Henkiinjäämistaistelu

 

Koska blogi on jo pidemmän aikaa korissut henkitoreissaan, täräytän sitä vielä kerran deffalla, ennen kuin luovutan.

Perustin blogin aikanaan ensimmäisen pentueeni ollessa suunnitteilla. Kasvatusrintamalla ei ole, eikä ihan heti tule mitään uutisoitavaa ja harrastuspuolellakin on ollut hiljaista, joten näppis ei ole päässyt laulamaan.

Agility on jäänyt, koska en vaan pysty. Jos omistaisin kauko-ohjattavan koiran, voisi jonkinlaiset ratasuoritukset jopa onnistua, mutta Fay ei ole se yksilö, jonka kanssa tähän kykenisin. Niinpä meidän viimeiseksi kisasuoritukseksi jäi elokuun 2019 joukkue sm-rata Myyrmäessä.

Surullista, mutta ei mahda mitään. Aiemmin multa hajosivat koirat, nyt olen itse rikki. Mikään muukaan laji ei ole astunut agilityn tilalle, mutta ehkäpä vielä joskus..

Koska edellisestä järkevästä blogikirjoituksesta on aikaa lähes kaksi vuotta, eikä kaikkea voi millään muistaa, yritän poimia tähän nyt jotain tapahtumia muistini syövereistä.

 

 2019

Minun ja Fayn agility alkoi töksähdellä aika pian kolmosluokkaan nousun jälkeen. Vuonna 2019 kisasimme kymmenen starttia, peruttuja kisoja oli muutama enemmän, syynä siis oma sairasteluni. Totesin jo ajat sitten, että Fayn kanssa on turha mennä radalle puolikuntoisena, se on suorastaan vaarallista. Sm-joukkuekisaan osallistuminenkin loppukesällä oli osaltamme auki vielä edellisenä iltana, mutta onneksi kykenimme mukaan. Ei me siellä mitään tulosta tehty sen enempää yksilönä kuin joukkueenakaan, mutta koska suoritusvuoromme oli heti aamulla, jäi loppupäivälle mukavasti aikaa istua katsomossa ja seurata muiden suorituksia ja nauttia isojen kisojen fiiliksestä.

 

Aikaisemmin elokuussa pyöräytin Tuulin näyttelykehässä, nyt ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Aiemmin sillä oli EH:t junnuista ja nuorista, sekä ihan kivaa menestystä pentukehissä. Nyt kun se oli jo 3,5-vuotias, se alkoi pikkuhiljaa olla kropaltaan valmiimpi. Sitä ja paljon muutakin se oli myös tuomari Päivi Eerolan mielestä saaden häneltä hienon arvostelun ja sertin PN3-sijoituksella! Aivan huikean hieno oli se päivä ja itselleni aivan uutta. Siellä seisoinkin äimistyneenä koirani kanssa, kaikkien niiden upeiden veteraaninarttujen keskellä. 'Kokonaisuus miellyttää' oli paras lause koko arvostelussa.

 

Elokuu vaihtui syyskuuksi kovin ahdistavissa merkeissä, kun Elvie sairastui akuuttiin haimatulehdukseen. Valvotun ja tuskaisen yön jälkeen menimme aamuyöllä hakemaan Mevetistä apua. Elvie onneksi tokeni nesteytyksellä, mutta haima-arvot jäivät pahasti koholleen.

 

Syksy jatkui kaikin puolin erikoisena. Koska äitini menehdyttyä isälleni jääneet shelttipojat jäivät orvoiksi syksyllä 2019, päätyivät nekin Kaisun imussa meille asumaan. Mikäs siinä, tuttuja koiria, molemmat mun menneisyyden aksakavereita, Yocu ja Wilson.

 

 Jälkimmäisen oleilu meillä alkoi perin mielenkiintoisissa merkeissä, kun sen vatsalaukusta leikattiin pois iso pala kangasta. Kyllä siinä oli eläinlääkärit pyöritelleet silmiään, yleensä vastaavia vierasesineitä kaivetaan astetta isompien koirien sisuksista. Kangas oli 10x15cm kokoinen froteinen kylpytakin tasku, joka oli mystisesti kadonnut yli vuosi aiemmin isäni takista. Kyllä, luit aivan oikein, yli vuosi aiemmin. Muutamia kertoja olen äimistellyt, miten Wilson ei päässyt hengestään noiden tempaustensa kanssa.

 

Yocu sen sijaan oli jo pari vuotta syönyt lääkkeitä sydämen vajaatoimintaan, ja olin jo alustavasti miettinyt, että lääkkeiden loppuessa keväällä - 20 en hakisi enää uusia, vaan se olisi sitten siinä. Yocun vauhti oli aika radikaalisti hidastunut, hihnalenkeillä se ei viihtynyt enää lainkaan, mutta oli tyytyväinen kun sai omaan tahtiinsa tallustaa pihalla ja pellolla.

 

Vuosi 2019 päättyi niinkin yllättävään paikkaan kuin eläinlääkärin vastaanotolle. Elvien silmäluomessa oli jo pari kuukautta kasvanut hyvänlaatuinen kasvain, joka lopulta alkoi hangata silmää, joten se oli poistettava. Onneksi ei yhtään pelottanut viedä maksa- ja haimavammaista koiraa nukutusta vaativaan toimenpiteeseen. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja silmä parani nopeasti.

 

2020

Vuoden 2020 talvi ja kevät oli pitkälti reissaamista Kirkkonummen ja Espoon välillä. Mukana kulki vaihteleva määrä koiria aina päivän pituudesta riippuen ja hyvin sain tarvittaessa jopa kaikki seitsemän mahtumaan kyytiin. Määränpäässä oli ottolasten entinen koti ja aidattu piha, joten ihan mukavasti päivät siellä sujuivat, koirillakin.

 

Korona sotki meidän arkea yllättävän vähän ja kesällä taas saikin olla hieman rennommin. Vaan eipä me juuri missään käyty, ja vuoden ainoa näyttelykin siirtyi toukokuulta syyskuulle.

Yocun lääkepurkin pohja alkoi uhkaavasti paistaa, mutta päätin sitten kuitenkin vielä kontrolloida sydämen tolan, sittenhän ainakin tietäisi, olisiko luopuminen oikea ratkaisu. Aika karua kieltä ultra kertoi ja sivuäänikin oli jo 5/6. Mutta koska lääkkeitä oli vielä tarjolla, päätin sitten vielä kokeilla, jos vaikka kesän läpi Yocce tikuttaisi. Jollei piristystä tapahtuisi, voisin milloin vaan viedä koiran eutanasiaan.

Mutta jotain ihmettä tapahtui ja Yocu piristyi silmissä, vähän jo alkoi pelottaa kun jätkä kävi ja kukkui kuin nuorempikin koira. Kaksi viikkoa. Sitten tuli romahdus suorilta jaloilta, eikä siinä sitten enää tarvinnut mitään miettiä.

Jälkikäteen ajateltuna oli ihan älytöntä lisätä lääkitystä, mutta tämä meni nyt näin. Olimme nopeasti romahduksen jälkeen lääkärissä ja Yocu oli koko matkan hyvin levollinen ja nukahti nopeasti ikiuneen hoitopöydällä, oman pyyhkeen alla.

Snowglow's Quirk Of Fate 'YOCU' 18.4.2008 - 10.6.2020

Lepää rauhassa, pieni, rakas ystävä. Ilman sinua olisi moni huikea kisareissu jäänyt kokematta.

 

 

Alkukesällä myös Tuuli vieraili lääkärissä, koska likat, Kaisu ja Tuuli, olivat viikko aiemmin ottaneet yhteen ja Tuulin kankusta löytyi nirhauma. Onneks en ollut ilmonnut koiria mihinkään kesän näyttelyyn, en usko että paljaaksi ajeltua kankkua olisi kovin hyvällä kehässä katsottu. Nirhauma parani onneksi nopeasti ja karva sai alkaa kasvaa takaisin.

 

Elokuussa oli aika viedä Elvie ja Fay terveystarkkiin ja hammasputsiin. Kummaltakin katsottiin laajat verinäytteet ja Fayltä lisäksi punkkivälitteisten tautien vasta-aineet. Ultraankin pääsivät molemmat.

Elvien veri oli yhä niin lipeemistä, ettei kaikkia perusarvoja siitä saatu. Haima-arvot olivat korkeat, maksa-arvot sen sijaan normaalit. Ultrassa näkyi 'jotain' haiman toisessa päässä, mutta tämä oli aika odotettavissa. Sappi on Elviellä aina ollut normaali.

Fayn veriarvoista ei löytynyt häikkää ja punkkivälitteisten testien tulos oli negatiivinen. Aivan käsittämätöntä että se on onnistunut välttämään taudit! Se on varsinainen punkkimagneetti, eikä sillä voi käyttää myrkkypantoja. Fayn sappi oli kuin oppikirjasta, aivan täydellisen siisti. Nyt oli koirista 4/6 ultrattu sapestaan terveeksi.

Hammasputsipäivänä vein tytöt sisään eläinklinikalle heti aamulla. Elvie koukkasi rauhoituksen jälkeen rtg-huoneen kautta, koska halusin tietää sen luuston tilan. Huojentavaa oli kuulla ja nähdä, ettei epäsymmetrinen lanneristinikama ollut yhdeksässä vuodessa aiheuttanut nivelrikkoa sen enempää selkään kuin lonkkiin. Ainoastaan vasemmasta kyynärästä ja olasta löytyi aavistuksenomaisia, alkavia nivelrikkomuutoksia, kaikki muu oli edelleen priimaa. Tämän käynnin yhteydessä Elvielle kuitenkin aloitettiin jatkuva gabapentin lääkitys, koska selän poikkeama aiheuttaa lanneselän jumiutumista ja oikean takasen hermotuksessa lienee myös pientä häikkää. Suusta sen sijaan löytyi hammaskiven lisäksi vain yksi poistettava pikkuhammas.

Fay pääsi eroon kahdesta pikkuhampaasta, joiden huono tilanne näkyi vain röntgenissä. Muuta ei Faystä kuvattu, sillä siltä tsekattiin jo kesällä 2019 selkä, olat ja ranteet. Kaikki meni tyttöjen hammasputsissa siis erinomaisen hyvin, eikä Elviellekään tullut mitään komplikaatioita. Oli muutenkin mukavampaa viedä kaksi koiraa yhdessä, olivat kuulemma kurkkineet toistensa perään.

 

 

Syyskuun puolivälissä kurvasin Tuulin ja Wilsonin kanssa vuoden ainoaan koiraharrastustapahtumaan, Royal Canin Showhun. Sheltit arvosteli Satu Ylä-Mononen. Vihdoin sain viedä Wilsonin veteraanikehään, jossa se olikin sukupuolensa ainoa edustaja. Tuomari oli mukava ja kauniisti koiria käsittelevä. Wilson sai kevyistä korvistaan huolimatta hienon arvostelun ja ERIn, mutta SA jäi saamatta liian paksun turkin takia. Mitähän sieltä olisi tullut jollen olisi näyttelyä edeltävällä viikolla harjannut koirasta kassikaupalla karvaa irti… ERI kuitenkin riitti paras vetsku - kisaan, jonka Wilson luonnollisesti hävisi SAn saaneelle nartulle. Mutta VSP-veteraani silti, ei mikään itsestäänselvyys. Wilson esiintyi erinomaisen hienosti, eikä itsellänikään kovin pahasti noussut pala kurkkuun, äitini koiraa kun siinä esitin.

Myös Tuuli sai ERIn, mutta ei sitten muuta. Senkin arvostelusta löytyy maininta runsaasta turkista ja tuomari oletti koiran olevan sterkattu. Näkisipä Fayn, sen selän päällä pysyisi tarjotin!! Parasta Tuulin kanssa oli reipas esiintyminen, vaikka ihan pystymetsästä taas tultiin ilman treeniä.

 

Wilsonin esittäminen vetskuluokassa nousi jälkikäteen vielä suurempaan arvoon, koska hieman yllättäen marraskuussa tuli eteen meidän viimeinen yhteinen päivä. Wilsonilla oli jo keväällä diagnosoitu kaksi pientä perineaalityrää, jotka vielä kesänkin kontrollissa olivat samaa kokoluokkaa. Vähän varkain toinen niistä oli syksyn aikana kasvanut aika isoksi, joten taas olin vaikean päätöksen edessä. En kuitenkaan halunnut lähteä isoon leikkaukseen ja mahdollisesti kivuliaaseen toipumiseen, joten Wilson sai lähteä saappaat jalassa ja pää pilvissä.

Foula's Secret Who 'WILSON' 12.12.2011 - 12.11.2020

Hyvää taivasmatkaa, toinen aksakaverini, äitini kultapoika.

 

Nyt on kaikki äidin shelttipojat saatettu taivasmatkalle reilun vuoden sisään. Miska (Bumtsi Bum Hip Hei Hurraa) lähti reilun 14 vuoden iässä, isäni vielä eläessä.

 

 

Nyt eletään joulukuuta 2020. Koirajengi on muuttanut muotoaan ja kokoaan tiuhaan tahtiin ja jäljellä on viisi likkaa.

Elvie porskuttaa 9,5 vuoden iässä kuin nuoremmat, lääkityksellä tosin, mutta kuitenkin. Sen kanssa alleviivautuu lause 'elämä on tässä ja nyt'. Me nautimme yhteiselosta joka ikinen päivä, sillä viimeinen voi olla edessä koska tahansa.

 

Fay täyttää alkuvuodesta jo seitsemän. Vastahan sen Kaarinasta hain.. Se on yhä pieni kainaloinen, ahne possu, joka pärjää mainiosti ilman agilityäkin.

 

Ketut täyttävät ensi keväänä viisi. Manta on saanut terveystulosten lisäksi yhden virallisen tuloksen. Kesällä 2019 se mitattiin sm-kisojen yhteydessä mediksi, kolmen tuomarin toimesta 42,5cm. Eipä se tuolla mittaustuloksella mitään tee, mutta tulihan nyt hoidettua.

Tuulilla on sentään muutama näyttelytulos, ja mikäli tämä koronahelvetti joskus helpottaa, käymme varmaan jatkossakin kehässä aika ajoin.

 

Kaisla, Kaisu, tonttu.. Kaksi vuotta sitten polvipotilas, nykyään lievästi rasittava ja tunteita kuumentava, härkkivä paimenkoira, joka ei ääntään säästele. Kuuliainen ja tottelevainen kyllä, sen kanssa on helppo liikkua, pysyy matkassa eikä luonnonelukat kiinnosta. Mutta voi apua sitä louskutusta mitä se juostessaan pitää! Se on porukan ainoa lenkillä möykkäävä yksilö. Yksin lenkillä se on ihan unelma. Jokunen kahakka on sattunut kettujen ja Kaisun välillä, mutta pyrin parhaani mukaan välttämään sellaisen laukaisevia tilanteita. Kaikki kolme kiihtyvät nollasta sataan nanosekunnissa, Kaisu härkkii, Tuuli hermostuu, Kaisu ei anna periksi, Tuuli jatkaa, Manta tulee apuun ja lopulta toinen niistä repii Kaisua niskasta ja toinen hännästä. Näiden tappelujen takia olen tosissani joutunut miettimään Kaislalle uutta kotia, mutta kaikesta huolimatta kynnys siitä luopumiseen on korkea. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku vaikka haluaisi sen pidemmäksi aikaa hoitoon, tai jotain.

 

Se oli siinä. Tästä eteenpäin blogin sydänmonitori näyttää pelkkää viivaa. Katsotaan ilmaantuuko koirista tekstiä ja kuvia jonnekin muualle jossain vaiheessa. Kiitos kun olit mukana 💓

 

Täällä ollaan

Koska elämällä on hieman omituinen huumorintaju, on Taskudyykkarin lauma kasvanut taas kahdella aikuisella koiralla. Evitskogin metsissä rymyää nyt alkujaankin omien Elvien, Fayn, Mantan ja Tuulin lisäksi ottolapset Kaisla, Wilson ja Yocu.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Liian paljon.Koiramaisten asioiden ulkopuolella on tullut lekalla päähän useammastakin suunnasta, aivan kuin vuosi 2018 ei olisi ollut riittävän raskas.

Koiraharrastusrintamalla on ollut hiljaista. Eläinlääkäriasemien ovet sen sijaan ovat auenneet tiheään tahtiin ja koko lauman yhteenlaskettu eläinlääkärikäyntien määrä viime vuoden osalta ylittää  minun ja Fayn agilitystarttien määrän samalla ajanjaksolla. Vaan harrastus kai sekin, eh..

Täällä nyt kuitenkin vielä ollaan ja sätkitään eteenpäin. Jos jossain välissä ehdin, kirjoitan koosteen ellireissuista. Tai sitten en.

Pienin askelin kohti kevättä

Otsikon lause toteutuu vähän turhankin konkreettisesti, sillä etelän viime viikkojen jääkeleillä on ollut aika mahdotonta kävellä normaalisti. Omaa liikkumista tietysti helpottaa nastat, mutta koirien tassut sutivat tuon tuostakin. Kuluva talvi on muutenkin ollut aika haasteellinen lenkkeilyn suhteen. Kivaa oli silloin kun lunta ei vielä ollut liikaa, mutta tammikuun loppuun mennessä oli pellolla liikkuminen jo täysin mahdotonta. Kerta toisensa jälkeen pieni poluntynkäni hautautui lumeen, eikä shelteillä enää ollut mielenkiintoa edetä koko lenkkiä jyrkkiä loikkia loikkien. Ja enhän luonnollisesti niiltä sellaista vaatisikaan. Tuossa vaiheessa tiellä käveleminen oli vielä helppoa, mutta jääkelien tultua homma kävi haasteelliseksi, varsinkin kun yksi porukasta on polvitoipilas. Hanki kantoi muutamana päivänä, mutta sekin ilo loppui lyhyeen. Ja jos se vielä koiria paikoin kantaa niin minua ei. Kevät, tule jo ja sulata jäät!

Viime aikoina on tullut kirjoitettua niin harvoin, että on taas helpompi kerrata kuulumiset koira kerrallaan.
Elvie on saanut olla mukana hallilla aina kun ei ole ollut liian kylmä. Se vartti jonka sen kanssa touhuan, on oikeastaan paras hetki koko treeneissä. Elvielle itselleen on aivan yhdentekevää mitä me touhuamme, kunhan se saa tehdä kanssani. Se palo sen katseessa on parasta mitä koiraharrastuksen tiimoilta tiedän.
Elvie on ollut pois agilitystä nyt 3,5 vuotta. Ei se edes yritä karata esteille, se katsoo minua ja odottaa käskyjä silmät leiskuen. Seuraamista, kaukokäskyjä, noutoa, kaikenlaisia temppuja, niitä me teemme.
Hepatiitin diagnosoinnista tulee ensi kuussa täyteen kaksi vuotta. Koko tuon ajan Elvie on syönyt kortisonia, se ei pärjää ilman. Lääkkeen sivuvaikutukset alkavat näkyä lihaksissa ja karvan laadussa. Jälkimmäisellä ei tietenkään ole mitään merkitystä, mutta lihasten surkastuminen johtaa vääjäämättä muihin ongelmiin, varsinkin koiralla jolla on selässä LTV3. Tiedän paremmin kuin hyvin, että Elvien kohdalla joudun tekemään sen vaikeimman päätöksen aivan liian aikaisin. Siihen asti me nautimme jokaisesta yhteisestä hetkestä.

Fay korkkasi agin kolmosluokan helmikuun alussa. Olipa hullua ja kovin jännää startata monen vuoden tauon jälkeen ylimmässä luokassa. Radoilla oli haastavat keppikulmat, meille aivan liian vaikeat. Noin muuten olisi niistä kyllä pitänyt selvitä, mutta aivan räpellykseksi meni koko homma. Ekalla radalla yhteinen sävel katosi heti kättelyssä, tokalla radalla päästiin aika paljon pidemmälle ja kolmas oli kaikkein onnistunein. Hyviä pätkiä, mutta pätkät kun ei riitä. Toisaalta, asetin meille näihin ekoihin kisoihin kaksi tavoitetta, päästä ylipäätään starttaamaan, ja mikäli päästään, tehdä se niin ettei koira varasta lähdöissä. Molemmat onnistuivat, joten niiltä osin voin olla tyytyväinen. Tuntuu kuitenkin välillä kovin toivottomalta saada aikaiseksi onnistuneita kokonaisuuksia, siitäkin huolimatta että olemme startanneet yhdessä yli 70:ssä kisassa. Nopea, mutta ei itsenäisesti etenevä koira ja liian hidas ja kankea ohjaaja on pikkasen huono yhdistelmä. Namimaatilla palkkaaminen on tuonut koiraan ehkä hitusen enemmän irtoavaisuutta, mutta ei niin paljon etteikö se kisatilanteessa joka toisessa välissä kysyisi jotta tämäkö este nyt varmasti?
Kun miettii meidän viimeistä vuotta sekä treenaamisessa että kisaamisessa, on se ollut kovin rikkonainen. Tuntuu ettei missään vaiheessa oikein olla päästy toden teolla tekemään, aina on ollut jotain kapuloita rattaissa, usein minusta johtuvia. Seuraavan kerran päästään kisaamaan vasta huhtikuun puolella. Ja ai niin, pieni pallosilmäni täytti kuun alussa viisi vuotta!

Manta Mantulainen, tuo perheemme epäsheltti, joutui kauhukseen eläinlääkärin vastaanotolle helmikuun puolivälissä. On se vaan jännä koira, pentuna antoi itsestään hyvinkin itsevarman vaikutelman, mutta tänä päivänä se on kaikkea muuta. Se on lääkärissä aivan paniikissa, syke paukkuu yli kahdensadan ja silmissä näkyy puhdas pelko. Yritä siinä nyt sitten tutkia.. Viime talvena, kun Nooa aiheutti täällä närää, Manta stressasi närästyksellä, joi tolkuttomasti, pissasi, joi, pissasi.. Käytin sen tuolloin tutkimuksissa jossa tsekattiin sekä virtsa, rakko että munuaiset. Mistään ei löytynyt varsinaista vikaa, mutta munuaisarvoista herkin, SDMA, oli viitearvojen ylärajoilla. Kevättä kohti Mantan oireet helpottivat, mutta seurasimme silti tuota arvoa sekä kesällä että alkusyksystä, molemmilla kerroilla se oli liian korkea, joskaan ei missään nimessä hälyyttävä. Mantalta mitattiin myös verenpaine, joka osoittautui aivan normaaliksi. Tuolloin munuaissairauksiin perehtynyt lääkäri sanoi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä kyse on alkavasta munuaissairaudesta, joka tosin voi ottaa useammankin vuoden edetessään seuraavaan vaiheeseen. Pieni mahdollisuus oli myös siihen, että Manta on yksi niistä harvoista koirista joilla SDMA nyt vaan on korkeampi ilman mitään syytä. Tai että jokin asia on arvoa jossain vaiheessa nostanut, se on jäänyt koholle, eikä aiheuta yhtikäs mitään.
Nyt olimme Mantan kanssa lääkärissä sekä SDMA-kontrollin että oireilevan korvan takia. Koirillani on vuosien varrella ollut korvatulehdus ehkä kerran tai kaksi, mutta nyt oli Mantan vuoro roikottaa ja ravistella toista kuuloelintään. Kipeän korvan tutkiminen panikoivalta eläimeltä ei ollut ihan kaikkein helpoin tehtävä, mutta saatiin tehtyä. Löydökset korvasta olivat erittäin pienet, mutta sitäkin punaisempi ja ärtyneempi se oli. Viikon kortisoniliuoksella korva kuitenkin saatiin rauhoittumaan. Oma epäilykseni siitä, että Manta reagoi kalaan, vahvistui nyt entisestään. Kerran aiemminkin on käynyt näin, mutta oireet menivät ohi itsekseen. Nyt tätä tapausta ennen oli ollut pitkä tauko kalasta ja kalaöljystä, eikä koiralla mitään oireita. Kun kala ilmeistyi ruokakuppiin, räjähti korva. Teoriaani tukee myös se, että Konsta-veljellä on sama ongelma.
No, eipähän tarvitse kalaa Mantalle tarjota. Sinänsä helppo nakki jos asia on näinkin yksinkertainen, mutta todella tylsäähän se on että tämmöisiä yliherkkyyksiä tulee esille. SDMA oli nyt täysin normaali, eli jollei sen tiimoilta mitään oireita tule, riittää kontrollointi vuoden päästä. Hyvä niin.

Hallilla Manta on toisinaan väläyttänyt suurta innostusta ja osaamista, toisinaan totaalista piittaamattomuutta yhdessä tekemistä kohtaan. Oma motivaationi yrittää kouluttaa siitä agilitykoiraa on kadonnut jo aikapäivää sitten. Puolitoista vuotta sitten käyty juoksarikurssi kaivoi koirasta esiin innon puomia kohtaan ja rakkauden namimaattiin. Sen jälkeen treenaaminen on ollut pelkkää höntsäilyä vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Jos Mantalla oli edes osa äitinsä hulluudesta, se olisi jo kolmosissa. Mutta kun se on mitä on, erikoinen eläin. Ehkä me vielä saatamme supermölleissä käydä juoksemassa, mutta aika paljon saa tapahtua että siitä kisakoira tulisi. Olen sille kyllä mittauksen varannut samaan syssyyn Fayn kanssa, mutta eihän se kisaamaan velvoita. Ja siitä tulikin mieleeni että täytyykin taas harjoitella pöydällä kopelointia, näin lääkärikäynnin jälkimainingeissa saattaa iskeä paniikki pelkästä mittatikusta.

Tuuli kärsi tammikuun lopulla valeraskaudesta. Ulkona se oli aika reipas, mutta sisällä aivan flegmaattinen ja ruokansa se muutamana päivänä närppi. Niin hullua ahneelle koiralle, ja tietenkin itse seurasin koiraa suurennuslasilla, ettei vaan kohtutulehdusta pukkaisi. Vajaa pari viikkoa tuota jaksoa kesti, sitten neiti normalisoitui takaisin perheemme erityislapseksi. Naureskelin, että sehän tästä hullunmyllystä vielä olisi puuttunut, että Nooa olisi joulun alla päässyt astumaan siskonsa, joka pullauttaisi maailmaan lisää pieniä adhd-sähikäisiä.
Valeraskauden jälkeen Tuuli on reipastunut myös treeneissä. Senkään tekemisissä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, kunhan höntsäillään. En tiedä olisiko Tuulista jonain päivänä aksaradalle. Sen mielestä elämä itsessään on jo sen verran jännää, että saatan vaatia siltä liikoja jos vien sen radalle. Sitä paitsi, ei sekään osaa juuri mitään muuta kuin hassuja temppuja. Intoa sillä on reilusti siskoaan enemmän.

Kaislan polvi on viime kirjoituksen jälkeen operoitu kolmannen kerran. Tämä siitä syystä että lisää metallia puski ihosta läpi. Toimenpiteessä poistettiin kaikki turhaksi käynyt materiaali. Sen jälkeen oltiin vielä kuukausi erittäin vähällä liikkumisella, kunnes viime viikolla kävimme taas kerran kontrollissa. Ensimmäistä kertaa Kaislasta oli vaikea saada rtg-kuvaa, se ei meinannut antaa pitää varpaista kiinni, ei sitten millään. Kuva saatiin lopulta otettua, mutta ihan toivottua tulosta se ei kertonut. Kohta, mistä suurin metalli oli poistettua viisi viikkoa aiemmin, oli jo luutumassa hyvää vauhtia, mutta lumpion alapuolella oleva ongelmakohta ei vieläkään, siinä oli uudisluun tilalla sidekudosta. Että näin. Kuuleman mukaan tälläkin voi pärjätä, sen näyttää aika. Nyt liikuntaa lisätään hyvin varovasti ja katsotaan miten käy, polvi joko kestää tai ei kestä. Kaisla käyttää jalkaa hyvin, joten toivoa lienee.. Nämä kammottavat jääkelit eivät luonnollisestikaan helpota liikkumista, todella varovasti tien laitaa mennään. Koira ei saisi liukastella, joopa joo.
Suuri ilonaihe tietenkin on ollut se, että jo useamman viikon on Kaisla saanut olla ilman kauluria ja hienoa tuubitoppiaan jonka sille kyhäsin. Edelleen se on erillään muista, koska haluaisi vain leikkiä, reppana. Kontrollikäynnin yhteydessä kävimme myös vaarilassa moikkaamassa Miskaa, Yocua ja Wilsonia, ja Kaisla oli vallan ratketa liitoksistaan. Valjaista kiinni pitäen, jalat tukevasti maton päällä saatiin moikkaamiset turvallisesti hoidettua. Loppuvierailun Kaisla saikin odotella häkissä.

Tämmöistä täällä. Nooastakin on kerrottavaa, mutta jätetään se ensi kertaan. Loppuun vielä parit kuvat päivältä jolloin hanki kantoi ja aurinko paistoi.

2018 -mitä jäi käteen?

Tammikuussa 2018 oli suunnitelmia ja haaveita.
Äidin Kaislalle oli suunnitteilla kesäpentue yhteistyössä meidän kesken. Fayn kanssa halusin kovasti nousta agin kolmosluokkaan ja mm päästä mukaan pienen seuramme sm-joukkueeseen. Nooalle piti löytää koti, koska se terrorisoi muita, etenkin Mantaa. Ketuille piti opettaa agia. Elvien toivoin pysyvän kunnossa kera lääkityksen.


