Viime aikoina on tullut kirjoitettua niin harvoin, että on taas helpompi kerrata kuulumiset koira kerrallaan.
Elvie on saanut olla mukana hallilla aina kun ei ole ollut liian kylmä. Se vartti jonka sen kanssa touhuan, on oikeastaan paras hetki koko treeneissä. Elvielle itselleen on aivan yhdentekevää mitä me touhuamme, kunhan se saa tehdä kanssani. Se palo sen katseessa on parasta mitä koiraharrastuksen tiimoilta tiedän.
Elvie on ollut pois agilitystä nyt 3,5 vuotta. Ei se edes yritä karata esteille, se katsoo minua ja odottaa käskyjä silmät leiskuen. Seuraamista, kaukokäskyjä, noutoa, kaikenlaisia temppuja, niitä me teemme.
Hepatiitin diagnosoinnista tulee ensi kuussa täyteen kaksi vuotta. Koko tuon ajan Elvie on syönyt kortisonia, se ei pärjää ilman. Lääkkeen sivuvaikutukset alkavat näkyä lihaksissa ja karvan laadussa. Jälkimmäisellä ei tietenkään ole mitään merkitystä, mutta lihasten surkastuminen johtaa vääjäämättä muihin ongelmiin, varsinkin koiralla jolla on selässä LTV3. Tiedän paremmin kuin hyvin, että Elvien kohdalla joudun tekemään sen vaikeimman päätöksen aivan liian aikaisin. Siihen asti me nautimme jokaisesta yhteisestä hetkestä.
Fay korkkasi agin kolmosluokan helmikuun alussa. Olipa hullua ja kovin jännää startata monen vuoden tauon jälkeen ylimmässä luokassa. Radoilla oli haastavat keppikulmat, meille aivan liian vaikeat. Noin muuten olisi niistä kyllä pitänyt selvitä, mutta aivan räpellykseksi meni koko homma. Ekalla radalla yhteinen sävel katosi heti kättelyssä, tokalla radalla päästiin aika paljon pidemmälle ja kolmas oli kaikkein onnistunein. Hyviä pätkiä, mutta pätkät kun ei riitä. Toisaalta, asetin meille näihin ekoihin kisoihin kaksi tavoitetta, päästä ylipäätään starttaamaan, ja mikäli päästään, tehdä se niin ettei koira varasta lähdöissä. Molemmat onnistuivat, joten niiltä osin voin olla tyytyväinen. Tuntuu kuitenkin välillä kovin toivottomalta saada aikaiseksi onnistuneita kokonaisuuksia, siitäkin huolimatta että olemme startanneet yhdessä yli 70:ssä kisassa. Nopea, mutta ei itsenäisesti etenevä koira ja liian hidas ja kankea ohjaaja on pikkasen huono yhdistelmä. Namimaatilla palkkaaminen on tuonut koiraan ehkä hitusen enemmän irtoavaisuutta, mutta ei niin paljon etteikö se kisatilanteessa joka toisessa välissä kysyisi jotta tämäkö este nyt varmasti?
Kun miettii meidän viimeistä vuotta sekä treenaamisessa että kisaamisessa, on se ollut kovin rikkonainen. Tuntuu ettei missään vaiheessa oikein olla päästy toden teolla tekemään, aina on ollut jotain kapuloita rattaissa, usein minusta johtuvia. Seuraavan kerran päästään kisaamaan vasta huhtikuun puolella. Ja ai niin, pieni pallosilmäni täytti kuun alussa viisi vuotta!
Manta Mantulainen, tuo perheemme epäsheltti, joutui kauhukseen eläinlääkärin vastaanotolle helmikuun puolivälissä. On se vaan jännä koira, pentuna antoi itsestään hyvinkin itsevarman vaikutelman, mutta tänä päivänä se on kaikkea muuta. Se on lääkärissä aivan paniikissa, syke paukkuu yli kahdensadan ja silmissä näkyy puhdas pelko. Yritä siinä nyt sitten tutkia.. Viime talvena, kun Nooa aiheutti täällä närää, Manta stressasi närästyksellä, joi tolkuttomasti, pissasi, joi, pissasi.. Käytin sen tuolloin tutkimuksissa jossa tsekattiin sekä virtsa, rakko että munuaiset. Mistään ei löytynyt varsinaista vikaa, mutta munuaisarvoista herkin, SDMA, oli viitearvojen ylärajoilla. Kevättä kohti Mantan oireet helpottivat, mutta seurasimme silti tuota arvoa sekä kesällä että alkusyksystä, molemmilla kerroilla se oli liian korkea, joskaan ei missään nimessä hälyyttävä. Mantalta mitattiin myös verenpaine, joka osoittautui aivan normaaliksi. Tuolloin munuaissairauksiin perehtynyt lääkäri sanoi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä kyse on alkavasta munuaissairaudesta, joka tosin voi ottaa useammankin vuoden edetessään seuraavaan vaiheeseen. Pieni mahdollisuus oli myös siihen, että Manta on yksi niistä harvoista koirista joilla SDMA nyt vaan on korkeampi ilman mitään syytä. Tai että jokin asia on arvoa jossain vaiheessa nostanut, se on jäänyt koholle, eikä aiheuta yhtikäs mitään.
Nyt olimme Mantan kanssa lääkärissä sekä SDMA-kontrollin että oireilevan korvan takia. Koirillani on vuosien varrella ollut korvatulehdus ehkä kerran tai kaksi, mutta nyt oli Mantan vuoro roikottaa ja ravistella toista kuuloelintään. Kipeän korvan tutkiminen panikoivalta eläimeltä ei ollut ihan kaikkein helpoin tehtävä, mutta saatiin tehtyä. Löydökset korvasta olivat erittäin pienet, mutta sitäkin punaisempi ja ärtyneempi se oli. Viikon kortisoniliuoksella korva kuitenkin saatiin rauhoittumaan. Oma epäilykseni siitä, että Manta reagoi kalaan, vahvistui nyt entisestään. Kerran aiemminkin on käynyt näin, mutta oireet menivät ohi itsekseen. Nyt tätä tapausta ennen oli ollut pitkä tauko kalasta ja kalaöljystä, eikä koiralla mitään oireita. Kun kala ilmeistyi ruokakuppiin, räjähti korva. Teoriaani tukee myös se, että Konsta-veljellä on sama ongelma.
No, eipähän tarvitse kalaa Mantalle tarjota. Sinänsä helppo nakki jos asia on näinkin yksinkertainen, mutta todella tylsäähän se on että tämmöisiä yliherkkyyksiä tulee esille. SDMA oli nyt täysin normaali, eli jollei sen tiimoilta mitään oireita tule, riittää kontrollointi vuoden päästä. Hyvä niin.
Hallilla Manta on toisinaan väläyttänyt suurta innostusta ja osaamista, toisinaan totaalista piittaamattomuutta yhdessä tekemistä kohtaan. Oma motivaationi yrittää kouluttaa siitä agilitykoiraa on kadonnut jo aikapäivää sitten. Puolitoista vuotta sitten käyty juoksarikurssi kaivoi koirasta esiin innon puomia kohtaan ja rakkauden namimaattiin. Sen jälkeen treenaaminen on ollut pelkkää höntsäilyä vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Jos Mantalla oli edes osa äitinsä hulluudesta, se olisi jo kolmosissa. Mutta kun se on mitä on, erikoinen eläin. Ehkä me vielä saatamme supermölleissä käydä juoksemassa, mutta aika paljon saa tapahtua että siitä kisakoira tulisi. Olen sille kyllä mittauksen varannut samaan syssyyn Fayn kanssa, mutta eihän se kisaamaan velvoita. Ja siitä tulikin mieleeni että täytyykin taas harjoitella pöydällä kopelointia, näin lääkärikäynnin jälkimainingeissa saattaa iskeä paniikki pelkästä mittatikusta.
Tuuli kärsi tammikuun lopulla valeraskaudesta. Ulkona se oli aika reipas, mutta sisällä aivan flegmaattinen ja ruokansa se muutamana päivänä närppi. Niin hullua ahneelle koiralle, ja tietenkin itse seurasin koiraa suurennuslasilla, ettei vaan kohtutulehdusta pukkaisi. Vajaa pari viikkoa tuota jaksoa kesti, sitten neiti normalisoitui takaisin perheemme erityislapseksi. Naureskelin, että sehän tästä hullunmyllystä vielä olisi puuttunut, että Nooa olisi joulun alla päässyt astumaan siskonsa, joka pullauttaisi maailmaan lisää pieniä adhd-sähikäisiä.
Valeraskauden jälkeen Tuuli on reipastunut myös treeneissä. Senkään tekemisissä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, kunhan höntsäillään. En tiedä olisiko Tuulista jonain päivänä aksaradalle. Sen mielestä elämä itsessään on jo sen verran jännää, että saatan vaatia siltä liikoja jos vien sen radalle. Sitä paitsi, ei sekään osaa juuri mitään muuta kuin hassuja temppuja. Intoa sillä on reilusti siskoaan enemmän.
Kaislan polvi on viime kirjoituksen jälkeen operoitu kolmannen kerran. Tämä siitä syystä että lisää metallia puski ihosta läpi. Toimenpiteessä poistettiin kaikki turhaksi käynyt materiaali. Sen jälkeen oltiin vielä kuukausi erittäin vähällä liikkumisella, kunnes viime viikolla kävimme taas kerran kontrollissa. Ensimmäistä kertaa Kaislasta oli vaikea saada rtg-kuvaa, se ei meinannut antaa pitää varpaista kiinni, ei sitten millään. Kuva saatiin lopulta otettua, mutta ihan toivottua tulosta se ei kertonut. Kohta, mistä suurin metalli oli poistettua viisi viikkoa aiemmin, oli jo luutumassa hyvää vauhtia, mutta lumpion alapuolella oleva ongelmakohta ei vieläkään, siinä oli uudisluun tilalla sidekudosta. Että näin. Kuuleman mukaan tälläkin voi pärjätä, sen näyttää aika. Nyt liikuntaa lisätään hyvin varovasti ja katsotaan miten käy, polvi joko kestää tai ei kestä. Kaisla käyttää jalkaa hyvin, joten toivoa lienee.. Nämä kammottavat jääkelit eivät luonnollisestikaan helpota liikkumista, todella varovasti tien laitaa mennään. Koira ei saisi liukastella, joopa joo.
Suuri ilonaihe tietenkin on ollut se, että jo useamman viikon on Kaisla saanut olla ilman kauluria ja hienoa tuubitoppiaan jonka sille kyhäsin. Edelleen se on erillään muista, koska haluaisi vain leikkiä, reppana. Kontrollikäynnin yhteydessä kävimme myös vaarilassa moikkaamassa Miskaa, Yocua ja Wilsonia, ja Kaisla oli vallan ratketa liitoksistaan. Valjaista kiinni pitäen, jalat tukevasti maton päällä saatiin moikkaamiset turvallisesti hoidettua. Loppuvierailun Kaisla saikin odotella häkissä.
Tämmöistä täällä. Nooastakin on kerrottavaa, mutta jätetään se ensi kertaan. Loppuun vielä parit kuvat päivältä jolloin hanki kantoi ja aurinko paistoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti