tiistai 28. marraskuuta 2017

Forgive and forget?



Lauantaina 11.11 lähdimme Fayn kanssa Ojankoon ensimmäisiin 2-luokan kisoihimme. Aiemmin olin joutunut perumaan lokakuun alun kisat selkäni revähdyksen takia, joten näitä kisoja odotin vallan innoissani. Outoa oli lähteä kohti kisapaikkaa vasta iltapäivän puolella, vuodessa ehdin jo tottua 1-luokan aamustartteihin.

Ensimmäinen agirata oli tuomariharjoittelija Jessi Landenin suunnittelema, vallan passeli 2-luokan rata, jossa nyt ei oikeastaan itseäni arvelluttanut muu kuin radan loppupuolella tehtävä valssi ennen keinua, sekä toisena esteenä oleva rengas, se ’hintelämpi’ malli, joka roikkuu ketjujen varassa. No, valssista ei tarvinnut huolehtia kun Fay mennä pamautti renkaan ohi. Vauhti oli niin kova alkusuoralla ja minä jo menossa puominviertä, eli hyllyhän siitä otettiin. Mutta puomin kontakti oli mielettömän hieno. Tästä jatkettiin rataa vielä kepeille, jossa vedätin ihan tarkoituksella, mutta Fay ei kestänyt sitä loppuun asti vaan tuli perääni. Hyvillä mielin kuitenkin radalta pois. Pohja tuntui hyvältä juosta eikä Fay kolistellut rimoja.

Toisena ratana oli hyppäri, Markku Kaukisen sellainen. Alussa parit valssit, kepit kohti seinää, joten loppuun asti olisi mentävä koiran mukana. Rengas, se toisen mallinen, oli radan loppupuolella. Sen jälkeen vielä parit hypyt, poispäinkäännös tynkäputkelle ja parin hypyn kautta maaliin. Vaikutti varsin kivalta radalta, ei mitään pitkiä suoria kilpajuoksua koiran kanssa.
Tuomarin puhuttelussa selvisi että radan etenemä on 3,6. Että hyvin pitäisi ehtiä. Naureskelin tutustumaan lähtiessäni että joo, ei se siitä jää kiinni.
Eikä jäänyt. Radasta tuli yksi tähän asti parhaimmista, ellei paras. Toki vähän ’yliohjasin’ koiraa yhdessä kohtaa kun olin katsonut aiemmin maksien suorituksia ja nehän painelivat putkesta liian pitkälle jollei ohjaaja vetänyt tiukasti sivulle. Unohdin siis hetkeksi ohjaavani pientä koiraa joka kääntyy nanosekunnissa ja reagoi suurin piirtein suupieleni asentoon. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut vetää Fayn hypystä ohi, mutta onnistuin korjaamaan ja Faykin tuntui olevan varsin etenevällä päällä, eikä kyseenalaistanut ohjauksiani.
Maaliin siis voittajafiiliksellä, me onnistuttiin ja vielä hyppärillä, jotka ovat olleet itselleni aina vaikeita nopean koiran kanssa.

Mutta mutta. Fayn kanssa leikkiessä ja sitä palkatessa kuuluttaja kertoi tuloksen olleen hylly, joku hyppy oli jäänyt välistä. Lievä epäusko valtasi mieleni, olinko mennyt radan väärin? Meidän agi-koutsi Nina sattui olemaan samoissa kisoissa ja näki ratamme, tuomari oli näyttänyt hylkyä renkaan jälkeisen hypyn suoritettuamme, eli rengas olisi jäänyt suorittamatta. Epäusko vaan kasvoi, ei taatusti jäänyt, Fay hyppäsi justiinsa siitä mistä pitikin, kyllähän tuomarin nyt se olisi pitänyt nähdä. Mutta ei vaan nähnyt, tai näki väärin, tai luuli nähneensä jotain, en tiedä. Siinä vaiheessa kun olin videolta tarkistanut koko radan, oli meidän luokka jo loppunut ja tuomari rakentamassa viimeistä agirataa toisessa päässä hallia. Minä tietenkin kauhealla kiireellä kamera kädessä kysymään toimitsijalta että miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan? Suurin piirtein kaikki tuomaria lukuun ottamatta näkivät Fayn hyppäävän oikein ja video todisti sen. Ylitoimitsijan keskustellessa tuomarin kanssa joku toinen toimitsija tarkisti että Fayn suorituksesta oli käsikelloaika olemassa. Tässä vaiheessa en tiennyt yhtään miten muut olivat menneet, mutta sen nyt kuitenkin tiesin ettei Fay hidas ollut.
Tuomarin viesti oli että rata on tuomaroitu. Hän voisi jutella kanssani kisojen jälkeen, mutta eipä sillä juurikaan merkitystä olisi tulosten kannalta. Pettymys oli niin suuri, etten saanut enää sanaa suustani. Kävelin kemun ja koiran luo itku kurkussa, pakkasin kamani ja lähdin. Viimeinen rata jäi meiltä tekemättä.

Videolta kellottaessa Fayn aika radalla on alle 28 sekuntia. Radan voittaneen ja meidän lisäksi ainoan puhtaan radan tehneen aika oli 31 ja rapiat. Faylle olisi kuulunut sekä voitto että luva. Vaan ilman jäätiin.




Näistä kisoista on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa, ja voin sanoa että edelleen ottaa pattiin! Ja kyllä, kyseessä on vain yksi rata ja vain agility, ei mitään kuolemanvakavaa. Osa radan nähneistä kavereistani sanoi heti että valita ihmeessä asiasta, toiset totesivat että tuloksia ei valitettavasti jälkikäteen muuteta. Päätin siis kysyä asiaa suoraan liitosta, sen verran utelias olen. Ymmärrän vallan hyvin inhimilliset virheet, ihmisiähän tässä ollaan. Sitä en ymmärrä miksei niitä virheitä voisi korjata. Onhan se nyt aika suuri epäkohta lajissa, jos kisaaja on tällaisessa tilanteessa täysin tyhjän päällä..
No, kysymysteni lähettämisestä on nyt aikaa lähes yhtä paljon kuin itse kisoista, yli kaksi viikkoa, enkä ole saanut edes kuittausta siitä onko viestini mennyt perille..

Jotta näin. Jatkamme siis kisaamista ja luvien metsästystä. Luokkanousuun riittää normaalisti kolme, meiltä vaaditaan näemmä neljä. Pääasia on kuitenkin se, että koko ajan kehittyvä kisatykkini ei luvista mitään ymmärrä, vaan tekee aina täysillä ja kaikkensa antaen. Me ollaan tehty hienoja ratoja ja pätkiä treeneissä ja nautitaan ihan satasella molemmat. Täältä me vielä tullaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti