perjantai 18. joulukuuta 2020

Henkiinjäämistaistelu

 

Koska blogi on jo pidemmän aikaa korissut henkitoreissaan, täräytän sitä vielä kerran deffalla, ennen kuin luovutan.

Perustin blogin aikanaan ensimmäisen pentueeni ollessa suunnitteilla. Kasvatusrintamalla ei ole, eikä ihan heti tule mitään uutisoitavaa ja harrastuspuolellakin on ollut hiljaista, joten näppis ei ole päässyt laulamaan.

Agility on jäänyt, koska en vaan pysty. Jos omistaisin kauko-ohjattavan koiran, voisi jonkinlaiset ratasuoritukset jopa onnistua, mutta Fay ei ole se yksilö, jonka kanssa tähän kykenisin. Niinpä meidän viimeiseksi kisasuoritukseksi jäi elokuun 2019 joukkue sm-rata Myyrmäessä.

Surullista, mutta ei mahda mitään. Aiemmin multa hajosivat koirat, nyt olen itse rikki. Mikään muukaan laji ei ole astunut agilityn tilalle, mutta ehkäpä vielä joskus..

Koska edellisestä järkevästä blogikirjoituksesta on aikaa lähes kaksi vuotta, eikä kaikkea voi millään muistaa, yritän poimia tähän nyt jotain tapahtumia muistini syövereistä.

 

 2019

Minun ja Fayn agility alkoi töksähdellä aika pian kolmosluokkaan nousun jälkeen. Vuonna 2019 kisasimme kymmenen starttia, peruttuja kisoja oli muutama enemmän, syynä siis oma sairasteluni. Totesin jo ajat sitten, että Fayn kanssa on turha mennä radalle puolikuntoisena, se on suorastaan vaarallista. Sm-joukkuekisaan osallistuminenkin loppukesällä oli osaltamme auki vielä edellisenä iltana, mutta onneksi kykenimme mukaan. Ei me siellä mitään tulosta tehty sen enempääå yksilönä kuin joukkueenakaan, mutta koska suoritusvuoromme oli heti aamulla, jäi loppupäivälle mukavasti aikaa istua katsomossa ja seurata muiden suorituksia ja nauttia isojen kisojen fiiliksestä.


 

Aikaisemmin elokuussa pyöräytin Tuulin näyttelykehässä, nyt ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Aiemmin sillä oli EH:t junnuista ja nuorista, sekä ihan kivaa menestystä pentukehissä. Nyt kun se oli jo 3,5-vuotias, se alkoi pikkuhiljaa olla kropaltaan valmiimpi. Sitä ja paljon muutakin se oli myös tuomari Päivi Eerolan mielestä saaden häneltä hienon arvostelun ja sertin PN3-sijoituksella! Aivan huikean hieno oli se päivä ja itselleni aivan uutta. Siellä seisoinkin äimistyneenä koirani kanssa, kaikkien niiden upeiden veteraaninarttujen keskellä. 'Kokonaisuus miellyttää' oli paras lause koko arvostelussa.


 

Elokuu vaihtui syyskuuksi kovin ahdistavissa merkeissä, kun Elvie sairastui akuuttiin haimatulehdukseen. Valvotun ja tuskaisen yön jälkeen menimme aamuyöllä hakemaan Mevetistä apua. Elvie onneksi tokeni nesteytyksellä, mutta haima-arvot jäivät pahasti koholleen.

 

Syksy jatkui kaikin puolin erikoisena. Koska äitini menehdyttyä isälleni jääneet shelttipojat jäivät orvoiksi syksyllä 2019, päätyivät nekin Kaisun imussa meille asumaan. Mikäs siinä, tuttuja koiria, molemmat mun menneisyyden aksakavereita, Yocu ja Wilson.


