Passikuvilla ;)

Aurinko, vapaapäivä, kamera ja koirat :)

Tuulista on vaikea saada kuvaa jossa se ei hymyilisi. Mantasta on vaikea saada kuvaa jossa se hymyilisi. Elviestä on vaikea saada kuvaa jossa sen kieli ei pilkistäisi suusta. Faystä saa lähes aina onnistuneita kuvia. Selkeästi eniten valokuvamallin ainesta on siis mama-Fayssä :)

Kyllä on ollut aivan mielettömät ulkoilu- ja kuvauskelit etelässä koko maaliskuun, aivan huikeata. Helmikuussa riehuttiin järven jäällä, nyt koko maaliskuun on kantanut hanki pelloilla. Parin kuukauden päästä se kuhiseekin jo punkkeja ja viimeistään kesäkuun lopussa se on kasvanut niin tukkoon, ettei siellä voi enää kävellä. Olemme siis nauttineet nyt kun se on mahdollista, harvoin meitä näin hemmotellaan ;)

Eipä muuta tällä kertaa.

Kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat...

... ja ympyrä sulkeutuu.

On mukava huomata, että joskus elämässä asiat vaan yksinkertaisesti loksahtavat paikoilleen, kuin kohtalon oikusta. Jo viime syksystä asti mietin lähes päivittäin, että Nooalle olisi hyvä löytää koti, sillä nuorison suhteet täällä kotona olivat koko ajan kiristymään päin. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, on Nooa pienestä koostaan ja ihmisiä kohtaan lähes nöyristelevästä luonteestaan huolimatta vallan raju koirakavereitaan kohtaan. Lenkillä sen ja Mantan väliset kahakat äityivät  toisinaan sellaisiin mittasuhteisiin, että pelkäsin jo veren lentävän. Näiltä kahakoilta vältyttiin kun lenkitin koirat kahdessa erässä tai pelkästään hihnassa. Tuulin ja Nooan keskinäiset leikit eivät juuri koskaan lähteneet lapasesta, mutta Manta oli Nooan silmätikkuna jo viime kesänä.
Sisällä, kun treenailin jotain pientä yhden koiran kanssa kerrallaan, oli Nooa aina laitettava erilleen muista odottamaan. Sitä irvailun määrä ei kestänyt kukaan.
Viime vuoden puolella, erään kahakkalenkin päätteeksi, olin jo aloittanut blogikirjoituksen nimellä: Pähkäilylle päätös, koira etsii kotia, mutta katsoessani pedissä kerällä nukkuvaa poikaa, poistin tekstin. Toivoin löytäväni tutun tai puolitutun, joka olisi koiraa vailla, joten jäin odottamaan 'jotain'.

Se jokin tulikin eteen silloin kun sitä vähiten odotin. Olin jo pienen pakon edessä, Nooalle olisi löydettävä ainakin pitkäaikainen hoitopaikka, jotta näkisin sen poissaolon vaikutuksen muissa koirissa. Kyräily kotona oli mennyt jo siihen pisteeseen että Manta oireili fyysisesti.

FB on ihmeellinen paikka, yksi tykkäys Nooan lumiturpakuvasta, ja siinä se oli. Aloin muistella tätä tykkääjää ja hänen ja puolisonsa koirahistoriaa muutaman vuoden takaa ja laitoin viestiä..

Huomenna Nooalla tulee täyteen jo neljä viikkoa uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa, ainoana koirana, ilman stressiä ja kyräilyä. Sen ei tarvitse kilpailla huomiosta muiden nelijalkaisten kanssa. Se mitä Nooa on nyt, tuntuu aivan eri koiralta kuin mitä se oli täällä!

