Forgive and forget?

Lauantaina 11.11 lähdimme Fayn kanssa Ojankoon ensimmäisiin 2-luokan kisoihimme. Aiemmin olin joutunut perumaan lokakuun alun kisat selkäni revähdyksen takia, joten näitä kisoja odotin vallan innoissani. Outoa oli lähteä kohti kisapaikkaa vasta iltapäivän puolella, vuodessa ehdin jo tottua 1-luokan aamustartteihin.

Ensimmäinen agirata oli tuomariharjoittelija Jessi Landenin suunnittelema, vallan passeli 2-luokan rata, jossa nyt ei oikeastaan itseäni arvelluttanut muu kuin radan loppupuolella tehtävä valssi ennen keinua, sekä toisena esteenä oleva rengas, se ’hintelämpi’ malli, joka roikkuu ketjujen varassa. No, valssista ei tarvinnut huolehtia kun Fay mennä pamautti renkaan ohi. Vauhti oli niin kova alkusuoralla ja minä jo menossa puominviertä, eli hyllyhän siitä otettiin. Mutta puomin kontakti oli mielettömän hieno. Tästä jatkettiin rataa vielä kepeille, jossa vedätin ihan tarkoituksella, mutta Fay ei kestänyt sitä loppuun asti vaan tuli perääni. Hyvillä mielin kuitenkin radalta pois. Pohja tuntui hyvältä juosta eikä Fay kolistellut rimoja.

Toisena ratana oli hyppäri, Markku Kaukisen sellainen. Alussa parit valssit, kepit kohti seinää, joten loppuun asti olisi mentävä koiran mukana. Rengas, se toisen mallinen, oli radan loppupuolella. Sen jälkeen vielä parit hypyt, poispäinkäännös tynkäputkelle ja parin hypyn kautta maaliin. Vaikutti varsin kivalta radalta, ei mitään pitkiä suoria kilpajuoksua koiran kanssa.

Tuomarin puhuttelussa selvisi että radan etenemä on 3,6. Että hyvin pitäisi ehtiä. Naureskelin tutustumaan lähtiessäni että joo, ei se siitä jää kiinni.

Eikä jäänyt. Radasta tuli yksi tähän asti parhaimmista, ellei paras. Toki vähän ’yliohjasin’ koiraa yhdessä kohtaa kun olin katsonut aiemmin maksien suorituksia ja nehän painelivat putkesta liian pitkälle jollei ohjaaja vetänyt tiukasti sivulle. Unohdin siis hetkeksi ohjaavani pientä koiraa joka kääntyy nanosekunnissa ja reagoi suurin piirtein suupieleni asentoon. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut vetää Fayn hypystä ohi, mutta onnistuin korjaamaan ja Faykin tuntui olevan varsin etenevällä päällä, eikä kyseenalaistanut ohjauksiani.

Maaliin siis voittajafiiliksellä, me onnistuttiin ja vielä hyppärillä, jotka ovat olleet itselleni aina vaikeita nopean koiran kanssa.

Mutta mutta. Fayn kanssa leikkiessä ja sitä palkatessa kuuluttaja kertoi tuloksen olleen hylly, joku hyppy oli jäänyt välistä. Lievä epäusko valtasi mieleni, olinko mennyt radan väärin? Meidän agi-koutsi Nina sattui olemaan samoissa kisoissa ja näki ratamme, tuomari oli näyttänyt hylkyä renkaan jälkeisen hypyn suoritettuamme, eli rengas olisi jäänyt suorittamatta. Epäusko vaan kasvoi, ei taatusti jäänyt, Fay hyppäsi justiinsa siitä mistä pitikin, kyllähän tuomarin nyt se olisi pitänyt nähdä. Mutta ei vaan nähnyt, tai näki väärin, tai luuli nähneensä jotain, en tiedä. Siinä vaiheessa kun olin videolta tarkistanut koko radan, oli meidän luokka jo loppunut ja tuomari rakentamassa viimeistä agirataa toisessa päässä hallia. Minä tietenkin kauhealla kiireellä kamera kädessä kysymään toimitsijalta että miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan? Suurin piirtein kaikki tuomaria lukuun ottamatta näkivät Fayn hyppäävän oikein ja video todisti sen. Ylitoimitsijan keskustellessa tuomarin kanssa joku toinen toimitsija tarkisti että Fayn suorituksesta oli käsikelloaika olemassa. Tässä vaiheessa en tiennyt yhtään miten muut olivat menneet, mutta sen nyt kuitenkin tiesin ettei Fay hidas ollut.

Tuomarin viesti oli että rata on tuomaroitu. Hän voisi jutella kanssani kisojen jälkeen, mutta eipä sillä juurikaan merkitystä olisi tulosten kannalta. Pettymys oli niin suuri, etten saanut enää sanaa suustani. Kävelin kemun ja koiran luo itku kurkussa, pakkasin kamani ja lähdin. Viimeinen rata jäi meiltä tekemättä.

Videolta kellottaessa Fayn aika radalla on alle 28 sekuntia. Radan voittaneen ja meidän lisäksi ainoan puhtaan radan tehneen aika oli 31 ja rapiat. Faylle olisi kuulunut sekä voitto että luva. Vaan ilman jäätiin.

Fayn 'hylly-nolla-rata' 

Näistä kisoista on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa, ja voin sanoa että edelleen ottaa pattiin! Ja kyllä, kyseessä on vain yksi rata ja vain agility, ei mitään kuolemanvakavaa. Osa radan nähneistä kavereistani sanoi heti että valita ihmeessä asiasta, toiset totesivat että tuloksia ei valitettavasti jälkikäteen muuteta. Päätin siis kysyä asiaa suoraan liitosta, sen verran utelias olen. Ymmärrän vallan hyvin inhimilliset virheet, ihmisiähän tässä ollaan. Sitä en ymmärrä miksei niitä virheitä voisi korjata. Onhan se nyt aika suuri epäkohta lajissa, jos kisaaja on tällaisessa tilanteessa täysin tyhjän päällä..

No, kysymysteni lähettämisestä on nyt aikaa lähes yhtä paljon kuin itse kisoista, yli kaksi viikkoa, enkä ole saanut edes kuittausta siitä onko viestini mennyt perille..

Jotta näin. Jatkamme siis kisaamista ja luvien metsästystä. Luokkanousuun riittää normaalisti kolme, meiltä vaaditaan näemmä neljä. Pääasia on kuitenkin se, että koko ajan kehittyvä kisatykkini ei luvista mitään ymmärrä, vaan tekee aina täysillä ja kaikkensa antaen. Me ollaan tehty hienoja ratoja ja pätkiä treeneissä ja nautitaan ihan satasella molemmat. Täältä me vielä tullaan!

Syksyn sävelet

Elvien Atopica-kokeilu alkoi syyskuussa. Tarkoitus oli yrittää päästä eroon kortisonista. Kahden viikon ajan Elvie sai molempia lääkkeitä, näistä jälkimmäisellä kortisonin määrä oli laskettu puoleen. Atopicaa oli tarkoitus antaa neljä viikkoa isommalla annostuksella ja laskea sitten puoleen ylläpitoannostukseksi.
No, eihän se homma sitten ihan niin mennyt..
Ensimmäinen Atopica-viikko sujui ongelmitta, olihan kortisoni siinä vielä mukana. Toisella viikolla, kun kortisonin määrä laski, alkoi Elvie käyttäytyä oudosti. Sillä ei ollut selkeitä kipukohtauksia, mutta se makasi erikoisissa asennoissa, nuoli huuliaan ja oli outo. Koska Atopica saattaa alussa aiheuttaa kaikenlaisia outoja oireita, jäin seuraamaan tilannetta.
Kolmannella viikolla meni Elvien vatsa löysälle. Se ei ollut varsinaisella ripaskalla, mutta uloste oli limaista ja löysää. Tämäkin oli mahdollista Atopican alkumetreillä. Kortisoni oli tässä vaiheessa kokonaan pois. Olin kuitenkin sen verta huolissani koiran käytöksestä, että päätin taas kerran tutkituttaa sen ja aloitin viemällä lääkäriin pissanäytteen neljännen Atopica-viikon alussa. Edellisestä näytteestä oli nyt reilu kuukausi ja Elvie oli sen ajan syönyt ruokansa entistäkin 'vetisempänä'. Vaan eipä siitä juuri hyötyä kuitenkaan ollut, kiteitä oli yhä. Lääkärin mielestä oli syytä ultrata sekä rakko että munuaiset, virtsakivien poissulkemiseksi. Samalla käynnillä otettiin myös laajat verinäytteet, joista katsottiin myös haima-arvot.
Kiviä ei onneksi löytynyt sen enempää rakosta kuin munuaisistakaan, mutta munuaisten kuoriosat olivat lääkärin mukaan hieman paksuuntuneet. Mitä tämä sitten tarkoittaisi, ei vielä tässä vaiheessa ainakaan minulle auennut. Koska osa verinäytteistä lähti ulkoiseen laboratorioon, oli tarkoitus että lääkäri soittaisi  myöhemmin kaikista tuloksista, jotta saataisiin jonkinlainen kokonaiskuva Elvien tilanteesta.
Lähdimme siis kotiin pesemään Elvien jälleen kerran parturoidusta mahasta 'ultrageelin' rippeitä. Päivä eteni normaalisti ja koirat saivat ruokansa alkuillasta. Siitä pari tuntia myöhemmin alkoi Elvien oireilu. Se oli alkuun vain hieman levoton, tunki viereen, lähti pois, vaihtoi asentoa, nuoli huuliaan. Välillä olo helpotti, mutta iltaa kohti tilanne muuttui pahemmaksi. Istuin sohvalla koira vieressä ja toivoin tilanteen rauhoittuvan, mutta ei. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen varmempi olin että jotain apua oli saatava. Jos lähtisin Viikkiin, Elviestä mitä todennäköisimmin otettaisiin samat kokeet kuin aamulla ja se saisi jotain kipulääkettä. Tässä vaiheessa muistin että kotootahan löytyy Tramalia, jota Elvie sai kun maksasta otettiin koepala. Tällä kertaa siis riitti öinen soitto Viikkiin, josta varmistin Tramalin ja Atopican yhteensopivuuden. Lääkkeen annon jälkeen ei kestänyt kovin pitkään kun Elvie rauhoittui ja sai nukuttua. Huh!
Seuraavana aamuna soitin Elvien tutkineelle lääkärille ja kerroin lopettavani Atopican ja ottavani kortisonin takaisin, piste. Tarinan kuultuaan oli lääkäri täysin samaa mieltä. Tästä meni vain pari päivää niin Elvie oli taas parempi, eikä kipuilua enää ollut.
Myöhemmin samalla viikolla sain verinäytteiden tulokset. Maksa-arvot olivat edelleen normaalit, eikä munuaisarvoissakaan ollut häikkää. Haiman suhteen olikin erikoinen tulos, sillä TLI oli 42,7, eli  reilusti viitearvojen yläpuolella. Haimatulehduksessa tämä arvo siis käsittääkseni on hyvin matala.
Eli, koirallani on siis joku sairaus, jonka oireet pysyvät kurissa kortisonilla. Kukaan ei vaan nyt osaa kertoa että mikä sairaus on kyseessä. Tämän lääkärin mukaan Elvien oireet eivät vaikuta haimaperäisiltä, eikä kortisonin kuulemma pitäisi haimaoireisiin auttaa. Eri asia lienee sitten mahdolliset kasvaimet, mutta keväällä missään sisäelimissä ei näkynyt mitään poikkeavaa.

Pääasia tietenkin on että on olemassa lääke joka pitää koiran ainakin toistaiseksi kivutta ja toimivana, mutta kyllähän tämä nyt uteliasta ihmistä pikkasen riepoo!

Tylsien juttujen vastapainoksi kävin ostamassa sekä itselleni että Elvielle kirkkaan pinkit takit :D

Elvie-asioiden ulkopuolella syksy on ollut yhtä juoksua. Fay ja Manta juoksivat elo-syyskuussa, sen jälkeen aloitti äitini sheltti Kaisla, jonka johdosta Wilson oli meillä viikon verran hoidossa. Herra olikin kovin kiinnostunut Tuulista, joka sitten aloittikin oman juoksunsa aika pian Wilsonin kotiuduttua. Fayllä ja Mantalla olisi nyt pennut, joten hormonit hyrrää vielä niilläkin. Meininki on täällä toisinaan kuin latteasta aikuisviihde-elokuvasta. Sheltit... :D

Tuulin juoksu on ollut vallan hyvä aika Nooalle kokeilla elämää kaupunkiolosuhteissa ja kerrostalossa. Onnea on omistaa ystävä joka auttaa :) Vajaan viikon Nooa vielä majailee Kössin kasvattajan luona. Kaikki on mennyt pääosin hyvin, mitä nyt Nooa on vähän turhan raju leikeissään ja sen lisäksi varsinainen häslä, 5-kiloinen väkkärä, jolle ei ole syntymälahjaksi annettu malttia. Saa nähdä miten arki täällä sujuu kun Nooa palaa takaisin. Onko maailmanmatkaajalle noussut pissi päähän vai alkaako leikkisä pystypaini Tuulin kanssa heti.

Juoksujen lomassa ollaan juostu myös fyssarilla. Elvie useamman kerran, muu jengi on käyty kerran läpi. Nuorisolta ei pahempia jumeja löytynyt, ja olihan äitikoirakin aika hyvässä kuosissa. Sen kanssa kuitenkin taas vuodenvaihteen jälkeen mennään, koska agility nyt vaan on rankkaa.

Myös harrastusrintamalla on juoksemisella ollut sijansa. Mantan juoksariprojekti etenee, hitaasti mutta ehkäpä varmemmin. A-esteeseen ei olla vielä kosketukaan, keinua ollaan vain tassulla paukuteltu. Verkoilla varustetut kepit sujuvat jo aika kivasti myös hallilla, täytyy joku kerta virittää kamera ja vähän videoida treenejä. Fayn kanssa ollaan saatu aikaiseksi useita onnistuneita treenejä. Tämä ei meidän tapauksessa tarkoita pitkiä puhtaita ratoja, vaan enempi könkkäohjaajan taipumista haastavampii ohjauksiin. Fay on teknisesti hyvin taitava, itse en ole samalla tasolla. Viikonloppuna päästään korkkaamaan kakkosluokka ihan toden teolla kun Ojanko kutsuu. Kivaa!