkui hyvillä mielin, ja jopa se juokse-itsesi-hengiltä-kohta selvitettiin. Mutta sittenpä eteen osui ongelma, joka tällä kertaa oli keinu. Sieltä Fay hyppäsi alas ennen aikojaan. Mikähän tämä nyt sitten oli, mene ja tiedä. Uusinta onnistui ja matka jatkui, maaliin tuloksella 10 ja tietty voittoon kun ei muita ollut. Tästä radasta jäi päällimmäisenä mieleen jalkojen alta luistava hiekka, sekä kuuluttajan sanat 'olipa Fayllä upeat kepit'.
Toinen rata, joka oli juurikin se karsintarata, meni meillä aivan mönkään, tällä kertaa LENTOKEINUN takia. Liekköhän helle sulattanut Faynkin aivoja sen verran ettei ihan toiminut homma näillä lämpöasteilla ja suorassa paahteessa. Uusin keinun ja painuimme muutaman esteen jälkeen pois. Mitäpä sitä juoksemaan enempää kun tuntui että taju lähtee.
Tässä vaiheessa olin vain tyytyväinen ettei tie shelttifinaaliin auennut, sillä olisin todellakin joutunut miettimään jäämmekö kuumuuteen useammaksi tunniksi odottelemaan vain päästäksemme kokeilemaan kuinka 3-luokan radasta selviytyisimme. Nyt ei tarvinnut miettiä, vaan lyhyen jäähkän jälkeen lähdimme kohti kotia ihanassa ilmastoidussa autossa.

                                            Fayn agikuvat on Konalassa ottanut Noora Tiihonen.

Toukokuun tohinoiden kymmenen radan saldona siis vain yksi luva, mutta ihan hirmusti kiksenä onnistuneista kohdista, joita on aina vaan enemmän ja enemmän. Fay on vaan niin mieletön, niin tohkeissaan ja tosissaan. Ehkäpä minäkin jonain päivänä olen koirani arvoinen ohjaaja.