Aamu alkoi siis yhdeksältä Sipoossa Marja Lahikaisen kahdella agiradalla. Kaikki mahdollisuudet virheettömien ratojen tekemiseen olivat olemassa, mutta itse tyrin ensimmäisen sortumalla perisyntiini, eli hosumiseen paikassa missä ei ole kiire. Tai no, tavallaan mulla on kyllä kiire koko ajan Fayn kanssa, mutta kyseisessä paikassa ei olisi tarvinnut yrittää ohjata koiraa kääntymään siivekettä nuollen kepeille, koska takana ei ollut yhtikäs mitään mihin se olisi voinut karata. Levähtänyt valssikin olisi ohjannut koiran oikeaan paikkaan, mutta sohin sen sitten hypystä ohi ja tietenkin vielä hyppäämään esteen väärinpäin.
Toisesta radasta pidin ensimmäistä enemmän, vaikka molemmat olivat kyllä juuri 1-luokkaan sopivia. Ja ihan ilman virheitä pääsimmekin aina loppusuoran alkuun asti, jossa Fay hyppäsi puomin alastulolta sivuun juuri ennen kontaktipintaa. Hyvin erikoinen virhe. Tästä sitten käveltiin loppumatka maaliin.
Kämmeistä huolimatta olin taas eri tyytyväinen koiraan. Nyt oltiin ekaa kertaa uudessa paikassa, mutta eipä Fay ollut moksiskaan. Taisi pihalle asti tuoksua agility, kun koiralla alkoi silmät pullistua päästä heti autosta ulos päästyä. Hullu pieni tykki <3
Iltapäivän kisat NAS-hallissa alkoivat osaltamme agiradalla. Hyppärille en Wilsonia ilmonnutkaan, sillä emmehän ole siellä vielä kertaakaan onnistuneet, kolmosiin nousiin pelkillä aginollilla. Ja hieman kiirekin olisi tullut. Tuomarina agiradoilla oli Huittisen Harri, jonka radoilla olen kisannut muistaakseni kerran. Ohjattavana oli tuolloin Kössi ja paikkana Tampere. Oi aikoja..
Ensimmäinen rata oli suorastaan helppo. Olen ollut vaikeammilla kakkosen radoilla. Jopa ihanneaika oli niin löysä, että aliaikanollaa tarjoiltiin meille heti ensimmäisessä 3-luokan startissa. Mutta ei sitten kelvannut. Radassa oli yksi haasteellinen kohta, jossa monella tuli virhe. Heti alussa olleelta keinulta lähdettiin veemäisesti sivuun ja vähän takaviistoon, joten kaikenlaista lypsämistä siinä kohdassa nähtiin. Itse luulin Wilsonin osuneen kontaktille, mutta eihän se osunut kun imin sen esteeltä alas liian aikaisin. Toinen virhe tuli taas omasta hosumisesta johtuen, kielto putkelta kun mulla olevinaan oli taas niin hirveä kiire. Paskat, ei olisi ollu. Siitä huolimatta että koira kielsi putken, meni melkein toisesta päästä sisään mutta korjasi sitten, päästiin ihanneaikaan! Lopputuloksissa oltiin hitain tuloksen tehnyt. Historia toistaa itseään, Yocun kanssa oltiin yleensä hitain nollan tehnyt pari :D
Toinen rata olikin sitten täynnä vaikeita kohtia, enkä oikein osannut valita ohjauksia. Kuvittelin että päästäisiin edes kepeille asti, mutta Wilsonhan paineli jo kolmoshypystä ohi, joten se siitä sitten. Homma oli kuin treeneissä oltaisiin oltu, pätkä kerrallaan. Näissä kisoissa rimat olivat 40:ssä, joten hyppääminen ei ollut ongelma.
No, tulipahan kokeiltua ja samalla nähtyä todella pitkästä aikaa 3-luokkalaisten menoa. Ja täytyy sanoa että kyllä ne hyvät on hyviä ja nopeat nopeita, me emme Wilsonin kanssa ole kumpiakaan, sunnuntaiagilitaajia vaan. Seuraavan kerran kisaillaan Wilsonin kanssa ehkä maaliskuun lopulla. Meillä ei ole varsinaisia tavoitteita, ei arvokisanollien keräämistä. Mennään ja katsotaan mihin osaamisemme riittää.
Kisaviikonlopun aikana ketuille tuli 10kk täyteen. Pikkuhiljaa se ensimmäinen ja vaativin vuosi alkaa täyttyä. En voi väittää että ketut olisivat olleet helppoja, ei ollut Faykään. Ja kaksi kahjoa yhdessä on tuplasti haastavampaa. Mantan kanssa vieläkin väännetään peistä aika ajoin, siinä on koira jossa on haastetta enemmän kuin näissä muissa yhteensä. Luotan kuitenkin vanhaan sanontaan: Lopussa kiitos seisoo. Toivottavasti kuitenkin ennen sitä ihan viimeistä loppua :D :D
Myös mama-Fay juhli synttäreitään helmikuun alussa. Tuntuu hullulta että se on vasta 3-vuotias. Juuri kisauran aloittanut 10-kuisten kakaroiden äiti. Rakastettava ja raivostuttava samassa paketissa, pieneen mahtuu ;) Fay on saanut rutkasti ihailijoita matkan varrella, koskapa omaa (rotumääritelmän mukaan aivan liian) suuret silmät ja pienen sievän nassun. Se myös puhuttelee aksakouluttajaamme olemalla aina niin tosissaan. Se on kyllä totta, Fay antaa kaikkensa.
Näin se teki myös Hurtta-areenalla iltakisoissa, jonne sen hulluudenpuuskassani raahasin. Vuonna 2010 kisasin samassa hallissa lähes 20 asteen pakkasessa. Tuolloin elettiin marraskuuta ja ilmoittautumisten aikaan mittari näytti lämpöasteita, mutta kisa-aamuna oltiin pahasti pakkasella. Sen kisapäivän päätteeksi päätin etten enää ikinä tee mitään niin hullua, mutta reilu kuusi vuotta myöhemmin löysin siis itseni kuitenkin samasta tilanteesta. Pakkasta tosin ei ollut kuin kahdeksan astetta ja juostavana vain yksi rata. Mutta ottaen huomioon sen, etten edelleenkään pidä hallin omituisesta ja nykyään hyvin kuoppaisesta pohjasta, en voi kun ihmetellä miksi vaivauduin lähtemään. Ehkä siksi että halusin kannattaa arki-iltakisoja, joita on aivan liian vähän.
Kylmä meillä ei ollut, siitä piti huolen järjetön vaatemäärä ja hyvin pitkät lämppälenkit. Radan olisi kuitenkin voinut yhtä hyvin jättää tekemättä, sillä säheltämistämme ei voinut edes agilityksi kutsua. Kepeillä rytmihäiriö, pituudesta ohi, puomin kontakti ei löytynyt, a-esteestä ohi.. Päästiin kuitenkin lopettamaan rata onnistuneeseen A:n kontaktiin joten koiralle jäi hyvä mieli. Ihmettelen miten se edes erotti niitä esteitä taustasta kun kaikki oli sen punertavan pölyn peitossa. En tykännyt, ja nyt ehkä tajuan olla menemättä sinne enää kisaamaan. Yksi lahjakortti olisi, kuka haluaa?
Ystävänpäivän kunniaksi raahasin koiraystäväni jälleen kerran piikitettäväksi eläinlääkäriin, sillä vuorossa oli sappihappotesti, jonka Anders Eriksson halusi uusittavan ennen paksuneulanäytteen ottoa. Elvie kesti neulat kuin mies, vaikka nykyään kääntyisikin mieluusti takaisin heti ulko-ovelta.
Iltapäivällä oli luvassa mielekkäämpää toimintaa, sillä sekä Fay että Elvie pääsivät fyssari-Niinan käsittelyyn. Elvien edellisestä käsittelystä oli vierähtänyt turhan pitkä aika, mutta se ei ollut läheskään niin jumissa kuin kuvittelin, hyvä niin. Niina ihmetteli myös Elvien jättikokoisia takajalkojen lihaksia. Lieköhän neiti käynyt salilla tietämättäni ;)
Fayltä löytyi yhä jumeja, mutta oli se huomattavasti parempi kuin kahden viikon takaisessa hieronnassa. Yhtään en ihmettele jumiutumista kun näen päivittäin miten sekopäänä se riehuu lastensa kanssa.. Mitään rajoitteita harrastamiseen ei kuitenkaan tarvita, ehkä hiukan normia (mikä se sitten kenelläkin on) tiheämmät hoitovälit niin pysyy mama kuosissa.
Päivänä eräänä käppäilimme pellolla kera yhdeksän sheltin. Juuri tuon iltapäivän oli aurinko piilossa, vaikka se oli tilattu paistamaan jotta saisimme hyvin kuvia. Pöh. Tässä kuitenkin kuva siitä miltä näyttä yhdeksän shelttiä hihnalenkillä. Onneksi ne saavat juosta paljon vapaana, eihän noita hihnoja kukaan jaksaisi setviä :D :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti