Täällä ollaan

Koska elämällä on hieman omituinen huumorintaju, on Taskudyykkarin lauma kasvanut taas kahdella aikuisella koiralla. Evitskogin metsissä rymyää nyt alkujaankin omien Elvien, Fayn, Mantan ja Tuulin lisäksi ottolapset Kaisla, Wilson ja Yocu.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Liian paljon.Koiramaisten asioiden ulkopuolella on tullut lekalla päähän useammastakin suunnasta, aivan kuin vuosi 2018 ei olisi ollut riittävän raskas.

Koiraharrastusrintamalla on ollut hiljaista. Eläinlääkäriasemien ovet sen sijaan ovat auenneet tiheään tahtiin ja koko lauman yhteenlaskettu eläinlääkärikäyntien määrä viime vuoden osalta ylittää  minun ja Fayn agilitystarttien määrän samalla ajanjaksolla. Vaan harrastus kai sekin, eh..

Täällä nyt kuitenkin vielä ollaan ja sätkitään eteenpäin. Jos jossain välissä ehdin, kirjoitan koosteen ellireissuista. Tai sitten en.

Pienin askelin kohti kevättä

Otsikon lause toteutuu vähän turhankin konkreettisesti, sillä etelän viime viikkojen jääkeleillä on ollut aika mahdotonta kävellä normaalisti. Omaa liikkumista tietysti helpottaa nastat, mutta koirien tassut sutivat tuon tuostakin. Kuluva talvi on muutenkin ollut aika haasteellinen lenkkeilyn suhteen. Kivaa oli silloin kun lunta ei vielä ollut liikaa, mutta tammikuun loppuun mennessä oli pellolla liikkuminen jo täysin mahdotonta. Kerta toisensa jälkeen pieni poluntynkäni hautautui lumeen, eikä shelteillä enää ollut mielenkiintoa edetä koko lenkkiä jyrkkiä loikkia loikkien. Ja enhän luonnollisesti niiltä sellaista vaatisikaan. Tuossa vaiheessa tiellä käveleminen oli vielä helppoa, mutta jääkelien tultua homma kävi haasteelliseksi, varsinkin kun yksi porukasta on polvitoipilas. Hanki kantoi muutamana päivänä, mutta sekin ilo loppui lyhyeen. Ja jos se vielä koiria paikoin kantaa niin minua ei. Kevät, tule jo ja sulata jäät!

Viime aikoina on tullut kirjoitettua niin harvoin, että on taas helpompi kerrata kuulumiset koira kerrallaan.
Elvie on saanut olla mukana hallilla aina kun ei ole ollut liian kylmä. Se vartti jonka sen kanssa touhuan, on oikeastaan paras hetki koko treeneissä. Elvielle itselleen on aivan yhdentekevää mitä me touhuamme, kunhan se saa tehdä kanssani. Se palo sen katseessa on parasta mitä koiraharrastuksen tiimoilta tiedän.
Elvie on ollut pois agilitystä nyt 3,5 vuotta. Ei se edes yritä karata esteille, se katsoo minua ja odottaa käskyjä silmät leiskuen. Seuraamista, kaukokäskyjä, noutoa, kaikenlaisia temppuja, niitä me teemme.
Hepatiitin diagnosoinnista tulee ensi kuussa täyteen kaksi vuotta. Koko tuon ajan Elvie on syönyt kortisonia, se ei pärjää ilman. Lääkkeen sivuvaikutukset alkavat näkyä lihaksissa ja karvan laadussa. Jälkimmäisellä ei tietenkään ole mitään merkitystä, mutta lihasten surkastuminen johtaa vääjäämättä muihin ongelmiin, varsinkin koiralla jolla on selässä LTV3. Tiedän paremmin kuin hyvin, että Elvien kohdalla joudun tekemään sen vaikeimman päätöksen aivan liian aikaisin. Siihen asti me nautimme jokaisesta yhteisestä hetkestä.

Fay korkkasi agin kolmosluokan helmikuun alussa. Olipa hullua ja kovin jännää startata monen vuoden tauon jälkeen ylimmässä luokassa. Radoilla oli haastavat keppikulmat, meille aivan liian vaikeat. Noin muuten olisi niistä kyllä pitänyt selvitä, mutta aivan räpellykseksi meni koko homma. Ekalla radalla yhteinen sävel katosi heti kättelyssä, tokalla radalla päästiin aika paljon pidemmälle ja kolmas oli kaikkein onnistunein. Hyviä pätkiä, mutta pätkät kun ei riitä. Toisaalta, asetin meille näihin ekoihin kisoihin kaksi tavoitetta, päästä ylipäätään starttaamaan, ja mikäli päästään, tehdä se niin ettei koira varasta lähdöissä. Molemmat onnistuivat, joten niiltä osin voin olla tyytyväinen. Tuntuu kuitenkin välillä kovin toivottomalta saada aikaiseksi onnistuneita kokonaisuuksia, siitäkin huolimatta että olemme startanneet yhdessä yli 70:ssä kisassa. Nopea, mutta ei itsenäisesti etenevä koira ja liian hidas ja kankea ohjaaja on pikkasen huono yhdistelmä. Namimaatilla palkkaaminen on tuonut koiraan ehkä hitusen enemmän irtoavaisuutta, mutta ei niin paljon etteikö se kisatilanteessa joka toisessa välissä kysyisi jotta tämäkö este nyt varmasti?
Kun miettii meidän viimeistä vuotta sekä treenaamisessa että kisaamisessa, on se ollut kovin rikkonainen. Tuntuu ettei missään vaiheessa oikein olla päästy toden teolla tekemään, aina on ollut jotain kapuloita rattaissa, usein minusta johtuvia. Seuraavan kerran päästään kisaamaan vasta huhtikuun puolella. Ja ai niin, pieni pallosilmäni täytti kuun alussa viisi vuotta!

Manta Mantulainen, tuo perheemme epäsheltti, joutui kauhukseen eläinlääkärin vastaanotolle helmikuun puolivälissä. On se vaan jännä koira, pentuna antoi itsestään hyvinkin itsevarman vaikutelman, mutta tänä päivänä se on kaikkea muuta. Se on lääkärissä aivan paniikissa, syke paukkuu yli kahdensadan ja silmissä näkyy puhdas pelko. Yritä siinä nyt sitten tutkia.. Viime talvena, kun Nooa aiheutti täällä närää, Manta stressasi närästyksellä, joi tolkuttomasti, pissasi, joi, pissasi.. Käytin sen tuolloin tutkimuksissa jossa tsekattiin sekä virtsa, rakko että munuaiset. Mistään ei löytynyt varsinaista vikaa, mutta munuaisarvoista herkin, SDMA, oli viitearvojen ylärajoilla. Kevättä kohti Mantan oireet helpottivat, mutta seurasimme silti tuota arvoa sekä kesällä että alkusyksystä, molemmilla kerroilla se oli liian korkea, joskaan ei missään nimessä hälyyttävä. Mantalta mitattiin myös verenpaine, joka osoittautui aivan normaaliksi. Tuolloin munuaissairauksiin perehtynyt lääkäri sanoi, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä kyse on alkavasta munuaissairaudesta, joka tosin voi ottaa useammankin vuoden edetessään seuraavaan vaiheeseen. Pieni mahdollisuus oli myös siihen, että Manta on yksi niistä harvoista koirista joilla SDMA nyt vaan on korkeampi ilman mitään syytä. Tai että jokin asia on arvoa jossain vaiheessa nostanut, se on jäänyt koholle, eikä aiheuta yhtikäs mitään.
Nyt olimme Mantan kanssa lääkärissä sekä SDMA-kontrollin että oireilevan korvan takia. Koirillani on vuosien varrella ollut korvatulehdus ehkä kerran tai kaksi, mutta nyt oli Mantan vuoro roikottaa ja ravistella toista kuuloelintään. Kipeän korvan tutkiminen panikoivalta eläimeltä ei ollut ihan kaikkein helpoin tehtävä, mutta saatiin tehtyä. Löydökset korvasta olivat erittäin pienet, mutta sitäkin punaisempi ja ärtyneempi se oli. Viikon kortisoniliuoksella korva kuitenkin saatiin rauhoittumaan. Oma epäilykseni siitä, että Manta reagoi kalaan, vahvistui nyt entisestään. Kerran aiemminkin on käynyt näin, mutta oireet menivät ohi itsekseen. Nyt tätä tapausta ennen oli ollut pitkä tauko kalasta ja kalaöljystä, eikä koiralla mitään oireita. Kun kala ilmeistyi ruokakuppiin, räjähti korva. Teoriaani tukee myös se, että Konsta-veljellä on sama ongelma.
No, eipähän tarvitse kalaa Mantalle tarjota. Sinänsä helppo nakki jos asia on näinkin yksinkertainen, mutta todella tylsäähän se on että tämmöisiä yliherkkyyksiä tulee esille. SDMA oli nyt täysin normaali, eli jollei sen tiimoilta mitään oireita tule, riittää kontrollointi vuoden päästä. Hyvä niin.

Hallilla Manta on toisinaan väläyttänyt suurta innostusta ja osaamista, toisinaan totaalista piittaamattomuutta yhdessä tekemistä kohtaan. Oma motivaationi yrittää kouluttaa siitä agilitykoiraa on kadonnut jo aikapäivää sitten. Puolitoista vuotta sitten käyty juoksarikurssi kaivoi koirasta esiin innon puomia kohtaan ja rakkauden namimaattiin. Sen jälkeen treenaaminen on ollut pelkkää höntsäilyä vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Jos Mantalla oli edes osa äitinsä hulluudesta, se olisi jo kolmosissa. Mutta kun se on mitä on, erikoinen eläin. Ehkä me vielä saatamme supermölleissä käydä juoksemassa, mutta aika paljon saa tapahtua että siitä kisakoira tulisi. Olen sille kyllä mittauksen varannut samaan syssyyn Fayn kanssa, mutta eihän se kisaamaan velvoita. Ja siitä tulikin mieleeni että täytyykin taas harjoitella pöydällä kopelointia, näin lääkärikäynnin jälkimainingeissa saattaa iskeä paniikki pelkästä mittatikusta.

Tuuli kärsi tammikuun lopulla valeraskaudesta. Ulkona se oli aika reipas, mutta sisällä aivan flegmaattinen ja ruokansa se muutamana päivänä närppi. Niin hullua ahneelle koiralle, ja tietenkin itse seurasin koiraa suurennuslasilla, ettei vaan kohtutulehdusta pukkaisi. Vajaa pari viikkoa tuota jaksoa kesti, sitten neiti normalisoitui takaisin perheemme erityislapseksi. Naureskelin, että sehän tästä hullunmyllystä vielä olisi puuttunut, että Nooa olisi joulun alla päässyt astumaan siskonsa, joka pullauttaisi maailmaan lisää pieniä adhd-sähikäisiä.
Valeraskauden jälkeen Tuuli on reipastunut myös treeneissä. Senkään tekemisissä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, kunhan höntsäillään. En tiedä olisiko Tuulista jonain päivänä aksaradalle. Sen mielestä elämä itsessään on jo sen verran jännää, että saatan vaatia siltä liikoja jos vien sen radalle. Sitä paitsi, ei sekään osaa juuri mitään muuta kuin hassuja temppuja. Intoa sillä on reilusti siskoaan enemmän.

Kaislan polvi on viime kirjoituksen jälkeen operoitu kolmannen kerran. Tämä siitä syystä että lisää metallia puski ihosta läpi. Toimenpiteessä poistettiin kaikki turhaksi käynyt materiaali. Sen jälkeen oltiin vielä kuukausi erittäin vähällä liikkumisella, kunnes viime viikolla kävimme taas kerran kontrollissa. Ensimmäistä kertaa Kaislasta oli vaikea saada rtg-kuvaa, se ei meinannut antaa pitää varpaista kiinni, ei sitten millään. Kuva saatiin lopulta otettua, mutta ihan toivottua tulosta se ei kertonut. Kohta, mistä suurin metalli oli poistettua viisi viikkoa aiemmin, oli jo luutumassa hyvää vauhtia, mutta lumpion alapuolella oleva ongelmakohta ei vieläkään, siinä oli uudisluun tilalla sidekudosta. Että näin. Kuuleman mukaan tälläkin voi pärjätä, sen näyttää aika. Nyt liikuntaa lisätään hyvin varovasti ja katsotaan miten käy, polvi joko kestää tai ei kestä. Kaisla käyttää jalkaa hyvin, joten toivoa lienee.. Nämä kammottavat jääkelit eivät luonnollisestikaan helpota liikkumista, todella varovasti tien laitaa mennään. Koira ei saisi liukastella, joopa joo.
Suuri ilonaihe tietenkin on ollut se, että jo useamman viikon on Kaisla saanut olla ilman kauluria ja hienoa tuubitoppiaan jonka sille kyhäsin. Edelleen se on erillään muista, koska haluaisi vain leikkiä, reppana. Kontrollikäynnin yhteydessä kävimme myös vaarilassa moikkaamassa Miskaa, Yocua ja Wilsonia, ja Kaisla oli vallan ratketa liitoksistaan. Valjaista kiinni pitäen, jalat tukevasti maton päällä saatiin moikkaamiset turvallisesti hoidettua. Loppuvierailun Kaisla saikin odotella häkissä.

Tämmöistä täällä. Nooastakin on kerrottavaa, mutta jätetään se ensi kertaan. Loppuun vielä parit kuvat päivältä jolloin hanki kantoi ja aurinko paistoi.

2018 -mitä jäi käteen?

Tammikuussa 2018 oli suunnitelmia ja haaveita.
Äidin Kaislalle oli suunnitteilla kesäpentue yhteistyössä meidän kesken. Fayn kanssa halusin kovasti nousta agin kolmosluokkaan ja mm päästä mukaan pienen seuramme sm-joukkueeseen. Nooalle piti löytää koti, koska se terrorisoi muita, etenkin Mantaa. Ketuille piti opettaa agia. Elvien toivoin pysyvän kunnossa kera lääkityksen.


Ja kuinka kävikään...
Kaislaa ei astutettu koska äitini sairastui vakavasti. Päätös tehtiin aivan viime metreillä ja se osoittautui oikeaksi. Fay ei sinnikkäästä yrityksestä huolimatta noussut kolmosiin ennen kesää. Ja vaikka olisi noussutkin, olisivat sm-kisat kuitenkin jääneet välistä kohtutulehduksen takia. Samoin jäi reissu Agiråkkiin Joensuuhun. Nooalle löytyi koti, mutta elämän omituisen huumorintajun vuoksi se on taas takaisin meillä. Ketut eivät osaa agia, eivätkä oikeastaan mitään muutakaan. Elvie pysyi lääkityksellä kunnossa, olkoonkin että annostusta jouduttiin hieman nostamaan.

Vuodesta 2018 jäi käteen aika yliajettu olo. Elämä potki ihan tosissaan päähän ja pakka on vieläkin aika sekaisin. Kesän ja syksyn aikana ollaan rämmitty läpi arjesta, mutta mitään ylimääräistä en ole jaksanut.

Otin äidin Kaislan meille hoitoon heinäkuussa, jotta isälläni olisi helpompaa 'vain' kolmen urossheltin kanssa. Pienen hetken meillä olikin mukavaa kun viisi likkaa saivat leikkiä keskenään, vaikka kesän ***vetillinen kuumuus imikin lähes kaikki mehut, minusta ainakin.
Kaislan fyssarikäyntiin kuitenkin stoppasi likkojen yhteiset leikit, sillä sen vasemmasta polvesta löytyi vamma, jota yritetään vieläkin parantaa. Ensin kokeiltiin lepoa, sitten lääkettä ja lepoa, sitten ortopedin määräämää lääkettä ja lepoa, kunnes koira lopulta päätyi leikkauspöydälle ristisidepotilaana.

Ristareissa oli ruhje ja venymää, mitään ei ollut poikki. Kaislan liikkeestä ei huomannut edes lääkäri, että se keventää ja oli keventänyt jalkaa jo huomattavan pitkän ajan, sillä lihakset olivat siinä paljon pienemmät. Jalan tärveltymisen oli siis täytynyt tapahtua jo ehkä kevättalvella. Missä ja miten, jää arvoitukseksi. Ehkä se on metsässä astunut kuoppaan, ontunut hetken ja jatkanut matkaansa. Hyvinhän nuo kipunsa peittävät ja muulla kropalla kompensoivat..
Ristari korjattiin TTA-tekniikalla. Varmaan ihan hyvä ja pätevä tekniikka, mutta jotain tapahtui viikko leikkauksen jälkeen ja sääriluun harjanteeseen tuli murtuma. Räks! Taas yritettiin tovi levolla jalka siteessä, ei auttanut. Uusi leikkaus oli edessä vajaa kolme viikkoa ensimmäisestä ja polveen laitettiin lisää metallia. Lisäksi side oli hangannut kintereen etupuolelle ikävän nirhauman. Tämän toisen leikkauksen jälkeen Kaislan jalka oli 30 päivää lastassa, joka vaihdettiin kerran. Se poistettiin 12. joulukuuta kun rtg näytti luutumisen alkaneen hyvin ja kriittisin vaihe oli ohitettu, ja myös iho lastan alla alkoi jo kaivata happea. Siltikään meillä ei ollut lupaa liikkua kuin tarpeille, koska murtumakohta oli vielä heikko. Kaisla siis jatkoi häkkielämää ja minä kannoin sitä edelleen pihalle ja takaisin. Lastan alta paljastunut nirhauma aiheutti harmaita hiuksia kun Kaislan onnistui jopa Kössin vanha kauluri (lue = iso kauluri) päässä raapia rupi ennen aikojaan pois.

Kaikki näytti haavaa lukuunottamatta vallan hyvältä, kunnes koitti jouluaattoaamu ja koira nousi ylös kolmijalkaisena.
Mutta mitäpä sitä koiranomistaja muuta tekisi kuin jonottaisi päivystyksessä jouluaattona.. Hommahan oli itselleni jo tuttua alkukesältä Fayn kanssa. Halusin kuitenkin rtg-kuvan polvesta heti, sillä pystyisin kyllä itsekin näkemään jos siellä olisi koko metallikyhäelmä tuhannen päreinä.
No onneksi ei ollut, mutta pieniä muutoksia kuitenkin. Tämän lopulta kertoi meidän ihana ortopedimme, joka jouluaattona vastaili sähköposteihin ja katsoi kuvat. Kiitos Anu Saikku-Bäckström!

Juurikin se murtumarako, jonka kunnollista luutumista oltiin odoteltu, oli hieman kasvanut. Häkkielämä jatkui Kaislalla edelleen ja tarkoitus oli mennä kontrolliin ortopedin luo 9.1. Itselläni ei ole pienintäkään käsitystä miten Kaisla on voinut kinttunsa tärvellä ja aiheuttaa taas toipumiseen ison harppauksen taaksepäin. Se oli illalla ihan normaali, aamulla enää ei. Se ei kaulurin kanssa pääse polveen 'käsiksi' ja yönsä se on nukkunut rauhallisesti.

Noo... vajaa viikko päivystyskäynnin jälkeen polveen kasvoi paise. Polven kohdalla oli aiemmin ollut pieni kohouma ja ihan normaali rupi. Paise ilmaantui viikonlopun aikana kun itse olin muualla. Parin päivän päästä se räjähti ja taas mentiin lääkäriin. Polvesta tunki esiin pätkä metallia, noin niitin kokoinen pala. Rtg kertoi mistä pala on, ja se kertoi myös ettei mikään enää tue sitä heikointa kohtaa..

Mukaan kotiin lähti antibioottikuuri, sillä tulehtunuthan polvi oli. Sitä, ontuuko Kaisla tulehduksen vai tuen pettämisen takia, ei voi vielä sanoa, mutta pahoin pelkään että ilman kolmatta leikkausta ei polvesta ehjää tule. Mutta tuleeko silläkään? Tähän mennessä takapakit ovat tulleet minimaalisella liikkumisella. Sen enempää koiraa ei voi kahlita. Pysyykö polvi kasassa millään?

Kaislan polviepisodi on siis aika lailla näytellyt pääosaa tässä taloudessa jo yli kolme kuukautta. Fay on päässyt melkein joka toinen viikko agitreeneihin, mutta ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut omatoimitreenivuoroa. Manta, Tuuli ja Elvie ovat saaneet tyytyä lähes treenittömään elämään, mutta eivätpä nuo ole valittaneet. Ja Nooa, no, sillä kesti ehkä kaksi sekuntia asettua niille tassunsijoille joista 10 kk sitten lähti. Se on ehkä jopa vielä pahempi toisten päälle hyökkijä kuin aiemmin, mutta onneksi uuden kodin etsintä on jo hyvällä mallilla. Kaikista koirista vaan ei ole elämään laumassa.

Kaislan paiseenkasvuviikonloppuna olin reissussa Fayn ja Tuulin kanssa. Olin syksyn aikana joutunut jättämään kahdet agikisat väliin, mutta nyt päätin lähteä Tampereelle neljän radan kisoihin, koska samalla suunnalla oli samana viikonloppuna myös kummin hommia. Kaksi kärpästä ja silleen..

Faystä kyllä huomasi että kisataukoa oli kertynyt ja paljon, sillä se pirulainen keuli lähdöissä ihan tosissaan. Ekalla Johanna Nybergin kivalla hyppärillä se lähti kun avasin suuni, mutta jostain syystä en reagoinut siihen vaan lähdettiin radalle. Ja ihan huippuhienoa rataa tehtiinkin pitkälti yli puolivälin, kunnes meno kosahti ohjausvirheeseen joka sai Fayn hyppäämään hypyn takaisinpäin. Hyvä fiilis kuitenkin ja tuomarikin kehaisi että olipas hyvännäköistä menoa.
Yhtä sujuvaa meno ei ollut Minna Räsäsen hyppärillä, jossa Fay oli kaksi kertaa lähteä startista liian aikaisin. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme ja lopulta Fayn lähtöpaikka oli niin lähellä rimaa että se olisi voinut ottaa sen suuhunsa. Se ei kuitenkaan pudottanut sitä, vaikka hyppäsikin lähes paikoiltaan. Rata oli vallan sujuvaa aina kepeille asti, mutta siitä eteenpäin olin koko ajan myöhässä ja koirani edessä, kankea rampa minä. Onnistuin kuitenkin jotenkin väistelemään pois alta ja sain meidät maaliin, jopa sujuvasti läpi tokavikana olleesta pussista, johon monella muulla kosahti rata. Silti olin varma että tökeröstä menosta tuli ainakin vitonen, mutta eipäs tullutkaan, vaan tulos oli nolla. Se oli voittonolla. Se oli OIVAn arvoinen suoritus joka antoi meille oikeuden siirtyä kolmosluokkaan! Se tuli kun sitä vähiten odotin. Vihdoinkin!
Itse olisin meille ehkä sen vitosen antanut, mutta tuomarihan nämä päättää. Aivan kuten vuosi sitten kun puhdas ratamme tuomittiin hylyksi tuomarin kuviteltua koiran hypänneen renkaan ohi. Ehkä me nyt ansaitsimme tämän.

Räpellysnolla

Ja mitenkäs vuosi 2019? No ainakin treenata aiomme, koska kevääksi ostin itselleni vakkarivuoron. Puoli vuotta ilman omatoimivuoroa riitti. Kuka treenaa ja mitä,  jää nähtäväksi, mutta eiköhän me jotain keksitä. Suurin muutos kaikessa on tietenkin se, että teen tämän kaiken yksin. Enää ei ole kennelmummu reissu- eikä treeniseurana eikä kuvaamassa kisoissa.
Onneksi on kuitenkin muutama rakas ystävä ja liuta kavereita 💜

Suuri suru, iso ikävä

 Syy siihen löytyy täältä.

Pikapäivitys

Elämässä tapahtuu nyt niin paljon että blogin päivittäminen on jäänyt. Täällä kuitenkin ollaan ja tehdään nyt pikainen kurkistus menneeseen kesään ja kuluvaan syksyyn.

Helteinen kesä rämmittiin läpi vaihtelevalla kokoonpanolla, kuten kuvista voi päätellä. Lauma on koostunut pääosin viidestä, mutta hetkittäin myös kahdeksasta sheltistä. Sopu sijaa antaa ja sitä rataa ;)

Fay on palautunut märkäkohtuleikkauksesta loistavasti, ja kisattukin on jo muutama startti. Tulokset jälleen kerran NIIN lähellä täysosumaa, muttei sitten kuitenkaan. Pääasia kuitenkin että mulla on taas kaveri radoille ja alkukesän kauhunhetket ovat historiaa.

Elvie muru on saanut muutaman kipukohtauksen kortisonista huolimatta ja käytinkin sen ultrattavana, ettei vaan siellä maksassa kytisi mikään aikapommi. Hepattiittihan todettiin puolitoista vuotta sitten ja kortisonia menee pieni annos päivittäin, koska sen poisjättäminen laukaisee kipuilun. Elvien maksasta, sapesta ja haimasta ei ultrassa löytynyt mitään poikkeavaa ja verinäytteiden tuloksetkin olivat priimaa, joten näiltä osin ei syytä huoleen. Kortisoniannostusta nostettiin hieman ja sillä määrällä kaikki toistaiseksi hyvin. Kuinka kauan, sitäpä ei kukaan osaa sanoa. Johtuvatko kivut maksasta laisinkaan, ei ole varmaa. Mutta näillä mennään.

Ketturetkut Manta ja Tuuli, niin rasittavat ja niin rakastettavat. Manta pääsi jo keväällä kokeilemaan mejää, ja itse jäljestäminen tuntui olevan sille helppoa, mutta hieman yllättynyt olin siitä miten paljon koiraa häiritsi jäljellä takana kulkeneet ihmiset. Normistihan me emme metsässä näe ketään peurojen ja hirvien lisäksi, että sinänsä tilanne oli erikoinen, mutta että se häiritsi Mantaa niin paljon että nenätyöskentely häiriintyi aika tavalla. Sorkka kuitenkin löytyi lopulta.
Tämä laji on kiinnostanut itseäni jo pitkään ja oli kiva päästä kokeilemaan, mutta kyllähän lajissa kisaaminen vaatii ihan hirmusti aikaa kaikkine järjestelyineen, joten ihan 'omaksi iloksi' -tasolle taitaa jäädä jälkien teko.

Loppukesällä käytiin Seutulassa laskemassa lampaita kokoonpanolla Fay, Fayn lapset Manta, Tuuli, Nooa ja Konsta, sekä äidin Kaisla. Pojat tuntuivat syttyvän lajiin, samoin Kaisla sai hyvää palautetta. Fay itse on niin kiinni minussa että odottaa vain käskyä minne mennään. Se olisi ehkä saattanut pujotella lampaiden jalkojen välistä keppi-käskyllä, mutta tyytyi juoksemaan lampaiden ympärillä katse tiukasti minussa. Manta ja Tuuli toimivat ihan ok, mutta en usko toiste niiden kanssa meneväni.

Tässäpä tämä. Syksyn jatkoja vaan kaikille :)

Ja ai niin, huomaan että pentuja -sivua käydään aika usein vilkuilemassa. No, pentuja ei ole tulossa lähitulevaisuudessa. Fayltä lähti kohtu ja ketut eivät täytä kriteereitäni luonteiden puolesta, joten olen täysin 'ulkopuolisen avun' varassa tällä hetkellä. Laadukas jalostusnarttu? Anyone?

Laama, laamempi, liian laama

Koska toukokuun aksoista jäi päälle sekä vauhti että nälkä, jatkoimme Fayn kanssa vielä parit iltakisat kesäkuun alussa. Olimme suunnitelleet kisareissua Joensuun agiråkkiin heinäkuun alulle, joten kisapaussia ennen sitä tulisi kuitenkin lähes kuukausi. Siinä olisi hyvää aikaa ottaa hieman rennommin ja käydä treenailemassa esiin tulleita pikkujuttuja.

7.6 torstaina oli aivan järjetön tuuli, kun matkasimme Porskin kisoihin Kokonniemeen. Fay ja tytär Tuuli olivat olleet mukanani koko päivän ja teimmekin ennen kisoja pitkän lenkin ja kiipesimme laskettelurinteen huipulle. Ja siellähän tuuli :)

Tuomarina näissä 2-luokan iltamenoissa oli Marja Lahikainen. Pidin toissatalvena hänen 1-luokan radoistaan, mutta näistä pidin vielä enemmän. Tarjolla oli agi-hyppy-hyppy. Viime aikojen kisoissa on mini kakkosia ollut lähes poikkeuksetta maksimissaan viisi. Että nollalla on myös voitettava, jos mielii sen luvan saada.
Meidän edellisissä kisoissa meni kahdella radalla keinu plörinäksi, joten yhtään en tiennyt mitä Fay tällä kertaa esteellä tarjoaisi. Vaan tarjosipa ihan mallisuoritusta, ja jopa pienenä yllätyksenä itselleni, teimme nollan!  Jäähkälenkillä tietty jännitin josko joku olisi nollalla nopeampi, mutta lopulta Fay voitti toiseksi tulleen yli yhdeksällä sekunnilla, oho! Tästä siis toinen luva, hienoa!
Hyppäreillä meidät erotti nollista pienen pienet virheet, niinkuin niin monesti aiemminkin. Radat olivat kuitenkin hyppäreiksi meiltä ihan loistavia, alan pikkuhiljaa oppia ohjaamaan koiraani myös niillä.
Kotiin siis onnellisena voittajafiiliksen kera. Pieni oli taas eri pätevä <3
Radoista ei ole videoita koska olin matkassa yksin.

8.6 perjantaina oli Hurtta-Areenalla jälleen ulkokisat kakkosille, tällä kertaa vain kaksi rataa. Mutta sinne olisi hyvä päättää tämä kisarupeama, sillä sieltä sen ekan 2-luokan luvan saimme vain kuukautta aiemmin. Tällä kertaa kuitenki sähläsimme vähän liikkaa, eikä merkintöjä kisakirjaan tullut yhdestä voitosta ja yhdestä 2.sijasta huolimatta.

Mutta mutta. Ratoja, niiden hyviä ja huonoja kohtia en kovasti joutanut miettimään.
Lämppä- ja jäähkälenkeillä heräsi huoli Fayn totaalisesta löysäilystä. Laamahan se on juoksujen jälkeen aina, mutta nyt juoksuista oli jo sen verran aikaa, että koiran olisi jo pitänyt laamailustaan päästä. Mutta ei. Illan päätteeksi se oli lähes perässävedettävä. Vatsakin sillä meni löysälle, ja kun tässä vaiheessa tajusin, että päivällä sisälle löysät tehnyt taisikin olla Fay eikä Tuuli, huolestuin hieman lisää.
Päätin seurata mitä tuleman pitää. Lauantaina oli tarkoitus juhlia siskoni pyöreitä vuosia, mutta toisinhan siinä sitten kävi. Niinkuin monen muunkin asian suhteen seuraavan viikon aikana...

Seuraavana yönä Fay jatkoi vatsansa tyhjäämistä mennen ihan ruikulle. Aamulla sitä ei juurikaan huvittanut kävellä. Viimeinen naula arkkuun, joka toimi lähtölaukauksena lääkäriin lähtemiseen, oli syömättömyys. Kun maailman ahnein taskuntyhjentäjä ja kaiken syötävän varastava sheltti ei koske ruokaansa, on asiat huonosti.
Tästä alkoikin sitten muutaman päivän ramppaaminen Tammiston Evidensiassa. Lauantaina odotimme Fayn kanssa päivystyksessä 2,5 tuntia. Koska märkäkohdun riksi on suurimmillaan juuri pari kuukautta juoksujen jälkeen, Fayn kohtu ultrattiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt niin selkeitä muutoksia kuin mitä pelkäsin ja jopa oletin. Jos olisi löytynyt, olisi Fay jäänyt leikkuriin samantien. Crp oli 72, eli selkeästi oli tulehdusta, mutta varmuudella ei voitu tietää oliko kyse suolistosta vai kohdusta, jossa siis pientä nestekertymää. Päätimme kokeilla Sulfatrim- antibioottia, joka tehoaisi niin suolen ongelmiin kuin kohtuun,  sekä hormonipistosta, joka uusittaisiin seuraavana päivänä. Fay sai myös ulostetta kiinteyttävää Kaoliini-pektiiniä. Jollei tilanne näillä paranisi, Fayn kohtu poistettaisiin.

Lauantai-ilta menikin sitten koiraa kytäten, jokaista sen liikettä ja tekemistä tarkkaillen. Vaan eipä tuo paljoa liikkunut, muuta kuin tarpeilleen. Vatsa jatkoi löysällä linjalla, samoin koko koira. Sen silmistä näki että se on kipeä. Iltaruoan aikaan toiveikkaana katselin kun pieni osa ruoasta hävisi koiran kitaan. Vain tullakseen vartin päästä kaaressa takaisin ulos. Huoleni senkun kasvoi. Eihän tuossa nyt antibiootti mihinkään imeydy kun se ei pysy sisällä..

Ilta oli jo pitkällä kun otin taas yhteyttä Evidensiaan. Uskaltaisinko seurata tilannetta kun koiran tila menee koko ajan huonompaan suuntaan eikä lääkekään varmaan ole imeytynyt. Hoitsun mukaan oli parempi lähteä sinne, Fay voitaisiin ehkä ottaa sisään ja laittaa antibioottitippaan tarpeen vaatiessa.
Agiradoilla sekoilustani huolimatta olen aika looginen ihminen, joten järkeilin asian niin, että koira jää sairaalaan hoitoon ja minä joko nukun autossa tai työpaikallani, koska olen joka tapauksessa menossa sunnuntaina aamulla töihin. Ja Tammiston Evidensia on aivan työpaikkani vieressä. Matkaa kotoota tulee kuitenkin 50 km, eikä edes takas ajaminen yön tunteina tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Pakkasin siis mukaan muutaman tyynyn ja viltin, sekä mukavat vaatteet. Olimme lääkärillä 00.30 sunnuntaina. Tässä välissä muutama muukin oli löytänyt paikalle, joten ei sitä Faytä noin vaan otettukaan sisään, vaan ihan samalla tavalla jonotimme 2,5 tuntia kuten aiemmin päivällä. Voi syvä huokaus.

Kolmelta pääsimme vihdoinkin lääkärin luo. Faystä otettiin laajemmat verikokeet, joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Kohtu ultrattiin uudestaan, mikään ei ollut muuttunut. Jonkin verran nestekertymää. Lääkärin tuumaili Fayn reagoivan enemmän nyt suolisto-ongelmaan, eikä nähnyt syytä ottaa koiraa tarkkailuun. Se sai suoneen pariakin pahoinvointilääkettä, toisen hormonipistoksen, sekä mukaan Antepsinia ja reseptin Cereniaan.

Astuimme ulos Evidensiasta klo 4.00, oli jo aivan valoisaa. Olisin ehtinyt viedä koiran kotiin, mutta edelleenkään ei kiinnostanut ajaa sataa kilometriä tuhannen väsyneenä. Menimme siis työpaikalleni, jossa Fay pääsi kevariin nukkumaan ja minä aloin hommiin, neljä tuntia normia aiemmin.
Mieheni olisi herättyään hakenut Fayn kotiin, mutta ihanat työkaverini lupasivat päästää minut lähtemään jo ennen puoltapäivää, joten Fay nukkui sitten vielä muutaman tunnin lisää. Kiitos tätäkin kautta Katri ja Kirsi, mikäli eksytte blogia lukemaan :)

Kotiin päästiin aika lailla pystyynkuolleina molemmat, valvomista oli itselläni takana 29 tuntia.

Parin tunnin päikkäreiden jälkeen oli aika taas herätä huolehtimaan. Fay ei edelleenkään syönyt mitään, mutta lääkkeet onneksi pysyivät sisällä. Maha ei enää ollut löysällä, mutta eipä siellä tainnut enää tavaraa ollakaan kun kaikki oli joko oksennettu tai ripuloitu ulos. Tuntui että Fayllä oli nälkä, mutta sille riitti ruoan haistaminen, jonka jälkeen se poistui paikalta. Huoli ei helpottanut yhtään, tunnen oman koirani. On täällä jengillä kerran aiemminkin ollut paha tarttuva ripuli, mutta yksikään eläin ei ole sapuskasta kieltäytynyt. Ahneita possuja koko lauma.

Seuraava yö nukuttiin hyvin, ei tarvinnut unta kauaa odotella. Maanantain olin ottanut vapaaksi jotta pystyin seuraamaan Fayn mahdollista toipumista. Aamulla se vaikuttikin aavistuksen pirteämmältä ja aamulöntystelyn jälkeen taas toiveikkaana tarjosin ruokaa. Mutta ei.
Pari tuntia hengailtiin ja pohdin asiaa. En vaan yksinkertaisesti antaisi itselleni anteeksi, jos Fayn kunto romahtaisi äkisti työpäiväni aikana, koska päätin kokeilla sille lievään märkäkohtuun antibioottia. On näitä ikäviä tapauksia märkäkohduista ihan lähipiirissä, joten otin puhelimen käteen ja soitin.
Kaksi tuntia myöhemmin jätin Fayn lääkäreiden huomaan, kun siitä ensin oli otettu pyynnöstäni röntgenit mahalaukusta ja suolistosta. Lähes kolmenkymmenen tunnin valvominen aiheutti sen, että olin alkanut miettiä jopa vierasesineen mahdollisuutta, Fayllä kun on paha tapa varastaa pikkupyykkiä korista. Tämä nyt oli aika hakuammuntaa, mutta tulihan sekin tarkistettua. Ainoaksi järkeväksi oireiden aiheuttajaksi jäi lievä märkäkohtu. Faylle siis tehtiin pyometra-leikkaus, kohtu ja munasarjat poistettiin. Nestekertymä kohdussa oli edelleen pieni, mutta olemassa. Lääkäri sanoi muutaman kerran tavanneensa vastaavaa, suuhteessa isommat oireet kuin mitä löydös antaisi olettaa. Kohtu ei kuitenkaan ollut normaali, joten muutos pahempaan olisi saattanut vielä tapahtua.
Sain tokkuraisen Fayn takaisin jo neljän tunnin päästä ja vihdoin pääsimme kotiin oikeasti toipumaan. Dixien vanha kuuppa päässä, Metacamit ja Tramalit kasissa, sekä määrä jatkaa sulfakuuria sovittu viikko täyteen.

Myöhään illalla, kun pieni oli pahimmasta tokkurastaan selvinnyt, se söi!! Voitte uskoa sen ilon ja helpotuksen! Edellisen sisällä pysyneen aterian sen oli syönyt perjantaina aamulla, eli neljä vuorokautta aiemmin. Oi helpotusta! Nyt vaan otettaisiin rauhassa ja paranneltaisiin leikkaushaava ja toivuttaisiin pikkuhiljaa.

Vaan eipä tämä tässä vielä ollut..

Tiistai sujui hyvin, ruokahalu parani koko ajan ja Fay söi jokaisen pienen aterian jonka sille tarjosin. Haavateippikin saatiin pois melko helposti ja iho oli vain hetken punoittava teipin jäljiltä. Enempi Faytä häiritsi tassun karvaton alue, jossa kanyyli oli ollut.

Keskiviikkona alkoivat pissaongelmat, jotka muistuttivat virtsatieinfektion oireita. Ulos piti päästä yöllä useaan otteeseen, eikä riittänyt että pissasi/yritti pissata kerran, vaan homma olisi jatkunut hamaan tappiin. Sisällekin tuli pari pientä lammikkoa, ja tässä vaiheessa pissa vaikutti vähän paksuhkolta. No eipä siinä muu auttanut kuin kiikuttaa eläinpoloinen jo neljännen kerran viikon sisällä lääkäriin. Fayn rakko ja sen ympäristö ultrattiin ja kaikki siellä näytti hyvältä rakossa lilluvia hituloita lukuunottamatta. Niitä näytti tulevan myös näytteeseen, mutta yllätys oli suuri kun pissa olikin täysin ok. Myöskään viljelyssä, jonka tulosta jouduin odottamaan peräti maanantaihin asti, ei ollut kasvua.
Oli kyllä erikoinen tilanne ja varsin mukavaa taas viikonloppua vasten elää epätietoisuudessa koiran oireillessa. Mitään emme siis tähän saaneet koska mitään ei löytynyt. Sulfaakin piti vielä jatkaa, mutta lopetin sen perjantaina koska aloin epäillä sitä oireiden aiheuttajaksi. Sulfa voi käsittääkseni aiheuttaa kiteitä, mutta luonnollisesti niiden olisi pitänyt näkyä näytteessä. Vai tulevatko kiteet kyytiin vasta virtsateistä? En tiedä. Yksi vaihtoehto tietenkin on että Fay oireili leikkauksen jälkeen kaikesta ronkkimisesta ja lääkkeistä, mutta tämä nyt jäänee arvoitukseksi. Pääasia on että se tästäkin muutamassa päivässä toipui kun sulfa lopetettiin ja kerran vuorokaudessa otettiin Metacam kipuun. Kiitos hoitajat Nadja ja Anna kun jaksoitte kommentoida epätoivoisen viesteihin :) Pus :)

En sitten päässyt edes katsomon puolelle sm-agiin, vaan tyydyin tietokoneen ruudun kautta välittyneeseen kisatunnelmaan käyttäen Faytä tarpeillaan siinä sivussa kohtuu tiheään. Vai menikö tämä toisin päin..

Nyt ollaan kuitenkin voiton puolella ja pissaaminen on normalisoitunut. Leikkausarpi on alusta asti ollut ok ja on nyt lähes kokonaan parantunut. Fay on saanut jo juosta pikkaisen vapaana, alkuun vain itsekseen, mutta miten onnellinen se onkaan ollut. Ja miten onnelliseksi se on minut tehnyt.

Nyt on kirjailtu kolme päivitystä pelkästään Faystä, mutta seuraavassa kerron muidenkin kuulumiset. Niiden elämässä ei ole (kop,kop, koputan puuta) tapahtunut näin radikaaleja juttuja, mutta jotain pientä kuitenkin.

Juhannus on lötkötelty ja tehty pieniä hommia kotona. Ihan kohtalaisen säikähdyksen aiheutti eilen tilanne, jossa parvi maa-ampiaisia hyökkäsi, kenenkäs muun kuin Fayn kimppuun. Elvie lähestulkoon istui pesän päällä, mutta ne hyökkäsivät pienen kimppuun... Onneksi sain ne äkkiä karvoista irti, vain yksi ehti pistää Faytä leukaan. Ja onneksi tuo lääkekaappi tursuaa erilaisia koirien lääkkeitä, joten kortisonilla säästyttiin pahemmilta ongelmilta. Jospa tämä nyt tästä eteenpäin taas ilman dramatiikkaa...

                                     
                                                      Fayn touko-kesäkuun saaliit

Toukokuun aksat -ja hiekka pölisee!

Laitoin juuri meidän koirakerhon joukkueilmot sm-kisoihin menemään. Ja ei, me emme Fayn kanssa ole mukana, koska takkuamme yhä ja edelleen kakkosissa. Paikka joukkueessa olisi ollut, sillä seuramme on niin pieni, että hyvä kun saadaan joukkueita kasaan noin ylipäätään. Aina ei sekään onnistu. Tänä vuonna kisaamaan lähtee mini- ja maksijoukkue.

Itse olin mukana viimeeksi 2015, kun sain kunnian ohjata sekä Elvietä että kaverin Helmi-shelttiä.
Alla pari muistelokuvaa niistä kinkereistä, kuvat on ottanut Sirpa Saari. Oli kyllä ihan huippu reissu tuokin, jännitystä piisasi kun Helmin kanssa oli alla noin 15min yhteistä agilityä ennen sm-starttia. Lahjattomat treenaa ja sitä rataa, Helmin kanssa selvittiin kontaktivirheellä.  Elvien kanssa hyllytettiin useamman kiellon kera, mutta olihan siinä sitä vauhtia inasen enemmän, sekä kisakokemusta hurjan paljon vähemmän. Hieno reissu ja niin siistiä oli olla mukana isoissa kisoissa. Jospa sitten taas vuonna 2019? Äidin Yocun kanssahan noita sm-kisoja tuli käytyä useampanakin vuonna, joka kerta myös yksilöissä. Oi aikoja..

Yrittämisen puutteesta ei minua ja Faytä kuitenkaan voi syyttää. Pääsiäiskisojen jälkeen alkaneiden juoksujen jälkeen palattiin fyssarin kautta kisakentille, ja toukokuu olikin kaikkien muiden kiireiden lisäksi miinoitettu agikisoilla. Juoksujen jälkeinen laamailukausi on muutenkin ollut nollien suhteen hyvin hedelmällistä aikaa, sillä kaikki aiemmat nollat (ne kaikki kolme 1-luokan ja se yksi 2-luokan mitä puusilmätuomari ei nähnyt) tulivat juurikin juoksujen jälkeen.

Innoissamme aloitimme toukokuun tohinat Konalasta Hurtta-Areenalta, jossa kätevästi oli laitettu kaikki kakkosten radat ulkokentälle. Hallissa en suostukaan kisaamaan sen kammottavan pohjan takia. Meillä kun oli vielä yksi lahjakorttikin niin sinnepä siis perjantai-iltaa viettämään!

Ja varsin hedelmällisesti kisarupeama alkoikin, sillä heti ekalta radalta tehtiin voittonolla, jolla ansaittiin ensimmäinen kisakirjaan asti päätynyt luva. Jippii!! Tuntui suorastaan kammottavalta juosta hiekalla talvikauden keinonurmikirmailun jälkeen, mutta maaliin päästiin, eikä Laamasen Mian radoilla mitään tappoloppusuoria ollutkaan, mutta mukavasti haastetta silti. Tykkäsin!

Tässä rata:
Fay 2lk nollavoitto

Ihan ilman kommelluksia ei tämäkään rata sujunut, sillä ainakin yhteen rimaan kolahti tassu, yhtä siivekettä nuoltiin niin että siihen saattoi jäädä muutama Fayn karva, sekä puomin ylösmenolla Fayllä lipsahti toinen takanen hieman.

Tuplanollavoittoa tarjoiltiin meille näissä kisoissa, mutta saldo jäi vain tuplavoitoksi, sillä toisella agiradalla meille tuli harmittava virhe keppien sisäänmenossa. En omasta mielestäni ollut koiran edessä, mutta ehkä kuitenkin sen verran, että se sujahti kakkosväliin. Hieno rata muuten. Hyppärikin eteni kuin juna ihan viimeisille esteille, jossa koin nanosekunnin unohduksen viimeisissä pyörityksissä, ja vaikka sainkin Fayn oikealle esteelle, se seuraava ei enää sieltä sitten löytynyt koiran toimesta, joten täysin omaan piikkiin meni tämä. Kyllä sieltä yksi rimakin lopulta oli pudonnut, mutta ihan mielettömän hienoja kokonaisuuksia taas.

                                                            Onko ihme jos välillä rimat putoaa?!

Viikon päästä olimme Hiiden Haukkujen kisoissa Nummelassa. Helteistä huolimatta aamulla oli suorastaan kylmä, mutta se oli vaan hyvä, pääsimme suorittamaan ratamme ennen pahinta hellettä. Viitasen Annen radat eivät juuri ole suosikkeihini koskaan kuuluneet, eivätkä nämä tarjolla olleet juuri mieltäni muuttaneet.
Kaksi kakkossijaa väänsimme Fayn kanssa, paremmalla 5, huonommalla 10. Jos tuolla vitosen radalla olisi rima pysynyt ylhäällä, se olisi ollut kammottavin nollarata ikinä! Melkein törmäsin koiraan, ja siitä eteenpäin vaihdoin suunniteltua ohjausta pakon sanelemana peräti neljä kertaa. Tämä rata ei todellakaan ollut kaunista katseltavaa, muistutti lähinnä ensimmäisiä kisojani Kössin kanssa joskus sata vuotta sitten.. Kaunis oli sentään Fay palkintojensa kanssa ;)

Seuraavana maanantaina painelimme Riihimäelle iltakisoihin, tarjolla oli hyppäri ulkona ja agirata hallissa, tuomarina Johanna Nyberg. Hyppärillä oli kaksi kohtaa jotka aiheuttivat päänvaivaa. Pikkuhiljaa laskeva aurinko paistoi suoraan putkesta tulevien koirien silmiin kun piti suunnata renkaalle. Todella ärsyttävä kohta jossa aika monella tuli virhe.  Ex-rengasongelmainen Fay tämän kuitenkin hoiti kuin vanha tekijä, hieno pieni! Tämän jälkeen oli pari hyppyä ja piti vaihtaa ohjauspuolta, mutta koska olin pari päivää aiemmin melkein kompastunut koiraani silkkaa ehtimättömyyttäni, jänistin h-hetkellä enkä uskaltanut tehdä leikkausta koiran edessä. Siihenhän meidän loistava ja pirun nopea rata sitten kosahtikin. Kisan jälkeen rata-alueella sai treenata, ja kyllähän minä olisin ehtinyt jos vaan olisin ollut rohkea.. Vaan enpä ollut, huono minä.

Noo, sitten halliin agiradalle. Vihdoinkin tarjolla rata mikä oli kuin meille tehty! Rata jossa ei tarvinnut edes kuluttaa viittä minuuttia tutustumisessa, koska ohjauskuviot olivat selvät hyvin nopeasti. Koko iltarupeaman viimeisenä kisaajana radalle, eikä kellään muulla minillä nollaa.. Taas sitä meille tarjottiin, ihan käden ulottuvilla se oli.. Varsin sujuva rata, hienot kontaktit, hienoa kaikki, paitsi rengas, josta Fay hyppäri renkaan ja kehikon välistä. Voi aaaaaaaaaagh!!!! Miksi??!!! Kuinka monet radat ja renkaat on tehty tässä välissä loistavasti!!

Ei Fay saanut tämänkään radan jälkeen pettymystäni nähdä, se teki pientä virhettä lukuunottamatta taas niin hienoa työtä, että sydämeni oli pakahtua. Taitaa joku korkeampi voima pitää meidät kakkosissa. Ehkäpä se syy selviä ajan kanssa ;)

Haaveet kolmosiin nousemisesta ennen sm-kisaa olin jo haudannut, kun lähdimme seuraavana lauantaina Valkeakoskelle pikkukisoihin, joissa samalla kisattiin shelttimestaruudet. Kakkosilla A-agirata toimi karsintaratana, sieltä kolme parasta tuloksen tehnyttä joka luokasta pääsisi finaaliin, joka oli normi kolmosten rata myöhemmin iltapäivällä.
Kisapaikalla oli järjettömän kuuma, eikä varjopaikkoja ollut tarjolla kuin metsän laidassa. Fay oli ainoa mini kakkonen ja korkkasi kakkosluokan. Petteri Kermisen radoissa oli haastetta kerrakseen, juosta sai kovempaa kuin mihin moni pystyi. Kiva tehdä helvetilliseen helteeseen tämmöinen rata, grrr..
Meillä tuli ekalla radalla rima alas aika alussa, mutta matka jatkui hyvillä mielin, ja jopa se juokse-itsesi-hengiltä-kohta selvitettiin. Mutta sittenpä eteen osui ongelma, joka tällä kertaa oli keinu. Sieltä Fay hyppäsi alas ennen aikojaan. Mikähän tämä nyt sitten oli, mene ja tiedä. Uusinta onnistui ja matka jatkui, maaliin tuloksella 10 ja tietty voittoon kun ei muita ollut. Tästä radasta jäi päällimmäisenä mieleen jalkojen alta luistava hiekka, sekä kuuluttajan sanat 'olipa Fayllä upeat kepit'.
Toinen rata, joka oli juurikin se karsintarata, meni meillä aivan mönkään, tällä kertaa LENTOKEINUN takia. Liekköhän helle sulattanut Faynkin aivoja sen verran ettei ihan toiminut homma näillä lämpöasteilla ja suorassa paahteessa. Uusin keinun ja painuimme muutaman esteen jälkeen pois. Mitäpä sitä juoksemaan enempää kun tuntui että taju lähtee.
Tässä vaiheessa olin vain tyytyväinen ettei tie shelttifinaaliin auennut, sillä olisin todellakin joutunut miettimään jäämmekö kuumuuteen useammaksi tunniksi odottelemaan vain päästäksemme kokeilemaan kuinka 3-luokan radasta selviytyisimme. Nyt ei tarvinnut miettiä, vaan lyhyen jäähkän jälkeen lähdimme kohti kotia ihanassa ilmastoidussa autossa.

                                            Fayn agikuvat on Konalassa ottanut Noora Tiihonen.

Toukokuun tohinoiden kymmenen radan saldona siis vain yksi luva, mutta ihan hirmusti kiksenä onnistuneista kohdista, joita on aina vaan enemmän ja enemmän. Fay on vaan niin mieletön, niin tohkeissaan ja tosissaan. Ehkäpä minäkin jonain päivänä olen koirani arvoinen ohjaaja.