 

 Jälkimmäisen oleilu meillä alkoi perin mielenkiintoisissa merkeissä, kun sen vatsalaukusta leikattiin pois iso pala kangasta. Kyllä siinä oli eläinlääkärit pyöritelleet silmiään, yleensä vastaavia vierasesineitä kaivetaan astetta isompien koirien sisuksista. Kangas oli 10x15cm kokoinen froteinen kylpytakin tasku, joka oli mystisesti kadonnut yli vuosi aiemmin isäni takista. Kyllä, luit aivan oikein, yli vuosi aiemmin. Muutamia kertoja olen äimistellyt, miten Wilson ei päässyt hengestään noiden tempaustensa kanssa.



 

Yocu sen sijaan oli jo pari vuotta syönyt lääkkeitä sydämen vajaatoimintaan, ja olin jo alustavasti miettinyt, että lääkkeiden loppuessa keväällä - 20 en hakisi enää uusia, vaan se olisi sitten siinä. Yocun vauhti oli aika radikaalisti hidastunut, hihnalenkeillä se ei viihtynyt enää lainkaan, mutta oli tyytyväinen kun sai omaan tahtiinsa tallustaa pihalla ja pellolla.


 

Vuosi 2019 päättyi niinkin yllättävään paikkaan kuin eläinlääkärin vastaanotolle. Elvien silmäluomessa oli jo pari kuukautta kasvanut hyvänlaatuinen kasvain, joka lopulta alkoi hangata silmää, joten se oli poistettava. Onneksi ei yhtään pelottanut viedä maksa- ja haimavammaista koiraa nukutusta vaativaan toimenpiteeseen. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja silmä parani nopeasti.



 

2020

Vuoden 2020 talvi ja kevät oli pitkälti reissaamista Kirkkonummen ja Espoon välillä. Mukana kulki vaihteleva määrä koiria aina päivän pituudesta riippuen ja hyvin sain tarvittaessa jopa kaikki seitsemän mahtumaan kyytiin. Määränpäässä oli ottolasten entinen koti ja aidattu piha, joten ihan mukavasti päivät siellä sujuivat, koirillakin.


 

Korona sotki meidän arkea yllättävän vähän ja kesällä taas saikin olla hieman rennommin. Vaan eipä me juuri missään käyty, ja vuoden ainoa näyttelykin siirtyi toukokuulta syyskuulle.

Yocun lääkepurkin pohja alkoi uhkaavasti paistaa, mutta päätin sitten kuitenkin vielä kontrolloida sydämen tolan, sittenhän ainakin tietäisi, olisiko luopuminen oikea ratkaisu. Aika karua kieltä ultra kertoi ja sivuäänikin oli jo 5/6. Mutta koska lääkkeitä oli vielä tarjolla, päätin sitten vielä kokeilla, jos vaikka kesän läpi Yocce tikuttaisi. Jollei piristystä tapahtuisi, voisin milloin vaan viedä koiran eutanasiaan.

Mutta jotain ihmettä tapahtui ja Yocu piristyi silmissä, vähän jo alkoi pelottaa kun jätkä kävi ja kukkui kuin nuorempikin koira. Kaksi viikkoa. Sitten tuli romahdus suorilta jaloilta, eikä siinä sitten enää tarvinnut mitään miettiä.

Jälkikäteen ajateltuna oli ihan älytöntä lisätä lääkitystä, mutta tämä meni nyt näin. Olimme nopeasti romahduksen jälkeen lääkärissä ja Yocu oli koko matkan hyvin levollinen ja nukahti nopeasti ikiuneen hoitopöydällä, oman pyyhkeen alla.

Snowglow's Quirk Of Fate 'YOCU' 18.4.2008 - 10.6.2020

Lepää rauhassa, pieni, rakas ystävä. Ilman sinua olisi moni huikea kisareissu jäänyt kokematta.


 

 

Alkukesällä myös Tuuli vieraili lääkärissä, koska likat, Kaisu ja Tuuli, olivat viikko aiemmin ottaneet yhteen ja Tuulin kankusta löytyi nirhauma. Onneks en ollut ilmonnut koiria mihinkään kesän näyttelyyn, en usko että paljaaksi ajeltua kankkua olisi kovin hyvällä kehässä katsottu. Nirhauma parani onneksi nopeasti ja karva sai alkaa kasvaa takaisin.


 

Elokuussa oli aika viedä Elvie ja Fay terveystarkkiin ja hammasputsiin. Kummaltakin katsottiin laajat verinäytteet ja Fayltä lisäksi punkkivälitteisten tautien vasta-aineet. Ultraankin pääsivät molemmat.

Elvien veri oli yhä niin lipeemistä, ettei kaikkia perusarvoja siitä saatu. Haima-arvot olivat korkeat, maksa-arvot sen sijaan normaalit. Ultrassa näkyi 'jotain' haiman toisessa päässä, mutta tämä oli aika odotettavissa. Sappi on Elviellä aina ollut normaali.

Fayn veriarvoista ei löytynyt häikkää ja punkkivälitteisten testien tulos oli negatiivinen. Aivan käsittämätöntä että se on onnistunut välttämään taudit! Se on varsinainen punkkimagneetti, eikä sillä voi käyttää myrkkypantoja. Fayn sappi oli kuin oppikirjasta, aivan täydellisen siisti. Nyt oli koirista 4/6 ultrattu sapestaan terveeksi.

Hammasputsipäivänä vein tytöt sisään eläinklinikalle heti aamulla. Elvie koukkasi rauhoituksen jälkeen rtg-huoneen kautta, koska halusin tietää sen luuston tilan. Huojentavaa oli kuulla ja nähdä, ettei epäsymmetrinen lanneristinikama ollut yhdeksässä vuodessa aiheuttanut nivelrikkoa sen enempää selkään kuin lonkkiin. Ainoastaan vasemmasta kyynärästä ja olasta löytyi aavistuksenomaisia, alkavia nivelrikkomuutoksia, kaikki muu oli edelleen priimaa. Tämän käynnin yhteydessä Elvielle kuitenkin aloitettiin jatkuva gabapentin lääkitys, koska selän poikkeama aiheuttaa lanneselän jumiutumista ja oikean takasen hermotuksessa lienee myös pientä häikkää. Suusta sen sijaan löytyi hammaskiven lisäksi vain yksi poistettava pikkuhammas.

Fay pääsi eroon kahdesta pikkuhampaasta, joiden huono tilanne näkyi vain röntgenissä. Muuta ei Faystä kuvattu, sillä siltä tsekattiin jo kesällä 2019 selkä, olat ja ranteet. Kaikki meni tyttöjen hammasputsissa siis erinomaisen hyvin, eikä Elviellekään tullut mitään komplikaatioita. Oli muutenkin mukavampaa viedä kaksi koiraa yhdessä, olivat kuulemma kurkkineet toistensa perään.


 

 

Syyskuun puolivälissä kurvasin Tuulin ja Wilsonin kanssa vuoden ainoaan koiraharrastustapahtumaan, Royal Canin Showhun. Sheltit arvosteli Satu Ylä-Mononen. Vihdoin sain viedä Wilsonin veteraanikehään, jossa se olikin sukupuolensa ainoa edustaja. Tuomari oli mukava ja kauniisti koiria käsittelevä. Wilson sai kevyistä korvistaan huolimatta hienon arvostelun ja ERIn, mutta SA jäi saamatta liian paksun turkin takia. Mitähän sieltä olisi tullut jollen olisi näyttelyä edeltävällä viikolla harjannut koirasta kassikaupalla karvaa irti… ERI kuitenkin riitti paras vetsku - kisaan, jonka Wilson luonnollisesti hävisi SAn saaneelle nartulle. Mutta VSP-veteraani silti, ei mikään itsestäänselvyys. Wilson esiintyi erinomaisen hienosti, eikä itsellänikään kovin pahasti noussut pala kurkkuun, äitini koiraa kun siinä esitin.

Myös Tuuli sai ERIn, mutta ei sitten muuta. Senkin arvostelusta löytyy maininta runsaasta turkista ja tuomari oletti koiran olevan sterkattu. Näkisipä Fayn, sen selän päällä pysyisi tarjotin!! Parasta Tuulin kanssa oli reipas esiintyminen, vaikka ihan pystymetsästä taas tultiin ilman treeniä.


 


Wilsonin esittäminen vetskuluokassa nousi jälkikäteen vielä suurempaan arvoon, koska hieman yllättäen marraskuussa tuli eteen meidän viimeinen yhteinen päivä. Wilsonilla oli jo keväällä diagnosoitu kaksi pientä perineaalityrää, jotka vielä kesänkin kontrollissa olivat samaa kokoluokkaa. Vähän varkain toinen niistä oli syksyn aikana kasvanut aika isoksi, joten taas olin vaikean päätöksen edessä. En kuitenkaan halunnut lähteä isoon leikkaukseen ja mahdollisesti kivuliaaseen toipumiseen, joten Wilson sai lähteä saappaat jalassa ja pää pilvissä.

Foula's Secret Who 'WILSON' 12.12.2011 - 12.11.2020

Hyvää taivasmatkaa, toinen aksakaverini, äitini kultapoika.


 

Nyt on kaikki äidin shelttipojat saatettu taivasmatkalle reilun vuoden sisään. Miska (Bumtsi Bum Hip Hei Hurraa) lähti reilun 14 vuoden iässä, isäni vielä eläessä.


 

 

Nyt eletään joulukuuta 2020. Koirajengi on muuttanut muotoaan ja kokoaan tiuhaan tahtiin ja jäljellä on viisi likkaa.

Elvie porskuttaa 9,5 vuoden iässä kuin nuoremmat, lääkityksellä tosin, mutta kuitenkin. Sen kanssa alleviivautuu lause 'elämä on tässä ja nyt'. Me nautimme yhteiselosta joka ikinen päivä, sillä viimeinen voi olla edessä koska tahansa.


 

Fay täyttää alkuvuodesta jo seitsemän. Vastahan sen Kaarinasta hain.. Se on yhä pieni kainaloinen, ahne possu, joka pärjää mainiosti ilman agilityäkin.


 

Ketut täyttävät ensi keväänä viisi. Manta on saanut terveystulosten lisäksi yhden virallisen tuloksen. Kesällä 2019 se mitattiin sm-kisojen yhteydessä mediksi, kolmen tuomarin toimesta 42,5cm. Eipä se tuolla mittaustuloksella mitään tee, mutta tulihan nyt hoidettua.

Tuulilla on sentään muutama näyttelytulos, ja mikäli tämä koronahelvetti joskus helpottaa, käymme varmaan jatkossakin kehässä aika ajoin.


 

Kaisla, Kaisu, tonttu.. Kaksi vuotta sitten polvipotilas, nykyään lievästi rasittava ja tunteita kuumentava, härkkivä paimenkoira, joka ei ääntään säästele. Kuuliainen ja tottelevainen kyllä, sen kanssa on helppo liikkua, pysyy matkassa eikä luonnonelukat kiinnosta. Mutta voi apua sitä louskutusta mitä se juostessaan pitää! Se on porukan ainoa lenkillä möykkäävä yksilö. Yksin lenkillä se on ihan unelma. Jokunen kahakka on sattunut kettujen ja Kaisun välillä, mutta pyrin parhaani mukaan välttämään sellaisen laukaisevia tilanteita. Kaikki kolme kiihtyvät nollasta sataan nanosekunnissa, Kaisu härkkii, Tuuli hermostuu, Kaisu ei anna periksi, Tuuli jatkaa, Manta tulee apuun ja lopulta toinen niistä repii Kaisua niskasta ja toinen hännästä. Näiden tappelujen takia olen tosissani joutunut miettimään Kaislalle uutta kotia, mutta kaikesta huolimatta kynnys siitä luopumiseen on korkea. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku vaikka haluaisi sen pidemmäksi aikaa hoitoon, tai jotain.



 


Se oli siinä. Tästä eteenpäin blogin sydänmonitori näyttää pelkkää viivaa. Katsotaan ilmaantuuko koirista tekstiä ja kuvia jonnekin muualle jossain vaiheessa. Kiitos kun olit mukana 💓