Kössi lähti luotamme maaliskuun lopulla. Talvi oli ollut
sille todella vaikea, ja mitä pidemmälle kevääseen mentiin, sen liukkaampia
kelejä luonto tarjoili. Todella hankalaa lihaksensa menettäneelle nivelrikkoiselle
isolle koiralle. Meillä ei ollut enää vaihtoehtoja. Oleellista oli kuitenkin
se, että Kössi sai kävellä vastaanotolle omin jaloin, kuin se olisi ollut
menossa mihin tahansa kylään. Tätä ennen oltiin leikitty kokonainen tunti hallilla,
eikä ollut väliä kipeytyikö kroppa, hetken päästä ei sattunut enää mihinkään.
Kössin sisarusparvesta on jäljellä enää
kasvattajan oma koira Nevada. Niin upea pentue kaiken kaikkiaan, luonteet 10+
ja sydämet täyttä kultaa.
Tällaisena lumihulluna me Kössin muistamme. Miljoona sydäntä 💗💗💗💗💗💗💗
Elvien vuosi on ollut sitä mitä pari aiempaakin, lääkäreitä,
lääkäreitä ja vielä lisää lääkäreitä. Kuluneena vuonna sentään löydettiin syy
korkeisiin maksa-arvoihin, krooninen hepatiitti. Syytä hepatiittiin ei sen
sijaan tiedetä. Kortisonilla saatiin arvot kuitenkin normaaleiksi ja myös pysymään sellaisena.
Homma ei kuitenkaan ollut selvä sillä että maksa-arvot
normalisoituivat. Harmaita hiuksia aiheuttivat pitkän kortisonikuurin loputtua
tulleet kipukohtaukset. Epäonnistuneen
Atopica- lääkekokeilun jälkeen palasimme
takaisin kortisoniin, jolla koira on ainakin tällä haavaa oireeton. Mikä kivun
aiheuttaa, on mysteeri. On otettu kokeita ja ultrattu, eikä mitään selvää ole
löytynyt. Nyt mennään lääkkeen kera koska homma toimii.
Ruokavaliota olen
joutunut Elvielle muuttamaan virtsasta löytyneiden kalsium-fosfaattikiteiden
takia. Osa ruoka-annoksen lihasta korvautuu nykyään kasviksilla ja kvinoapuurolla.
Elvietä tullaan jatkossakin kontrolloimaan, oli oireita tai
ei. Mikäs sen kanssa on mennessä kun se on maailman kiltein ja helpoin. Mietin
tuossa päivänä eräänä että Elvien pissaa on tutkittu reilusti toistakymmentä
kertaa, kaksi kertaa se on otettu suoraan rakosta, muina kertoina olen ottanut
itse purkkiin. Elvien sisuskaluja on ultrattu ainakin kymmenen kertaa,
näistä puolet maksan ongelmien takia. Sen maksasta on otettu sekä koepala
tähystyksellä, että paksuneulanäyte, reilun vuoden välein. Sen selkä on magneettikuvattu
aikanaan ja onhan se myös sterkattu. Mutta hei, kukas näitä laskee ;)
Fayn agilityn kisaura lähti toden teolla käyntiin tämän
vuoden alussa. Vihdoin oltiin esteosaamisen suhteen tilanteessa, että uskalsin
radalle sen kanssa. Kokonaisia ehjiä täyspitkiä ratoja ei oltu vielä saatu
aikaiseksi, mutta meidän treeniradat tuppaakin olemaan aikas vaikeita. Heti tammikuussa
ensimmäisistä kisoista tullut nollavoitto ja LUVA tuntui aivan uskomattomalta!
Muutaman kuukauden takeltelun jälkeen se alkoi tuntua onnekkaalta vahingolta.
Kisata olisimme halunneet touko-kesäkuussa paljon enemmän, mutta niin
pöyristyttävää kuin se onkin, ei lauantaisin juuri ollut alempien luokkien
kisoja järkevän matkan päässä. Ja sitten kun oli, sai jopa valita kahdesta
kumpaan menee, eli typeriä päällekkäisyyksiä. Todella turhauttavaa. Loppukesän
kisoja sotkivat juoksut. Syksyllä sitten vihdoinkin saimme puhdasta tulosta
aikaiseksi ja nappasimme loput 1-luokan nollat peräkkäisistä kisoista.
Heti 2-luokan alussa vetäistiinkin sitten matto alta kun
meidän uran tähän mennessä paras nollarata tuomittiin hylyksi tuomarin virheen
takia. Näiden kisojen jälkeen startattiin vielä muutamat startit joissa tehtiin
hyviä pätkiä, mutta ei kokonaista onnistunutta rataa. Fayn hieman oudolle
käytökselle ja rimojen roiskimiselle löytyi syy takajalan venähdyksestä. Mitään käsitystä ei ole milloin moinen on
tapahtunut, eikä fyssarikaan heti ongelmakohtaa löytänyt, mutta pienen
työstämisen jälkeen tuli kipukohta esiin. Lyhyen kipulääkekuurin ja levon
jälkeen Fay oli taas normi, mutta päätettiin pitää saikun perään ihan kunnon
aksaloma, joten esteillä ei olla oltu lähes kuukauteen. Mutta kivaahan sinne on jo heti huomenna taas
päästä.
Manta mantulaattori, hänen korkeutensa (kirjaimellisesti) ja itsepäisyytensä. Elokuussa aloitettiin agility
juoksukontaktikurssilla, jossa Manta pääsi loistamaan varsinaisena hikarina.
Kurssin jälkeen vielä ennen talvea käytiin useasti seuran kentällä treenaamassa
puomia, mutta treenitahti hidastui hallikauden alkaessa. Manta on kuitenkin
niin hulluna puomiin, että se on suorastaan vaikea saada tekemään mitään muuta
:D Taisin aivopestä sen vähän turhan hyvin. Vaikka tykkään siitä, että Manta ei
huuda ja kilju kuten äitinsä, toivoisin kuitenkin hieman enemmän sitä hullua
intoa tekemiseen. Välillä homma toimii varsin hyvin, välillä on hyvinkin
tahmeaa touhua. Aikaa tämä projekti tulee vaatimaan, enkä voi edes kuvitella
asettavani mitään aikatavoitetta kisauran aloittamiselle. Manta on valmis
sitten kun on, jos koskaan on. Jos homma alkaa maistua pask…puulle, lähden sen
kanssa mejä-kurssille. Siinä tosin on laji mitä kiinnostaisi muutenkin
kokeilla. Nenä näillä kakaroilla toimii! Manta pitäisi joka tapauksessa virallisesti
mitata jossain välissä. Olen saanut sen kooksi kaikkea 41,5 ja 43 cm:n väliltä.
Hui!
Tuuli, edelleen perheen kaunotar, vaikka mieluustihan minä näitä
kaikkia katselen. Tuuli oli kuluneen vuoden aikana esillä kahdessa näyttelyssä
saaden molemmista EH:n. Muuten se on kunnostautunut treenaamalla ja oppimalla nopeasti kaikenlaisia temppuja. Se
on hassu eläin, suorastaan koomikko. Valitettavasti se on myös aika
stressiherkkä ja saa välillä paskahalvauksia ihan mitättömistä asioista. Näistä
syistä johtuen sitä ei tulla käyttämään jalostukseen, vaikka terveys noin
muuten sen sallisikin ja suorastaan puhuisi sen puolesta. Aika ja ikä ehkä
tasoittavat luonnetta, mutta eipä se koiraa muuksi muuta. Myös Tuuli on
opetellut hieman aksan alkeita, ja uusien sääntöjen valossa voisin jopa tuonkokoisen medin kanssa
lähteäkin kisaamaan, hypättävänä kuin olisi maksimissaan ne 4-kymppiset rimat.
Aika näyttää..
Nooa nokinenä, pieni musta mies, aiheutti ylimääräisiä
sydämentykytyksiä tammikuun lopussa. Tuolloin vielä vanhempieni luona asunut
pikkumies oli jostain saanut sisuksiinsa jotain rautalankaa sisältävää. Pelkkä tämän tekstin lukeminen saa minut
voimaan pahoin:
Oli ihan käsittämätön onni ettei terävä rautalanka ollut
aiheuttanut pahoja vaurioita kulkiessaan läpi suoliston. Onhan se toki voinut
saada aikaan jotain pientä, itsestään parantunutta nirhaumaa. Mutta kun homma
olisi voinut päättyä niin paljon pahemminkin. Tähdet olivat kerrankin
kohdillaan ja Nooa toipui hyvin. Rautalangan alkuperä ei ikinä selvinnyt, mutta
se nyt lienee selvää ettei koira sellaisenaan sitä ole syönyt..
Kesän kynnyksellä Nooa muutti takaisin meille. Elo äidin
Yocun kanssa alkoi olla turhan räjähdysherkkää, joten oli parempi ottaa Nooa
tänne. Mietin jo silloin, että etsinkö sille kodin toisaalta, mutta päätin
kuitenkin kuvata sen ensin ja katsella vähän muutenkin jätkän menoa.
Luustokuvista saatu kyynärtulos 1/0 oli iso pettymys. Selvittelyjen jälkeen käsissäni
oli kennelliitosta kahden eri lääkärin kolme eri vaihtoehtoa 1-tulokselle:
mahdollinen alkava nivelrikko, kasvun aikainen muutos, joka on pysähtynyt eikä
vaivaa koiraa millään tavalla tai täysin normaali rakenne.
Ensireaktioni oli, ettei missään tapauksessa agia koiran
kanssa. Ajan kanssa olen miettinyt, että jos en tuon varmempaa tai selkeämpää
vastausta oireettoman kyynärän tilasta saa, uskallan ehkä harrastella koiran
kanssa ja kontrollikuvata sen parin vuoden päästä. On kuitenkin hyvin suuri todennäköisyys,
ettei kyynärässä oikeasti ole mitään vikaa. Agi Nooan kanssa tarkoittaa siis
tällä hetkellä lähinnä supermöllitasoista treenaamista ja koiran hallintaa. Jos
Manta välillä etsii nameja hallin lattialta, on Nooalla vastapainoksi vauhtia
ja vapaita liikkeitä :D Itse valitsemiaan, tietenkin ;)
Ihan vuoden viimeisinä päivinä kävimme taas Nurmijärvellä Petbrosissa uimassa. Haalin mukaan koko lauman, ja vaikka alkuun tuntui hullulta ottaa kaikki viisi mukaan, ei pelkästään uimaan vaan myös kuivattavaksi, tein kuitenkin niin. Ja hyvinhän tuo sujui, olihan paikalla myös äitini parin koiran kanssa.
Allaolevan kuvan kera toivotan kaikille lukijoille ihanaa, valoisaa ja tervettä uutta vuotta 2018!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti