Aksakisat siellä, täällä ja tuolla

4.2. oli hieman erilainen kisapäivä. Koska en työni puolesta voi kisata kovinkaan usein, päätin tunkea samalle vapaapäivälle startit sekä Fayn että Wilsonin kanssa. Kaikille luokille olisi ollut tarjolla kisoja yhdessä ja samassa paikassa JAU-areenalla, mutta aikataulullisista syistä päätin kisata Sipoossa vain Fayn kanssa. Odottamista medi-kolmosten alkuun olisi tullut peräti viisi tuntia, joten käytin tämän ajan paremmin hyödyksi siirtymällä 70km lähemmäs kotiani kisaamaan päivät toiset startit. Ehdin tuoda Fayn kotiin ja lenkittää koko lauman, syödä, hengähtää hetken ja siirtyä sitten rauhassa lähellä sijaitsevaan NAS-halliin kisaamaan kera Wilsonin, jonka 'kennelmummu' luonnollisesti paikalle toi. Kiitos siitä kemu :)

Aamu alkoi siis yhdeksältä Sipoossa Marja Lahikaisen kahdella agiradalla. Kaikki mahdollisuudet virheettömien ratojen tekemiseen olivat olemassa, mutta itse tyrin ensimmäisen sortumalla perisyntiini, eli hosumiseen paikassa missä ei ole kiire. Tai no, tavallaan mulla on kyllä kiire koko ajan Fayn kanssa, mutta kyseisessä paikassa ei olisi tarvinnut yrittää ohjata koiraa kääntymään siivekettä nuollen kepeille, koska takana ei ollut yhtikäs mitään mihin se olisi voinut karata. Levähtänyt valssikin olisi ohjannut koiran oikeaan paikkaan, mutta sohin sen sitten hypystä ohi ja tietenkin vielä hyppäämään esteen väärinpäin.
Toisesta radasta pidin ensimmäistä enemmän, vaikka molemmat olivat kyllä juuri 1-luokkaan sopivia. Ja ihan ilman virheitä pääsimmekin aina loppusuoran alkuun asti, jossa Fay hyppäsi puomin alastulolta sivuun juuri ennen kontaktipintaa. Hyvin erikoinen virhe. Tästä sitten käveltiin loppumatka maaliin.

Kämmeistä huolimatta olin taas eri tyytyväinen koiraan. Nyt oltiin ekaa kertaa uudessa paikassa, mutta eipä Fay ollut moksiskaan. Taisi pihalle asti tuoksua agility, kun koiralla alkoi silmät pullistua päästä heti autosta ulos päästyä. Hullu pieni tykki <3

Iltapäivän kisat NAS-hallissa alkoivat osaltamme agiradalla. Hyppärille en Wilsonia ilmonnutkaan, sillä emmehän ole siellä vielä kertaakaan onnistuneet, kolmosiin nousiin pelkillä aginollilla. Ja hieman kiirekin olisi tullut. Tuomarina agiradoilla oli Huittisen Harri, jonka radoilla olen kisannut muistaakseni kerran. Ohjattavana oli tuolloin Kössi ja paikkana Tampere. Oi aikoja..
Ensimmäinen rata oli suorastaan helppo. Olen ollut vaikeammilla kakkosen radoilla. Jopa ihanneaika oli niin löysä, että aliaikanollaa tarjoiltiin meille heti ensimmäisessä 3-luokan startissa. Mutta ei sitten kelvannut. Radassa oli yksi haasteellinen kohta, jossa monella tuli virhe. Heti alussa olleelta keinulta lähdettiin veemäisesti sivuun ja vähän takaviistoon, joten kaikenlaista lypsämistä siinä kohdassa nähtiin. Itse luulin Wilsonin osuneen kontaktille, mutta eihän se osunut kun imin sen esteeltä alas liian aikaisin. Toinen virhe tuli taas omasta hosumisesta johtuen, kielto putkelta kun mulla olevinaan oli taas niin hirveä kiire. Paskat, ei olisi ollu. Siitä huolimatta että koira kielsi putken, meni melkein toisesta päästä sisään mutta korjasi sitten, päästiin ihanneaikaan! Lopputuloksissa oltiin hitain tuloksen tehnyt. Historia toistaa itseään, Yocun kanssa oltiin yleensä hitain nollan tehnyt pari :D
Toinen rata olikin sitten täynnä vaikeita kohtia, enkä oikein osannut valita ohjauksia. Kuvittelin että päästäisiin edes kepeille asti, mutta Wilsonhan paineli jo kolmoshypystä ohi, joten se siitä sitten. Homma oli kuin treeneissä oltaisiin oltu, pätkä kerrallaan. Näissä kisoissa rimat olivat 40:ssä, joten hyppääminen ei ollut ongelma.

No, tulipahan kokeiltua ja samalla nähtyä todella pitkästä aikaa 3-luokkalaisten menoa. Ja täytyy sanoa että kyllä ne hyvät on hyviä ja nopeat nopeita, me emme Wilsonin kanssa ole kumpiakaan, sunnuntaiagilitaajia vaan. Seuraavan kerran kisaillaan Wilsonin kanssa ehkä maaliskuun lopulla. Meillä ei ole varsinaisia tavoitteita, ei arvokisanollien keräämistä. Mennään ja katsotaan mihin osaamisemme riittää.

Kisaviikonlopun aikana ketuille tuli 10kk täyteen. Pikkuhiljaa se ensimmäinen ja vaativin vuosi alkaa täyttyä. En voi väittää että ketut olisivat olleet helppoja, ei ollut Faykään. Ja kaksi kahjoa yhdessä on tuplasti haastavampaa. Mantan kanssa vieläkin väännetään peistä aika ajoin, siinä on koira jossa on haastetta enemmän kuin näissä muissa yhteensä. Luotan kuitenkin vanhaan sanontaan: Lopussa kiitos seisoo. Toivottavasti kuitenkin ennen sitä ihan viimeistä loppua :D :D

Myös mama-Fay juhli synttäreitään helmikuun alussa. Tuntuu hullulta että se on vasta 3-vuotias. Juuri kisauran aloittanut 10-kuisten kakaroiden äiti. Rakastettava ja raivostuttava samassa paketissa, pieneen mahtuu ;) Fay on saanut rutkasti ihailijoita matkan varrella, koskapa omaa (rotumääritelmän mukaan aivan liian) suuret silmät ja pienen sievän nassun. Se myös puhuttelee aksakouluttajaamme olemalla aina niin tosissaan. Se on kyllä totta, Fay antaa kaikkensa.

Näin se teki myös Hurtta-areenalla iltakisoissa, jonne sen hulluudenpuuskassani raahasin. Vuonna 2010 kisasin samassa hallissa lähes 20 asteen pakkasessa. Tuolloin elettiin marraskuuta ja ilmoittautumisten aikaan mittari näytti lämpöasteita, mutta kisa-aamuna oltiin pahasti pakkasella. Sen kisapäivän päätteeksi päätin etten enää ikinä tee mitään niin hullua, mutta reilu kuusi vuotta myöhemmin löysin siis itseni kuitenkin samasta tilanteesta. Pakkasta tosin ei ollut kuin kahdeksan astetta ja juostavana vain yksi rata. Mutta ottaen huomioon sen, etten edelleenkään pidä hallin omituisesta ja nykyään hyvin kuoppaisesta pohjasta, en voi kun ihmetellä miksi vaivauduin lähtemään. Ehkä siksi että halusin kannattaa arki-iltakisoja, joita on aivan liian vähän.
Kylmä meillä ei ollut, siitä piti huolen järjetön vaatemäärä ja hyvin pitkät lämppälenkit. Radan olisi kuitenkin voinut yhtä hyvin jättää tekemättä, sillä säheltämistämme ei voinut edes agilityksi kutsua. Kepeillä rytmihäiriö, pituudesta ohi, puomin kontakti ei löytynyt, a-esteestä ohi.. Päästiin kuitenkin lopettamaan rata onnistuneeseen A:n kontaktiin joten koiralle jäi hyvä mieli. Ihmettelen miten se edes erotti niitä esteitä taustasta kun kaikki oli sen punertavan pölyn peitossa. En tykännyt, ja nyt ehkä tajuan olla menemättä sinne enää kisaamaan. Yksi lahjakortti olisi, kuka haluaa?

Ystävänpäivän kunniaksi raahasin koiraystäväni jälleen kerran piikitettäväksi eläinlääkäriin, sillä vuorossa oli sappihappotesti, jonka Anders Eriksson halusi uusittavan ennen paksuneulanäytteen ottoa. Elvie kesti neulat kuin mies, vaikka nykyään kääntyisikin mieluusti takaisin heti ulko-ovelta.
 
Iltapäivällä oli luvassa mielekkäämpää toimintaa, sillä sekä Fay että Elvie pääsivät fyssari-Niinan käsittelyyn. Elvien edellisestä käsittelystä oli vierähtänyt turhan pitkä aika, mutta se ei ollut läheskään niin jumissa kuin kuvittelin, hyvä niin. Niina ihmetteli myös Elvien jättikokoisia takajalkojen lihaksia. Lieköhän neiti käynyt salilla tietämättäni ;)
Fayltä löytyi yhä jumeja, mutta oli se huomattavasti parempi kuin kahden viikon takaisessa hieronnassa. Yhtään en ihmettele jumiutumista kun näen päivittäin miten sekopäänä se riehuu lastensa kanssa.. Mitään rajoitteita harrastamiseen ei kuitenkaan tarvita, ehkä hiukan normia (mikä se sitten kenelläkin on) tiheämmät hoitovälit niin pysyy mama kuosissa.

Päivänä eräänä käppäilimme pellolla kera yhdeksän sheltin. Juuri tuon iltapäivän oli aurinko piilossa, vaikka se oli tilattu paistamaan jotta saisimme hyvin kuvia. Pöh. Tässä kuitenkin kuva siitä miltä näyttä yhdeksän shelttiä hihnalenkillä. Onneksi ne saavat juosta paljon vapaana, eihän noita hihnoja kukaan jaksaisi setviä :D :D

Epäonniset, mutta silti niin onnekkaat trikit

Aloitetaan Elviestä, jonka maksa-arvot siis ovat olleet enemmän ja vähemmän koholla jo syksystä 2015 asti. Aika on saanut kulua koska koira on ollut normaali, mutta toki arvoja on seurattu ja syitä etsitty useammankin eri lääkärin toimesta erilaisilla tutkimuksella. Suurin tutkimus oli tietenkin koepalan otto reilu vuosi sitten. Sen oltua löydöksetön ja arvojen pikkuhiljaa laskettua viime keväänä kuvittelin meidän päässeen selville vesille, mutta mitä vielä.
Eilen vihdoinkin pääsimme Elvien kanssa sisätauteihin perehtyneen eläinlääkärin luokse, kun suuntasimme kohti Tammiston Evidensiaa ja siellä Anders Erikssonia. En tiedä minkä verran aikaa meidän käyntiin oli varattu, mutta reilun tunnin me vastaanotolla olimme. Oli huojentavaa keskustella asiasta kaikessa rauhassa  kokeneen lääkärin kanssa ja sain ensimmäistä kertaa selkeitä vastauksia mieltäni kaihertaneisiin kysymyksiin.
Vihtivetistähän meidät Andersin luo ohjattiin paksuneulanäytteen ottoon, mutta halusin ennen toimenpidettä keskustella lääkärin kanssa. Lähinnä halusin kuulla, voiko maksasta ylipäätään löytyä mitään sellaista minkä voi hoitaa, mitä voi lääkitä, tai minkä etenemistä voi hidastaa. En tahtoisi koiraani taas kerran ronkittavan useiden satojen eurojen edestä vain kuullakseni ettei voida tietää mikä sitä vaivaa. Täysin satavarmaa se nyt ei tietenkään tässäkään tapauksessa olisi, mutta lääkärin sanoin olisi ihme jollei sieltä jotain löytyisi.
Olen tässä koko ajan kirjoittanut maksa-arvoista monikossa, mutta itse asiassa ALT/ALAT (en tiedä miksi se eri paikoissa kirjoitetaan eri tavalla) on ainoa koholla oleva arvo. Kaikki muut arvot viittaavat maksan tekevän työnsä hyvin, ja tässä varmaan onkin syy Elvien normaaliin ja oireettomaan olotilaan.
Myös lääkärin tekemä ultraäänitutkimus puhuu sen puolesta. Kaikki näyttää täysin normaalilta, maksa, sappi, munuaiset, haima, mahalaukku, suolisto.. Ongelma on siis maksan sisällä, solut siellä eivät jostain syystä voi hyvin. Miksi eivät, siihen yritetään nyt saada vastaus paksuneulanäytteellä heti ensi kuun alussa. Ennen tätä käydään vielä uusimassa sappihappotesti ja Elvie pääsee myös fyssari-Niinan lempeään käsittelyyn :)

Ennen Elvien keikauttamista 'kaukaloon' lääkäri totesi että jos haluamme tarkastella ultralla myös maksan suonia, on koira rauhoitettava. Aloitimme kuitenkin ilman troppeja ja puolen tunnin tutkailun jälkeen lääkäri totesikin että no eihän tässä mitään uutta ultraa rauhoitettuna tarvitse, kaikki tarvittava näkyy hyvin koska koira ei jännitä itseään. Totesimme hoitsun kanssa että no ei, se näyttäis nukkuvan :D :D
Kuvassa Elvie rötköttää kaukalossa vielä kymmenen minuuttia tutkimuksen jälkeen. Voihan sydän!









Tähän väliin täytyy ottaa vähän happea ja käydä läpi soopeleiden tilanne. Tuuli ja Fay pääsivät Fayn kisojen jälkeen Nooa-veikan kanssa uimaan Pet Brosille Nurmijärvelle. Toisen puolikkaan ajasta Urpo ja Turpo uivat ilman liivejä, koska molemmilla oli vallan hyvä ote hommaan. Kukaan näistä koirista ei (ainakaan vielä) menen altaaseen itse, mutta ne on helppo sinne nostaa kun altaat ovat korkeita. Uinnin ja kuivauksen jälkeen Fay pääsi hierontaan, ja jumissahan tuo oli. Nyt viikonlopun ja ensi viikon alun kisojen jälkeen Fay pääsee fyssarille ja sitten katsotaan tarviiko pitää pidempääkin taukoa lajista. Nyt ei olla pariin viikkoon treenattu kuin omatoimisesti.

                                          Shelttijengi helmikuussa

Sitten se toinen trikki.. Tässä vaiheessa kaikki luulevat että kyse on Kössistä, mutta ei.

Maanantai-iltana sain soiton äidiltäni, että Nooalla on asiat vähän hullusti. Se oli käynyt pihalla tarpeillaan ja alkanut sen jälkeen nuolla takalistoaan. Yleensähän siellä on sitten joku kikkare jäänyt jumiin tai karvaa joka ei tule kokonaan ulos, mutta tässä tapauksessa asia ei ollut niin hyvin, sillä peräaukosta sojotti rautainen tikku. Ja kyllä, tässä vaiheessa todellakin kysyin että mitä??!!
Onneksi lähellä on eläinlääkäri, jonne useimmiten pääsee aina kun hätä on suuri. Kello oli seitsemän illalla ja jo kahdeksalta oli koirapoloinen vanhempieni kanssa vastaanotolla. Itse odottelin tietty kauhunsekaisin tuntein joko viestiä tai puhelua koiran tilasta. Yhdeksän jälkeen olivat onneksi jo kotona ja sain kuulla Nooan olevan nyt ok ja toipumassa. Tästä voitte lukea mistä:

Hiljaiseksi vetää. Mistä hel....stä koira olisi saanut rautalankaa ja miten se olisi voinut niellä sen sellaisenaan ilman että se jää jo kurkkuun kiinni? Niiden pätkien on täytynyt olla jonkun muun materiaalin sisällä jotta ne ovat voineet mennä mahaan asti. Ja koska Nooa ei ole edes kamalan ahne, sen on täytynyt olla jotain varsin hyvää. Ja miksi missään hyvässä, koiralle kelpaavassa olisi sisällä rautalankaa jollei joku tahallaan haluaisi koiraa vahingoittaa?
Se, mitä tässä oikeasti on tapahtunut, jäänee arvoitukseksi. Missä? Kuka? Kenelle? Miksi? Emme taida saada koskaan tietää.
Se nyt on ollut selvää jo maailman sivu, että mikään ei ole niin julma kuin ihminen.

Kiitos äippä kun pidät Nooasta huolta <3