Myös meillä kotona likkojen elämä on aivan selkeästi seesteisempää. Kukaan ei kyräile ketään, ja ainoa, jota lenkillä joutuu välillä ojentamaan, on Tuuli. Sen lempipuuhaa kun tuppaa olemaan toisten hännistä repiminen. No, tähänkin on ratkaisunsa ;)

Meillä on siis kohta kuukauden päivät tehty vain likkojen lenkkejä, ja mikäli mitään järisyttävää ei tapahdu, on tilanne pysyvä. Alun alkaenkaan ei ollut tarkoitus, että kotona asuisi kolme kakaraa samasta pentueesta, mutta elämä kun ei aina ole niin yksinkertaista, tilanteet muuttuvat. Koiralauman sisällä hiertävät välit eivät pidemmän päälle aiheuta kuin ongelmia, joissa lopputulos voi olla todella karmea. Ja vaikka tilanne ei ikinä äityisikään siihen pisteeseen, että kaverilta yritetään repiä silmät ja korvat irti, voi pitkään jatkunut kyräily ja kiusaaminen aiheuttaa stressiä koko laumalle. Ja stressihän ei tunnetusti aiheuta mitään hyvää.

Kuten kuvista näkyy, Nooa on aika lailla 'kuin kotonaan'  😊😊😊 Pötköttelyn lisäksi se saa kovasti paljon liikuntaa ja on ollut onnensa kukkuloilla kirmatessaan kantavilla maaliskuun hangilla. Ja mikäs kasvattajan enemmän onnelliseksi tekisi kuin hyvinvoiva kasvatti 💙

Nooan kuvat: Laura Tervo

Talven riemua!

Mikä voikaan synkeän syksyn ja vesisateisen alkutalven jälkeen lohduttaa enemmän kuin lumi, pakkanen ja aurinko! Itse en lähtökohtaisesti kaipaa kovia pakkasia enkä metrikaupalla lunta, mutta jos vaihtoehdot ovat tässä, niin kyllä tämä helmikuun keli vie heittämällä voiton!
Tuntuu että koiratkin ovat yhtä hymyä :)

Olen heittäytynyt vallan rohkeaksi ja uskaltautunut vihdoinkin jäälle ;) Olen aina ollut kovin arka sinne menemään ja ihmetellyt miten jotkut pilkkijät ja retkiluistelijat sekä alkutalvesta että keväisin kokeilevat onneaan henkensä kaupalla. Nyt on kuitenkin ollut niin pitkään kovia pakkasia että tämäkin tantta on uskaltautunut nauttimaan upeasta auringonpaisteesta koirien kirmatessa onnellisina.

Helmikuu oli toki muutakin kuin jäällä juoksemista. Neljän viikon ajan meillä oli tunnin treenin sijaan kaksi tuntia aikaa ja tämä mahdollisti aika lailla monipuolisemmat treenit ja useamman koiran kanssa hääräämisen. Äidin Kaisla on oppinut kepit jo aika hienosti, omista nuoristani Manta on hommassa pisimmällä. Tuuli tuli mukaan treenihin vakituisemmin oikeastaan vasta tämän vuoden puolella ja teki alkuun erilaisia temppuja. Kaikki temput se on saanut itse tarjota ja on kyllä ollut hauskaa seurata sen touhuja! Varsinkin namikoneen edessä esitetty metrin loikka suoraan ylöspäin on vallan koominen :) Käskystä se ei tätä osaa (vielä) toteuttaa. Agihallilla kun kerran treenaillaan niin päätin aloittaa esteiden opettamisen Tuulille. Pitkälti samalla kaavalla mennään kuin temppujen kanssa, eli se saa itse tarjota. Ei nyt tietenkään heti mitään A-esteitä ja keinua, sentäs, mutta putkea, hyppyjä, rengasta, keppejä ja puomin alastuloa.

Kepeissä meillä on ollut sekä verkot että ohjurit. Kolme viikkoa sitten Tuuli teki ensimmäisen kerran kepit niin että päissä oli verkot kahdessa välissä ja keskiosassa ohjurit joita se ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt. Päätin antaa sen tarjota jotain ja se menikin reippaasti verkko-osuuden, jäi miettimään ohjureiden kohdalle, jatkoi kävellen pienen matkaa ja loppuverkoilla taas kiihdytti vauhtia. WAU! Suorastaan kuulin kun se AJATTELI. Seuraavalla treenikerralla oli samanlainen setti, jonka Tuuli suoritti nyt koko matkalta vauhdilla :)
Tämän viikon treeneihin äidin Kaisla oli edistynyt jo sen verran että kepeillä oli kaksi ohjuria molemmissa päissä, ei muuta. Annoin Tuulin kokeilla sitten tätä versiota, ja meillä ihmisillä loksahti kyllä leuat lattiaan kun Tuuli teki saman tempun kuin aiemmin, meni pari väliä, mietti hetken, jatkoi kävellen mutta pujotellen täysin oikein ohjurittoman pätkän ja loppumatkan! Jep jep, hulluuden ja nerouden raja on varsin häilyvä, koirani on nero kilipää 😜😜
Nyt täytyy vähän hidastaa tahtia ja opetella erilaisia lähestymisiä kepeille. Ihan alkumetreillähän tässä muutenkin ollaan, eikä Tuuli osaa tulla mihinkään ohjauksiin. Mutta kovin on mielenkiintoista kouluttaa tuttua lajia aivan eri tavalla.

Mantan kohdalla juoksupuomitreenit junnaavat aika lailla paikoillaan. Pitäisi päästä tekemään niin paljon enemmän ja useammin, että nyt alkaa melkein harmittaa että lähdin tälle tielle, joka tuntuu olevan vähän turhan pitkä meille.

Fayn kanssa kuvittelin vielä pari viikkoa taaksepäin lähteväni nyt tulevana viikonloppuna Tampereelle kisaamaan. Oltiin käyty fyssarilla tsekkaamassa pikkurouvan kondis ja majoituskin oli jo varattu. Mutta kuinka ollakkaan, edellisen viikon ohjatuissa treeneissä en sitten kyennytkään antamaan itsestäni kaikkea selkäni oireilun takia, ja Fay hyppäsi päin muurin tolppaa, jonka onneksi sentään sain kiinni ennenkuin se ehti rysähtää koirapoloisen päälle. Samoissa treeneissä 'hintelää rengasta' osana rataa treenetessa koira pamautti päin renkaan alaosaa. Muutenkaan sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä, mistä kohtaa este pitää suorittaa, ainoana kriteerinä koiralla itsellään tuntui olevan vauhti. Onneksi noista ei jäänyt koiralle mitään pahempaa, otimme toki (taas kerran) muutaman päivän rauhallisemmin. Loppujen lopuksi oman selkäni kunto oli se jonka takia päätin jättää reissun väliin. Ei ole järkeä lähteä kauas kisaamaan kun ikinä en voi näemmä tietää minä päivänä pystyn juoksemaan ja minä päivänä en. Fay vaatii minulta 100% suorituksen ja jollen pysty sitä antamaan, on turvallisempaa jättää tekemättä.

Parin tunnin treeneissä ollaan ehditty harjoitella myös pöytää ja joskus tulevaisuudessa edessä olevaa mittausta. On se vielä Faylläkin edessä, mutta sen tukka oli kuvassa niin homssuisen näköinen että jätetään se julkaisematta. Fayhän on ihan selvä mini ja mittaustaikaa sillä vielä yli vuosi, joten en ole pitänyt kiirettä. Tuuli tulee olemaan yhtä selkeä medi reilun 37cm korkeudellaan. Mantan kanssa saakin sitten tehdä ne vesikampausjakaukset 💇

Kettujen kuvat ottanut Gunnel Helander.

Helmikuu on ollut sen verran kylmä että Elvie ei ole hallille mukaan päässyt. Odottamista on niin paljon etten halua sen siellä palelevan, se kun on nykyään viluisempi kuin ennen. Niinpä Nooa on saanut jäädä kotiin Elvien kanssa, koska ketäänhän ei voi, eikä yleensä tarvitsekaan jättää yksin. Nooasta on lisääkin kerrotavaa, mutta jätetään se ensi kertaan ;)