Ja kuinka kävikään...
Kaislaa ei astutettu koska äitini sairastui vakavasti. Päätös tehtiin aivan viime metreillä ja se osoittautui oikeaksi. Fay ei sinnikkäästä yrityksestä huolimatta noussut kolmosiin ennen kesää. Ja vaikka olisi noussutkin, olisivat sm-kisat kuitenkin jääneet välistä kohtutulehduksen takia. Samoin jäi reissu Agiråkkiin Joensuuhun. Nooalle löytyi koti, mutta elämän omituisen huumorintajun vuoksi se on taas takaisin meillä. Ketut eivät osaa agia, eivätkä oikeastaan mitään muutakaan. Elvie pysyi lääkityksellä kunnossa, olkoonkin että annostusta jouduttiin hieman nostamaan.

Vuodesta 2018 jäi käteen aika yliajettu olo. Elämä potki ihan tosissaan päähän ja pakka on vieläkin aika sekaisin. Kesän ja syksyn aikana ollaan rämmitty läpi arjesta, mutta mitään ylimääräistä en ole jaksanut.

Otin äidin Kaislan meille hoitoon heinäkuussa, jotta isälläni olisi helpompaa 'vain' kolmen urossheltin kanssa. Pienen hetken meillä olikin mukavaa kun viisi likkaa saivat leikkiä keskenään, vaikka kesän ***vetillinen kuumuus imikin lähes kaikki mehut, minusta ainakin.
Kaislan fyssarikäyntiin kuitenkin stoppasi likkojen yhteiset leikit, sillä sen vasemmasta polvesta löytyi vamma, jota yritetään vieläkin parantaa. Ensin kokeiltiin lepoa, sitten lääkettä ja lepoa, sitten ortopedin määräämää lääkettä ja lepoa, kunnes koira lopulta päätyi leikkauspöydälle ristisidepotilaana.

Ristareissa oli ruhje ja venymää, mitään ei ollut poikki. Kaislan liikkeestä ei huomannut edes lääkäri, että se keventää ja oli keventänyt jalkaa jo huomattavan pitkän ajan, sillä lihakset olivat siinä paljon pienemmät. Jalan tärveltymisen oli siis täytynyt tapahtua jo ehkä kevättalvella. Missä ja miten, jää arvoitukseksi. Ehkä se on metsässä astunut kuoppaan, ontunut hetken ja jatkanut matkaansa. Hyvinhän nuo kipunsa peittävät ja muulla kropalla kompensoivat..
Ristari korjattiin TTA-tekniikalla. Varmaan ihan hyvä ja pätevä tekniikka, mutta jotain tapahtui viikko leikkauksen jälkeen ja sääriluun harjanteeseen tuli murtuma. Räks! Taas yritettiin tovi levolla jalka siteessä, ei auttanut. Uusi leikkaus oli edessä vajaa kolme viikkoa ensimmäisestä ja polveen laitettiin lisää metallia. Lisäksi side oli hangannut kintereen etupuolelle ikävän nirhauman. Tämän toisen leikkauksen jälkeen Kaislan jalka oli 30 päivää lastassa, joka vaihdettiin kerran. Se poistettiin 12. joulukuuta kun rtg näytti luutumisen alkaneen hyvin ja kriittisin vaihe oli ohitettu, ja myös iho lastan alla alkoi jo kaivata happea. Siltikään meillä ei ollut lupaa liikkua kuin tarpeille, koska murtumakohta oli vielä heikko. Kaisla siis jatkoi häkkielämää ja minä kannoin sitä edelleen pihalle ja takaisin. Lastan alta paljastunut nirhauma aiheutti harmaita hiuksia kun Kaislan onnistui jopa Kössin vanha kauluri (lue = iso kauluri) päässä raapia rupi ennen aikojaan pois.

Kaikki näytti haavaa lukuunottamatta vallan hyvältä, kunnes koitti jouluaattoaamu ja koira nousi ylös kolmijalkaisena.
Mutta mitäpä sitä koiranomistaja muuta tekisi kuin jonottaisi päivystyksessä jouluaattona.. Hommahan oli itselleni jo tuttua alkukesältä Fayn kanssa. Halusin kuitenkin rtg-kuvan polvesta heti, sillä pystyisin kyllä itsekin näkemään jos siellä olisi koko metallikyhäelmä tuhannen päreinä.
No onneksi ei ollut, mutta pieniä muutoksia kuitenkin. Tämän lopulta kertoi meidän ihana ortopedimme, joka jouluaattona vastaili sähköposteihin ja katsoi kuvat. Kiitos Anu Saikku-Bäckström!

Juurikin se murtumarako, jonka kunnollista luutumista oltiin odoteltu, oli hieman kasvanut. Häkkielämä jatkui Kaislalla edelleen ja tarkoitus oli mennä kontrolliin ortopedin luo 9.1. Itselläni ei ole pienintäkään käsitystä miten Kaisla on voinut kinttunsa tärvellä ja aiheuttaa taas toipumiseen ison harppauksen taaksepäin. Se oli illalla ihan normaali, aamulla enää ei. Se ei kaulurin kanssa pääse polveen 'käsiksi' ja yönsä se on nukkunut rauhallisesti.

Noo... vajaa viikko päivystyskäynnin jälkeen polveen kasvoi paise. Polven kohdalla oli aiemmin ollut pieni kohouma ja ihan normaali rupi. Paise ilmaantui viikonlopun aikana kun itse olin muualla. Parin päivän päästä se räjähti ja taas mentiin lääkäriin. Polvesta tunki esiin pätkä metallia, noin niitin kokoinen pala. Rtg kertoi mistä pala on, ja se kertoi myös ettei mikään enää tue sitä heikointa kohtaa..

Mukaan kotiin lähti antibioottikuuri, sillä tulehtunuthan polvi oli. Sitä, ontuuko Kaisla tulehduksen vai tuen pettämisen takia, ei voi vielä sanoa, mutta pahoin pelkään että ilman kolmatta leikkausta ei polvesta ehjää tule. Mutta tuleeko silläkään? Tähän mennessä takapakit ovat tulleet minimaalisella liikkumisella. Sen enempää koiraa ei voi kahlita. Pysyykö polvi kasassa millään?

Kaislan polviepisodi on siis aika lailla näytellyt pääosaa tässä taloudessa jo yli kolme kuukautta. Fay on päässyt melkein joka toinen viikko agitreeneihin, mutta ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut omatoimitreenivuoroa. Manta, Tuuli ja Elvie ovat saaneet tyytyä lähes treenittömään elämään, mutta eivätpä nuo ole valittaneet. Ja Nooa, no, sillä kesti ehkä kaksi sekuntia asettua niille tassunsijoille joista 10 kk sitten lähti. Se on ehkä jopa vielä pahempi toisten päälle hyökkijä kuin aiemmin, mutta onneksi uuden kodin etsintä on jo hyvällä mallilla. Kaikista koirista vaan ei ole elämään laumassa.

Kaislan paiseenkasvuviikonloppuna olin reissussa Fayn ja Tuulin kanssa. Olin syksyn aikana joutunut jättämään kahdet agikisat väliin, mutta nyt päätin lähteä Tampereelle neljän radan kisoihin, koska samalla suunnalla oli samana viikonloppuna myös kummin hommia. Kaksi kärpästä ja silleen..

Faystä kyllä huomasi että kisataukoa oli kertynyt ja paljon, sillä se pirulainen keuli lähdöissä ihan tosissaan. Ekalla Johanna Nybergin kivalla hyppärillä se lähti kun avasin suuni, mutta jostain syystä en reagoinut siihen vaan lähdettiin radalle. Ja ihan huippuhienoa rataa tehtiinkin pitkälti yli puolivälin, kunnes meno kosahti ohjausvirheeseen joka sai Fayn hyppäämään hypyn takaisinpäin. Hyvä fiilis kuitenkin ja tuomarikin kehaisi että olipas hyvännäköistä menoa.
Yhtä sujuvaa meno ei ollut Minna Räsäsen hyppärillä, jossa Fay oli kaksi kertaa lähteä startista liian aikaisin. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme ja lopulta Fayn lähtöpaikka oli niin lähellä rimaa että se olisi voinut ottaa sen suuhunsa. Se ei kuitenkaan pudottanut sitä, vaikka hyppäsikin lähes paikoiltaan. Rata oli vallan sujuvaa aina kepeille asti, mutta siitä eteenpäin olin koko ajan myöhässä ja koirani edessä, kankea rampa minä. Onnistuin kuitenkin jotenkin väistelemään pois alta ja sain meidät maaliin, jopa sujuvasti läpi tokavikana olleesta pussista, johon monella muulla kosahti rata. Silti olin varma että tökeröstä menosta tuli ainakin vitonen, mutta eipäs tullutkaan, vaan tulos oli nolla. Se oli voittonolla. Se oli OIVAn arvoinen suoritus joka antoi meille oikeuden siirtyä kolmosluokkaan! Se tuli kun sitä vähiten odotin. Vihdoinkin!
Itse olisin meille ehkä sen vitosen antanut, mutta tuomarihan nämä päättää. Aivan kuten vuosi sitten kun puhdas ratamme tuomittiin hylyksi tuomarin kuviteltua koiran hypänneen renkaan ohi. Ehkä me nyt ansaitsimme tämän.

Räpellysnolla

Ja mitenkäs vuosi 2019? No ainakin treenata aiomme, koska kevääksi ostin itselleni vakkarivuoron. Puoli vuotta ilman omatoimivuoroa riitti. Kuka treenaa ja mitä,  jää nähtäväksi, mutta eiköhän me jotain keksitä. Suurin muutos kaikessa on tietenkin se, että teen tämän kaiken yksin. Enää ei ole kennelmummu reissu- eikä treeniseurana eikä kuvaamassa kisoissa.
Onneksi on kuitenkin muutama rakas ystävä ja liuta kavereita 💜

Suuri suru, iso ikävä

 Syy siihen löytyy täältä.