Tyhjänpäiväinen päivitys

Kovin on torsoksi jäänyt yritys pitää blogi ajan tasalla. Aikaa on kyllä ollut, mutta huvitusta ei sitten lainkaan. Nytkään ei ole tarkoitus enempiä kirjoitella, katsotaan jos jonain päivänä iskisi ihan oikea inspiraatio. 

Tällä porukalla yhä mennään 😊

Kesä!

Ja yhtäkkiä onkin vierähtänyt kuukausikaupalla aikaa edellisestä kirjoituksesta. Vaan eipä täällä mitään järisyttävää ole tapahtunut. Talvi oli liian pitkä ja tiet liukkaat, joten kevät oli enemmän kuin tervetullut. Kaikki kolme kohdullista likkaa juoksivat samaan syssyyn huhti-toukokuussa ja meno oli sen mukaista.

Ketut ja sitä myöten ensimmäinen ja ainoa pentueeni täytti huhtikuun alussa kahdeksan vuotta. Voi herran tähden miten aika on juossut, vastahan ne syntyivät!!

Mantan maksa-arvoja kontrolloitiin sapen poiston jälkeen ensimmäisen kerran maaliskuussa ja alat-arvo oli hieman koholla. Muutettiin hieman ruokintaa ja otettiin maksan toiminnan tueksi Liveron-tuote. Kesäkuun alussa oli seuraava kontrolli, ei juuri muutoksia arvoissa suuntaan tai toiseen. Pyynnöstäni tsekattiin myös kilppariarvot, vaikkei Mantalla väsymystä lukuun ottamatta muita klassisia oireita olekaan. Ja kappas, näiden ja seuraavaan viikkoon menneiden lisätestien perusteella Mantalla on ihan selkeä kilpirauhasen vajaatoiminta. Tämä voi eläinlääkärin mukaan myös selittää koholla olevat maksa-arvot, mutta se selviää sitten myöhemmin. Tähän siis aloitetaan lääkitys ja ensimmäinen kontrolli on jo kuukauden päästä.

Tuuli käväisi toukokuun lopulla kesän ensimmäisessä näyttelyssä Riihimäellä. Nyt on veteraaniluokka korkattu tuloksella EH, mutta varsin kivan arvostelun kera. Älytön kuumuus piti koiran hännän alhaalla ja ensimmäistä kertaa se taisi liikkua sekä hiljaa että erittäin kauniisti. Tuomari jäi kaipaamaan lisää eleganssia. Seuraavan kerran mennään kehään kesäkuun lopulla ja nyt mukaan lähtee myös Fay ja kaverini esittämään toista näistä vetskuluokan tytöistä.

Myös Kaisu täyttää kahdeksan ihan näillä näppäimillä ja se on porukan nuorin. Se saa neljän viikon välein Librela-pistoksensa ja sen mielestä on niin siistiä päästä moikkaamaan Livetin hoitajia. Pöhkö eläin 😄

Kohti parempaa vuotta?

 

Sairauksia vuosien varrelta

 

Kulunut vuosi on ollut aikamoista sairastelua koirien osalta. Päädyinkin päivänä eräänä listaamaan sairauksia koko meidän koirallisen historian ajalta, joka on reilun 26:n vuoden mittainen.

Listalla on parin sairauden ja tapaturman tiimoilta mukana myös (alunperin äitini koirat) Yocu ja Wilson. Sairauksissa listalle pääsi lääkärikäynnin / -käyntejä vaatineet jutut, ihan perus ripaskoja en sentään muista, niitä on muutamia mukaan mahtunut, mutta tämänhetkinen jengi on aika teräsvatsaista porukkaa. 

Sairaudet:

heliko-bakteeri (Caro)

kasvain emättimessä (Caro)

rasvapatti tai -patit, jotka poistettu (Dixie, Tuuli)

nivelrikko (Caro, Kössi)

spondyloosi (Kössi)

histiosytooma (Kössi)

idiopaattinen kasvohermohalvaus (Kössi)

silmätulehdus (Caro, Dixie, Elvie, Tuuli)

korvatulehdus (Caro, Dixie, Manta)

virtsatietulehdus (Elvie, Manta)

emätintulehdus (Elvie)

kohtutulehdus (Fay)

hot spot (Elvie)

atopia (Kössi, Yocu)

struviittikiteet (Elvie)

kalsium-oksalaattikiteet (Elvie)

idiopaattinen krooninen hepatiitti (Elvie)

luomirauhasen kasvain (Elvie, Tuuli)

haimatulehdus (Elvie)

sappirakon tulehdus (Elvie)

vatsakalvon tulehdus (Elvie)

pernasyöpä (Elvie)

parodontiitti (Fay, Manta, Tuuli)

mucocele (Manta)

sappikivi (Nooa)

sydämen vajaatoiminta (Yocu)

perineaalityrä (Wilson)

haittaavat ylimääräiset ripset (Caro)

kuurous (Kössi)

aivokasvain tai joku muu aivotapahtuma (Dixie)

peitsihammas (Dixie)

ltv 3 (Elvie)

 

Tapaturmat:

ristisidevamma (Kaisu, Fay?)

murtunut kynsi (Kössi)

katkennut hammas (Kössi)

sarveiskalvon vaurio (naarmu, reikä) (Elvie, Tuuli)

puremajälki kankussa (Tuuli)

puremajälkiä päässä ja kurkussa (Kössi)

lihasvamma (Fay)

iliopsoastulehdus (Elvie, Fay, Kaisu)

vierasesine (oksennettu tai ulostettu koiran toimesta itse, oksetettu ell, kaivettu kurkusta omistajan tai ell toimesta, leikattu vatsasta kirurgisesti, mennyt suoliston läpi, mutta jäänyt peräaukkoon kiinni) (Caro, Fay, Manta, Wilson, Nooa)

kusiaisten pistoista pään turvotus (Yocu)

ruoka tms myrkytys (Kössi)

Tutkimuksia ja toimenpiteitä ihan peruskäyntien lisäksi on tehty mm seuraavia:

ultra, rtg, magneetti, verinäytteet, virtsanäytteet, ulostenäytteet, ihon raapenäytteet, vatsalaukun tähystys, koepala maksasta, paksuneulanäyte maksasta, kastraatio, sterilisaatio, sappirakon poisto, hammasputsit + poistot, koiraa häiritsevien rasvapattien poistot

Onhan noita, ehkä olisi parempi olla tekemättä moista listaa, vaikka aikahaarukka onkin iso. Mutta tämä nyt olkoon tässä, vaikkapa infona niille ensimmäistä koiraansa hankkiville. Mitä tahansa voi tulla eteen ja esim mucocele-leikkauksen hinta ylittää koiran hankintahinnan, ainakin pääkaupunkiseudulla (paikassa, jossa kunnollinen anestesia ja -valvonta, kivunlievitys ym ym)

Alla äskeisen listan 'syylliset' 💓

Caro 1997-2011

Dixie 1998-2013 ja Caro

Kössi 2005-2017

Yocu 2008-2020, Manta, Kaisu, Fay, Wilson 2011-2020, Tuuli, Elvie 2011-2022

Nooa

Kettujen kuulumiset

Mantan sappirakon poistosta on jo kohta kahdeksan viikkoa ja koira voi hyvin. Tikit käytiin poistattamassa kaksi viikkoa operaation jälkeen ja jo tuolloin hoitsun kanssa naurettiin Mantan jäätävää karvankasvua, hyvä kun tikit erottuivat vatsakarvojen joukosta! Nyt karva on jo näin pitkää: 

Kevään korvalla käydään kontrollissa, lähinnä maksa-arvoja on tarkoitus seurata. Nyt kuitenkin elellään normaalia elämää ilman että sapettaa.

Mantan leikkauksen jälkeen oli Tuulin vuoro käydä ensin ortopedillä ja sen jälkeen pienessä operaatiossa. Tuulilla oli loppukesästä saakka ollut outoa toisen etusen kaluamista, joka syksyyn mennessä vaan yltyi. Lisäksi mukaan tuli kummallisia, yksittäisiä oikean takasen heittämisiä hihnalenkeillä. 

Kuten niin usein mun koirilla, ei Tuulillakaan löytynyt täysin selkeää vastausta oireille, vaikka koira rtg-kuvattiin laajasti. 

Tuuli aristi oikean lonkan seutua, mutta kuvien mukaan molemmat lonkat olivat edelleen parasta a-luokkaa. Etuosassa kipua aiheutti oikealla puolella kyynärän alue ja vasemmalla olan alue rtg-kuvien ollessa näidenkin osalta moitteettomat. Tiedossa toki on, että alkava nivelrikko ei välttämättä röntgenissä näy. Lähdettiin siis liikkeelle Librelalla, jota saa tällä haavaa kolme neljästä koirastani. Rimadyl-kuurin Tuulille olin antanut jo ennen lääkärikäyntiä, mutta siitä ei huomattavaa apua ollut.

Takasen heittäminen jäi (oletettavasti) Librelan ansiosta pois ainakin hetkellisesti, mutta etutassun kaluaminen jatkui.

Kaksi viikkoa ortopedikäynnin jälkeen oli vuorossa selästä kahden talirauhasen ja silmästä luomirauhasen kasvaimen poisto ja samalla hammasputsi, jossa jälleen poistettiin edestä kaksi pikkuhammasta parodontiitin takia. Taas sai lääkäri päivittää hammastodistuksen.

Ortopedin kanssa sovittiin, että laitetaan vielä toinen Librela ja katsotaan onko vaikutusta tassun kaluamiseen. Jos ei, laitetaan varmaan kortisonipiikki.

Ensi viikolla siis poistetaan nuo kolme tikkiä ja samalla reissulla saavat Tuulin lisäksi Librelansa Fay ja Kaisu.

Kyllä on tylsää kun nyt useammalla koiralla on jotain häikkää. Fay ei edelleenkään ole kunnossa, mutta sen oireet ovat onneksi lieviä ja me jatkamme jumppaamista. Ja Kaisu nyt on Kaisu. Olin niin kovasti toivonut heti keväällä pääsyä Tuulin kanssa veteraanikehään, mutta nähtäväksi jää, missä kunnossa se on.

Talvikin tuli tänne Kirkkonummelle sitten kertaheitolla. Toivottavasti pakkaslukemat pysyisivät kohtuullisina ja lumimäärä maltillisena, niin ulkoilu olisi helppoa ja mukavaa.

16.11.2023

19.11.2023

Olipa kerran sappirakko...

 

… joka päätyi Mantan vatsasta palasiksi patologin pöydälle.

Mantan vatsa ultrattiin ensimmäisiä kertoja kolmen ja neljän ikävuoden kieppeillä kipukohtausten vuoksi. Tuolloin sappi oli vielä kunnossa ja syy kipuiluun löytyi suolistotulehduksesta.

6-vuotiaana sapesta löytyi sakkaa ensimmäisen kerran ja Mantalle aloitettiin Ursochol lääkitys. Tammikuussa -23 sapen tila oli sama ja lääkitys ja seuranta jatkuivat. Loppukesällä -23 lisääntyneiden kipukohtausten takia kiirehdin kontrolliultraa ja syyskuussa sappirakko olikin jo aivan täynnä ja siinä oli havaittavissa ns kiivihedelmäkuviota, joka viittaa mucoceleen. Diagnoosina siis alkava mucocele ja suositus sappirakon kirurgiseen poistoon.

Manta kävi hakemassa vertaistukea jo useamman vuoden sapetta eläneeltä velipojaltaan Konstalta 💙

Mikään hengenhätä ei meillä siis ollut, mutta ihan kauhean pitkään ei asian kanssa uskaltanut odottaa. Varasin leikkausajan Livetiin Espooseen, klinikalle, jossa Manta oli muutenkin tutkittu, mutta kyselin hintoja ja käytäntöjä myös muilta lähiseudun klinikoilta ja sairaaloista.

Keskiarvohinta sappirakon poistolle oli 2000 euroa. Vihtivet Nummelassa pääsi reiluimmin tämän alle. Käytännöt vaihtelivat aika tavalla, sairaaloissa suositeltiin jättämään koira leikkauksen jälkeen yöksi valvontaan, Viikin pieneläinsairaalassa se on normi käytäntö. Vantaan Aistissa ja Helsingin Mevetissä valvontaan jääminen katsottaisiin tarpeen mukaan. Viikissä ja Aistissa olisivat halunneet ultrata koiran vielä uudestaan, jotta leikkauksen tarve olisi varma. Muissa paikoissa olisi riittänyt kattavat tiedot koirasta. Jopa Vihtivetissä, vaikka siellä on sama sappirakkoja leikkaava kirurgi kuin Aistissa.

Päädyin tuttuun paikkaan ja 11.10 aamulla kävin viemässä Mantan Livetiin. Pari päivää aiemmin oli katsottu verestä hyytymistekijät ja sen suhteen estettä leikkaukselle ei ollut.

Manta on ’kovan jätkän’ olemuksesta huolimatta hyvinkin pelokas ja ahdistunut eläinlääkärissä ja pikkasen teki pahaa jättää se sinne muiden armoille, mutta pakkohan se oli.

Kotona olin ajatellut tehdä pitkän lenkin kolmen muun kanssa siinä päivän aikana, ja vaikka emme sokerista olekaan, ei jäätävä kaatosade houkutellut normaalia pidempään ulkoiluun meistä ketään. Päivä meni kuitenkin nopeasti ja iltapäivällä sain odotetun puhelun.

Mantan leikkaus ja nukutus olivat sujuneet kaikkinensa erinomaisesti ja saisin hakea koiran kotiin alkuillasta. Se olisi mahdollisimman pitkään kiputipassa ja kotiin lähtisi puudutetta varten vielä haavakatetri, jonka käytön opastuksessa kyllä tuli pieni mokkelo, mutta muuten olen kyllä erittäin tyytyväinen kaikkeen. Kivunhallinta oli kunnossa kyseisen katetrin, kipulaastarin ja myöhemmin Metacamin voimin.

Kotona Manta kävi heti nukkumaan. Minua oli varoiteltu, että pissaamisessa saattaisi olla haastetta epiduraalitilaan leikkauksen yhteydessä laitetusta morfiinista johtuen, joten jos koira ei alkaisi pissata seuraavana päivänä, pitäisi olla yhteydessä klinikalle. No, ei mennyt pitkään, kun Manta alkoi liikkua hermostuneena ja ennen kuin ehdin takkia päälle saada, oli pissat tulleet eteisen lattialle. Meillä se toimi siis näin päin. Tästä eteenpäin pissat tulivat normaalisti ulos. Nälkä oli Mantalla myös kova, eikä se ruoasta kieltäytynyt.

Olin pedannut itselleni nukkumapaikan olohuoneen lattialle, koska kuvittelin Mantan olevan levoton ja kaipaavan huolenpitoa. Lattialle siksi, koska sohva oli turvallisuussyistä sätitty kompostiaidoin pois käytöstä. Edellinen suurempi leikkaus meidän koiralle oli tehty viisi vuotta aiemmin kun Kaisun polvi leikattiin. Tuolloin se kitisi läpi yön ja joka kerta asentoa vaihtaessaan hakkasi muovikaulurilla metallihäkin seinään. Siinä ei juurikaan nukuttu.

Mantan kohdalla kaikki meni toisin. Aloitin nukkumisen lattialla, mutta erittäin huonon patjan ja Mantan rauhallisuuden takia siirryin sänkyyn. Aamuyöllä heräsin ja Manta hieman tärisi, mutta käperryttiin yhdessä viltin alle ja nukuttiin aamuun. Mantahan ei häkkiä tarvinnut, koska sai liikkua sisällä normaalisti (poisluettuna se sohvalle hyppääminen).

Olin oikeastaan eniten pelännyt sitä, että ensimmäisenä yönä kotona tulee jotain komplikaatioita, joiden takia on lähdettävä pimeässä ajamaan päivystykseen. Silti otin sen riskin valitsemalla klinikan, johon koira ei voi yöksi jäädä, ja koska halusin sen kotiin toipumaan. Meillä onneksi kaikki meni hyvin ja tuosta eteenpäinkin toipuminen on ollut nopeaa. Haavakatetri ja haavateippi poistettiin klinikalla kaksi päivää leikkauksesta ja itse poistin kipulaastarin neljän päivän päästä. Metacamia meni tästä eteenpäin vielä pari päivää, mutta sen jälkeen ei kipulääkkeitä ole tarvittu. Ensimmäisen viikon aikana Manta ulkoili vain meidän lähitiellä, mutta toisella viikolla se pääsi mukaan parin kilometrin lenkeille kerran päivässä. Ensimmäistä iltaa lukuun ottamatta en kantanut sitä rappusissa. Meillä on pitkät piharaput, mutta Manta on iso tyttö, eikä juurikaan joudu rapuissa askeltaan venyttämään. Hiljaksiin mentiin ja hihnassa tietenkin.

Ensimmäisen päivän ulkoilut. Keittiöpyyhe ja pari pyykkipoikaa ja saatiin kriittiset kohdat piiloon.

Reilu viikko leikkauksesta saimme patologin tulokset. Maksasta otetuista koepaloista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Yleinen käytäntö on, että sappirakon poiston yhteydessä ainakin maksa tutkitaan. Joissain tapauksissa saattaa löytyä maksasairaus, joka taas vaikuttaa jatkohoitoihin. Mantalla tällaista ei onneksi löytynyt ja Ursocholkin saatiin jättää pois. Maksa-arvot kontrolloidaan vielä puolen vuoden päästä. Ennen leikkausta niissä ei ollut mitään häikkää.

Mutta se sappi. Patologin löydösten mukaan täysin sama diagnoosi kuin mitä ultratessa saatiin, eli alkava mucocele. Pii-paa-kiirettä leikkauspöydälle ei ollut, mutta ainakin sappi pysyi kasassa poiston ajan, eikä levinnyt käsiin. Tai tarkemmin sanottuna koiran vatsaan. Tokihan myös yleiskunnoltaan terveempi koira kestää leikkauksen paremmin ja toipuu nopeammin. Vakavin tilanne tietenkin on se, jos sappi pääsee repeämään, eikä olla lähelläkään leikkaussalia.

Sapen ongelmat, mucocele ja näiden esiintyminen shelteillä vaatii ihan oman päivityksensä. Surulliseksi vetää mielen, että hienolla rodulla on tänä päivänä tällainen taakka kannettavanaan.

Mantan tikit poistetaan ylihuomenna ja toivon mukaan sekin menee hyvin. Se, loppuivatko kipukohtaukset tähän, jää nähtäväksi. Koskaan ei pitäisi ääneen iloita, tuppaa usein lähtemään matto jalkojen alta sen jälkeen. En siis iloitse, olen vain toiveikas.

Kyljessä näkyy kipulaastarin takia ajeltu läntti ja pepun päällä epiduraalitilaan laitetun morfiinin takia ajeltu alue. Syksyn -23 muotia Evitskogista 😁

                                       

                                        

 

Sairastuvalta iltaa

Hupsista vaan, puolitoista kuukautta vierähti tuosta noin, ehkäpä siksi, että tapahtumia on riittänyt, noin muutenkin kuin koirien kanssa.

Fay on jatkanut saikkuiluaan ja fyssarilla ollaan käyty useamman kerran. Tilanne on parempi, vaikkei koira vielä ihan kunnossa olekaan. Nyt on menossa kuntoutus ja tehdään kroppaa tukevia jumppaliikkeitä kotosalla. Lääkkeistä menee vielä gaba ja librela. Fay voi omasta mielestään jo aivan erinomaisesti, mutta hiljaa hyvä tulee.

Kankkuun ajeltu luukkukin alkaa jo olla kohta piilossa, karva on kasvanut vauhdilla.

Syyskuun lopussa käytiin Tuulin kanssa Hyvinkään näyttelyssä. Sattui aivan mahtava aurinkoinen, mutta ei liian kuuma keli. Oli outoa olla reissussa vain yhden koiran kanssa, viimeiset kaksi kesää kun mukana ovat olleet äiti ja tytär. Kaveri sentään oli mukana nuoremman koiransa kanssa, joka oli hienosti ROP-pentu.

Tuuli oli Löfmanin Tarjalla ollut kerran aiemmin, nuorten luokassa 2016. Silloin se oli etuosastaan keskeneräinen ja liikkui ahtaasi ja sai EH:n. Nyt tietenkin kuvittelin, että kropaltaan aikuinen, lähes jo veteraani-ikäinen narttuni miellyttäisi tuomaria ERI:n verran, mutta eipä se niin mennyt. Tuuli sai taas EH:n, vaikka etuosa oli vallan erinomainen, löytyi vikaa mm liikkeestä. No pöh. Tämä oli Tuulin viimeinen avoimen luokan näyttely. 

Ja koska tämä on sairastupa, on potilaita toki enemmän kuin yksi. Laumassa on neljä koiraa, mutta enää kolme sappirakkoa. Tästä lisää ensi kerralla.

Kun ahdistus muuttuu helpotukseksi...

 ... mutta diagnoosi jää silti avoimeksi.

Käytiin perjantaina Fayn kanssa Porvoon Avecissa Tiiu Toijalan vastaanotolla. Aikaa oli varattu reilu tunti ja koira käytiinkin läpi erittäin huolellisesti sen lisäksi, että meidän 'oma lääkäri' oli jo pohjustanut käyntiä.

Fay reagoi tutkimuksessa samoin kuin aiemmin, polveen koski ääriasennossa ja lonkankoukistaja oikealla oli erittäin kipeä. Sitä outoa juostetta / pahkuraa etsittiin tovi ja tarkoitus oli myös se ultrata ja tarvittaessa ottaa neulanäyte.

Koska lonkankoukistajien ultraaminen saattaa olla kivuliasta, Fay laitettiin uneen. Hetken päästä lääkäri tuli koira sylissä hakemaan minut huoneeseen, koska se pahkura ei osunut hänen käsiinsä. Kyllä sitä minäkin tovin etsin, mutta löytyi se lopulta. Homma jatkui ja minä jäin odottamaan.

Lonkankoukistajista ei löytynyt mitään, ei juurikaan edes tulehdusta. Fay on siis mitä todennäköisemmin saanut ne, tai lähinnä sen oikean puolen jumiin varomalla jotain muuta. Tiiun mielestä se muu on polvi ja tästähän oli toki jo aiemminkin puhetta, että se voi olla syy. Mutta koska esim lievää ristisidevauriota ei näe kuvissa, vaan siihen tarvitaan tähystys, jäi diagnoosi vieläkin oletukseksi. 

Selän pahkura vaikutti ultratessa sidekudokselta. Luun läpi kun ultralla ei näe, ei pysty varmuudella sanomaan, jatkuuko se poikkeava kudos kuinka pitkälle ja voisiko se mahdollisesti painaa hermoon. Siihen tarvittaisiin mri-kuva.

Päätettiin lähteä hoitamaan lihasjumi pois ja sen jälkeen kuntouttamaan Faytä lihaksia vahvistaen. Ja se tie on ihan hyvä, jos tuloksia alkaa syntyä. Jos tulee takapakkia, mietitään sitten vaikka sitä mri-kuvausta.

Oi voi. Itseäni eniten ahdistaa se, kuinka kauan sitten Fay on saattanut polvensa loukata, jos se nyt on se juurisyy. Vaan menneille kun en mahda mitään, täytyy keskittyä tähän hetkeen ja koittaa saada pieni rakas kuntoon.

Takapakkia

Kuten hiljaa itsekseni pelkäsinkin. Viime viikolla Fay kävi kontrollissa Anu Saikku-Bäckströmin luona. Useista fyssaroinneista, lääkityksestä ja sairauslomasta huolimatta Fay aristaa voimakkaasti iliopsoas-aluetta. Anu kirjoitti seuraavaa:

Status: lyhyempi otj liike, istuu polvet hyvin taivutettuna, asentotunnot ok, alataivutukset takajaloissa ok.

Oikea polvi ei tänään kipeä fleksiossa, ihan pieni jännitys ääriekstensiossa, nivel kuiva eikä med buttress ole lisääntynyt aiemmasta.

Lanneranka jännittynyt. Oikean iliumin reunan mediaalipuolella tuntuu rasvakudokselta vaikuttava pitkittäinen sc juoste. Tuntuu vain kun takajalka takana, häviää kun edessä, eli onko suoliluun harjanteen alla jotenkin? Tänään ei arista sitä. Selkeä ja toistettava aristelu oikean iliopsoaksen kokeiluun, samoin vastustaa lonkan ojennuskiertoa

Erittäin mielenkiintoinen, mutta itseäni kovasti huolestuttava löydös on rasvakudokselta vaikuttava juoste/pahkura. Se on aiemmin osunut toisen eläinlääkärin näppeihin ja myös minun. Nyt sitä etsittiin, eikä ihme ettei heti tuntunut, kun koiran asento vaikuttaa. Itse olen saanut Fayn selän värisemään koskemalla tuota pahkuraa, vaikka vastaanotolla moista reaktiota ei saatukaan esiin. Rasvakudos sinällään ei ole paha juttu, mutta painaako se jotain kohtaa aiheuttaen oireita? Vai onko se vain mitätön sattumalöydös? Näihin kysymyksiin haetaan vastauksia laajalla ultralla heti syyskuun alussa.

Gaba nostettiin takaisin maksimiannokseen ja liikuntaa rajoitetaan. Ärsyttää, harmittaa ja pelottaa.

No, yksin ei Fayn tarvitse saikkuilla. Kaisu kun on mitä on, sille riittää mainiosti lyhyemmät lenkit ja nämä kaksi saavatkin tällä hetkellä oman lenkkinsä kettujen kaahotellessa keskenään. 

Ja jottei elämä Kaisunkaan kanssa kävisi tylsäksi, sai se eilen illalla jonkin omituisen kohtauksen, jossa omaan silmääni oli epileptisiä piirteitä. Koira kääntyi vinoon, takapää meni alta, enempi vasen puoli ja hetken aikaa Kaisu tuntui oleman pikkasen kuutamolla palautuen kuitenkin muutaman minuutin päästä omaksi itsekseen. Kysehän voi myös olla sen joko leikatusta tai leikkaamattomasta takajalasta, kun koskaan ei voi tietää mitä yllätyksiä tulee vastaan. Kävin tietty koiran läpi, enkä löytänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Muutama päivä sitten se lenkillä teki pari aivan käsittämätöntä äkkiliikettä leikatulla jalallaan ja sinkautti sen kaksikin kertaa kuin sähköiskun saaneena kohti taivasta, kesken kävelyn. Liittyvätkö nämä toisiinsa, saattaa olla. Joka tapauksessa seurantalinjalla mennään. 

Tuuli on nyt ilmottu syksyn viimeiseen ulkonäyttelyyn. Parhaasta turkistaan se on kaukana, mutta näkyypähän rakenne paremmin, heh-heh.

Elokuu on ollut tylsän epävakaa sateineen, mutta onneksi aurinkoakin on vielä tarjolla.

Salapoliisihommia

Kesä on mennyt rennosti lötkötellen. Fay on ollut saikulla pidemmän aikaa, mutta nyt lääkitys on taas kohta purettu, eikä liikunnan rajoittamiselle ole tarvetta. Tai katsotaan nyt mitä ensi viikon kontrollikäynti lääkärillä paljastaa. Fyssarilla ollaan käyty parikin kertaa lyhyen ajan sisään ja hänen näppeihinsä kyllä luotan. Fayltä löytyi näiden hieman epäselvien polven ja selän oireiden lisäksi turvotusta lonkankoukistajasta. Muistiinpanot paljastivat, että sama kohta on oireillut tavalla tai toisella myös aiemmin, mutta liikkeessä ei ole näkynyt mitään. Nyt on Gaban ja Librelan lisäksi vetäisty myös Rimadyl-kuuri (lääkäriä konsultoiden) ja annettu jalalle kylmähoitoa. Fay liikkuu tälläkin hetkellä moitteetta, mutta käsittelyssä sen olo on epämukava.

Vanha lihasvamma, joka välillä nostaa päätään, on fyssarin päätelmä ja tätä tukevat myös muistiinpanot aiemmilta käynneiltä. Ensimmäisen kirjaus lonkankoukistajan vaivasta on loppuvuodelta 2017. Itse etsin vastauksia vanhoista blogikirjoituksista ja löysinkin tarinaa syksyltä -17. Kisattu oltiin ja marraskuussa tämä löytyi, mutta saatiin silloin hoidettua ja pidettiin myös pidempi aksatauko. Se, missä äksidentti on tapahtunut, jää hämärän peittoon. Janakkalan 1-luokan kisoissa Fay tuli keinulta etupainoisesti alas ja kävi nenällään, mutta itse en tätä nähnyt kuin vasta videolta. Tilanne ei kuitenkaan näytä siltä, että lonkankoukistaja saisi siipeensä, mutta mistäs näitä voi tietää.

                                           Nenälteen keinulta

Vuosi sitten kesällä käytiin Fayn kanssa hoopersin alkeiskurssi. Loppukesällä se oireili jotain, mutta ei ontunut eikä mitään ja fyssarilla se on aina saatu auki. Ehkei laji keveydestä huolimatta ollut hyvä valinta vanhan lihasvamman kanssa. No, eipä tuo, itse en lopulta jaksanut lajista innostua, joten se jäi.

Tällä hetkellä siis elellään kohtuu normaalia elämää ja mennään maltilla ja vältetään repiviä ja äkkinäisiä liikkeitä. Eipä Fay muutenkaan kovin usein mitään hölmöä tee, joskus lähtee tyttärien kanssa sekoilemaan ja haukkumaan jotain. En aio sitä missään pumpulissa pitää, mutta yritetään nyt kuitenkin pitää maltti matkassa rajoittamatta elämää liikaa.

Näyttelyissä onneksi ei tarvitse kuin seistä ja ravata, joten se harrastus meillä vielä on. Ja tuntuu ihan käsittämättömältä kirjoittaa noin, koska en kuuna päivänä kuvitellut meneväni Fayn kanssa näyttelykehään sen junnuluokan H:n jälkeen.

Manta pääsi myös fyssarille ruokottoman pitkän tauon jälkeen, mutta eipä siitä mitään kummallista löytynyt. Se onkin näistä aina ollut vähiten jumissa, mutta eipä tuo haittaa aika ajoin silti käsittelyssä käyttää. Tuuli on aivan kaljupylly ja arvonkin tässä kannattaako se ilmota syyskuun loppupuoliskon pariin näyttelyyn. Karva kasvaa kyllä ihan vauhdilla, mutta ehtiikö se järkevään mittaan, en tiedä. On toki tuomareita, jotka eivät painota turkin määrää, sitä tulee ja sitä menee, mutten silti kehtaisi aivan kuikelon kanssa kehään mennä.

Tosin, vanhoja kuvia luurista siivotessani törmäsin vuoden 2019 sertiturkkiin, joka ei ole kovin kaksinen, varsinkaan kun vertaa kahden vuoden takaiseen erkkariturkkiin.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?

 

Tätä mietittiin eilen eläinlääkärin kanssa, kun Fay kökötti tutkimuspöydällä ja kipuili sekä selkää, että jalkaa. 

Tarina juontaa juurensa helmikuulle, jolloin kävin saman asian takia Fayn kanssa tutkimuksissa ortopedillä. Fay oli jonkun aikaa ontunut oikeaa takastaan aina levon jälkeen ja selkä sillä värisi myös aika tavalla. Myös esim tassuja trimmatessa, koiran istuessa, se ei meinannut pysyä kasassa, kun nostin toisen etusen ylös. Tuolloin helmikuussa Fay tutkittiin ja kuvattiin laajasti, mutta mitään radikaalia ongelmaa ei löytynyt. Polvi oli aavistuksen turvoksissa, eikä lievää ristisidevammaa voitu sulkea pois. Rintarangasta löytyi mahdollinen alkava spondyloosi, mutta rtg-kuvasta ei voinut tätä varmuudella sanoa. Kuitenkaan sen ei olisi pitänyt aiheuttaa  lanneselän kipua, joten spondaria pidettiin epätodennäköisenä. Yhdeksi vaihtoehdoksi jäi välilevyn pullistuma, mutta koska sellainen ei näy rtg-kuvissa, lähdettiin kokeilemaan lääkitystä. Ja siihen Fay vastasikin aivan loistavasti. Muutaman viikon Gabapentin-kuuri ja parit Librela-pistokset. Lisäksi rajoitettu liikunta ja hyppimisen estäminen ja koira oli taas entisensä. Myös kontrollissa.

Kolmisen kuukautta meni ilman huolen häivää, kunnes kesäkuun lopussa sain Fayn kiinni keventämästä oikeaa takastaan pedistä noustuaan. Voihan kökkö. Ketuille oli heinäkuun alkuun varattu rokotukset ja muuta pientä tsekkausta, joten äitikoira pääsi porukkaan mukaan.

Oireet Fayllä ovat täysin samat, jalan ontuminen muutamia hetkiä levon jälkeen ja lanneselän kipu. Välilevyn pullistumaa ei edelleenkään voi sulkea pois, mutta aiheuttaisiko se polven oireilua? Puutumista toki varmaan voisikin aiheuttaa, niin se ainakin minulla teki.

Päätettiin lähteä kokeilemaan samalla kaavalla kuin aiemmin ja Fay sai Librelan heti ja Gabaa mukaan. Listalle kuuluvat lisäksi rajoitettu liikuntaa ja hyppimisen estäminen. Toivottavasti suunta parempaan on nähtävissä yhtä nopeasti kuin edellisellä kerralla.

Vaikka oireet olivatkin selkeästi paikallisia ja yhden jalan ontumista, halusin poissulkea punkkivälitteiset sairaudet ja Faystä otettiin jo kolmannen kerran vasta-ainetestit. Ja tulos oli negatiivinen, hyvä niin. Näillä punkkimäärillä se voisi myös olla aivan toinen.

Näin sitä tipahdettiin harrastuksen parista sairauslomalle, mutta pääasia toki on saada koira kuntoon. Toivottavasti lääkitys tehoaa yhtä hyvin kuin keväällä. Hän toisti itseään…

Tuuli sai rokotukset ja lisäksi tsekattiin silmäluomessa oleva pieni näppylä, joka poistetaan syksymmällä. Samoin pari selässä olevaa rasvapattia, jotka aina uudelleen täyttyvät ja koiraa jonkin verran vaivaavat.

Mantalta kontrolloitiin veriarvoja, mutta niissä kaikki oli kuten ennen. Sehän kipuilee vatsaansa aika ajoin ja saa siihen Litalginia. Rokotukset eivät aiheuttaneet kummalekaan ketulle mitään, kuten ei aiemminkaan. Seuraavan kerran sitten vuonna 2026, kun ovat jo kymmenenvuotiaita, apua!

Kohta alkaakin mustikkametsäily ja mikäs saikkulaiselle parempaa, kevyttä liikuntaa olisi kuin ulkona syöminen 😄

Turku KV 2.7.23

 

Viime sunnuntaina oli aika kesän toisen näyttelyn, kun karautin Fayn, Tuulin ja ystäväni Katjan kanssa Metsämäen raviradalle Turkuun. Kyllä oli mukavaa olla niin väljässä näyttelyssä, kehät olivat reilun kokoisia ja kulkuväylät leveitä. Toista se oli toukokuussa Tuusulassa, ikänä ole tullut vastaan niin ahdasta ulkonäyttelyä, siellä joutui ihan raivaamaan tietä, että pääsi koiran kanssa kehään.

Olimme paikalla ajoissa ja hyvä niin, tuomari, unkarilainen Robert Kotlar, oli varsin vikkelä ja kehä eteni reippaasti. Brittityyppi oli selkeästi enemmän tuomarin mieleen.

Tuuli esiintyi tällä kertaa hiljaa, jotain oli mennyt treeneissä jakeluun. Näyttelyviikolla jäätävän karvanlähdön aloittanut neiti sai ERIn varsin mukavan arvostelun kera. Sijoitusta luokassa ei tällä kertaa tullut.

Äitinsä päätti sitten ottaa ilon irti tyttärensäkin edestä, ja päästi suustaan jo muutaman väy-väy ääneen yksilöarvostelussa ja tahti vaan kiihtyi kilpailuluokassa. Fayllekin ERI ilman sijoitusta.

Faystä ei valitettavasti ole seisotuskuvaa.

Molemmilla on nyt tämän vuoden näyttelyistä plakkarissa 2 x ERI. Olishan se joskus vielä kiva saada Tuulille SA, mutta nähtäväksi jää. Onhan siinä pieniä juttuja, mm turhan pehmeä karva, yläilmoissa kannettu häntä, kevyt alaleuka jne.

Mielenkiintoinen asia, mikä tosin myös hieman syö tuomarien uskottavuutta, on Fayn saamat arvostelut kokoon liittyen. Siitä on kirjattu sekä suomituomarin, että ulkolaisen toimesta ’oikean kokoinen’ ja koira on hikisesti 32,5. Kertaakaan sitä ei ole sanottu liian pieneksi. Huvittavinta oli erään ruotsalaistuomarin mittaukset, Faystä hän sai 34 korkean ja Tuulista 36. Minä tietty nyökyttelin.

Tuuli saa pudottaa nyt loputkin turkistaan ja katsellaan näyttelyitä syyskuun puolella, silloin vielä on ulkonäyttelyitä, joista tykkään. Fay saattaa päästä tässä välissä kerran kehään, sillähän on tukkaa vaikka lampaat söis.

Kehäkuvat: Sirpa Saari

Tytöt tolpassa: Katja Tamminen

Täällä jälleen, kesällä 2023

Taskudyykkarin blogi on herätetty henkiin pitkän hiljaiselon jälkeen!

Tarkoitus ei ollut tänne enää kirjoitella, mutta koska blogi on minun, voin tehdä sillä mitä haluan, he-hee!

Koirien sivut on laitettu ajan tasalle, niin täällä olevien kuin edesmenneidenkin. Kasvattien sivuille on myös tulossa uusia kuvia ja tekstiä.

Pysykäähän kuulolla!

Uusi blogi!

Mama-Fay ja lauma on nyt sekä Instassa, että blogissa, tervetuloa seuraamaan molempia 😊

mama-Fay ja lauma

@mamafayjalauma 

 

 

Taskudyykkarin blogi jää luettavaksi ja odottelee mahdollista kasvatustyön jatkoa.

Mama-Fay ja lauma Instaan

 

Taskudyykkarin shelttien touhuja voi nyt seurata Instan puolella nimellä Mama-Fay ja lauma. Vähän  erityyppistä kerrontaa siellä, tervetuloa seuraamaan!

www.instagram.com/mamafayjalauma

Henkiinjäämistaistelu

 

Koska blogi on jo pidemmän aikaa korissut henkitoreissaan, täräytän sitä vielä kerran deffalla, ennen kuin luovutan.

Perustin blogin aikanaan ensimmäisen pentueeni ollessa suunnitteilla. Kasvatusrintamalla ei ole, eikä ihan heti tule mitään uutisoitavaa ja harrastuspuolellakin on ollut hiljaista, joten näppis ei ole päässyt laulamaan.

Agility on jäänyt, koska en vaan pysty. Jos omistaisin kauko-ohjattavan koiran, voisi jonkinlaiset ratasuoritukset jopa onnistua, mutta Fay ei ole se yksilö, jonka kanssa tähän kykenisin. Niinpä meidän viimeiseksi kisasuoritukseksi jäi elokuun 2019 joukkue sm-rata Myyrmäessä.

Surullista, mutta ei mahda mitään. Aiemmin multa hajosivat koirat, nyt olen itse rikki. Mikään muukaan laji ei ole astunut agilityn tilalle, mutta ehkäpä vielä joskus..

Koska edellisestä järkevästä blogikirjoituksesta on aikaa lähes kaksi vuotta, eikä kaikkea voi millään muistaa, yritän poimia tähän nyt jotain tapahtumia muistini syövereistä.

 

 2019

Minun ja Fayn agility alkoi töksähdellä aika pian kolmosluokkaan nousun jälkeen. Vuonna 2019 kisasimme kymmenen starttia, peruttuja kisoja oli muutama enemmän, syynä siis oma sairasteluni. Totesin jo ajat sitten, että Fayn kanssa on turha mennä radalle puolikuntoisena, se on suorastaan vaarallista. Sm-joukkuekisaan osallistuminenkin loppukesällä oli osaltamme auki vielä edellisenä iltana, mutta onneksi kykenimme mukaan. Ei me siellä mitään tulosta tehty sen enempää yksilönä kuin joukkueenakaan, mutta koska suoritusvuoromme oli heti aamulla, jäi loppupäivälle mukavasti aikaa istua katsomossa ja seurata muiden suorituksia ja nauttia isojen kisojen fiiliksestä.

 

Aikaisemmin elokuussa pyöräytin Tuulin näyttelykehässä, nyt ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Aiemmin sillä oli EH:t junnuista ja nuorista, sekä ihan kivaa menestystä pentukehissä. Nyt kun se oli jo 3,5-vuotias, se alkoi pikkuhiljaa olla kropaltaan valmiimpi. Sitä ja paljon muutakin se oli myös tuomari Päivi Eerolan mielestä saaden häneltä hienon arvostelun ja sertin PN3-sijoituksella! Aivan huikean hieno oli se päivä ja itselleni aivan uutta. Siellä seisoinkin äimistyneenä koirani kanssa, kaikkien niiden upeiden veteraaninarttujen keskellä. 'Kokonaisuus miellyttää' oli paras lause koko arvostelussa.

 

Elokuu vaihtui syyskuuksi kovin ahdistavissa merkeissä, kun Elvie sairastui akuuttiin haimatulehdukseen. Valvotun ja tuskaisen yön jälkeen menimme aamuyöllä hakemaan Mevetistä apua. Elvie onneksi tokeni nesteytyksellä, mutta haima-arvot jäivät pahasti koholleen.

 

Syksy jatkui kaikin puolin erikoisena. Koska äitini menehdyttyä isälleni jääneet shelttipojat jäivät orvoiksi syksyllä 2019, päätyivät nekin Kaisun imussa meille asumaan. Mikäs siinä, tuttuja koiria, molemmat mun menneisyyden aksakavereita, Yocu ja Wilson.

 

 Jälkimmäisen oleilu meillä alkoi perin mielenkiintoisissa merkeissä, kun sen vatsalaukusta leikattiin pois iso pala kangasta. Kyllä siinä oli eläinlääkärit pyöritelleet silmiään, yleensä vastaavia vierasesineitä kaivetaan astetta isompien koirien sisuksista. Kangas oli 10x15cm kokoinen froteinen kylpytakin tasku, joka oli mystisesti kadonnut yli vuosi aiemmin isäni takista. Kyllä, luit aivan oikein, yli vuosi aiemmin. Muutamia kertoja olen äimistellyt, miten Wilson ei päässyt hengestään noiden tempaustensa kanssa.

 

Yocu sen sijaan oli jo pari vuotta syönyt lääkkeitä sydämen vajaatoimintaan, ja olin jo alustavasti miettinyt, että lääkkeiden loppuessa keväällä - 20 en hakisi enää uusia, vaan se olisi sitten siinä. Yocun vauhti oli aika radikaalisti hidastunut, hihnalenkeillä se ei viihtynyt enää lainkaan, mutta oli tyytyväinen kun sai omaan tahtiinsa tallustaa pihalla ja pellolla.

 

Vuosi 2019 päättyi niinkin yllättävään paikkaan kuin eläinlääkärin vastaanotolle. Elvien silmäluomessa oli jo pari kuukautta kasvanut hyvänlaatuinen kasvain, joka lopulta alkoi hangata silmää, joten se oli poistettava. Onneksi ei yhtään pelottanut viedä maksa- ja haimavammaista koiraa nukutusta vaativaan toimenpiteeseen. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja silmä parani nopeasti.

 

2020

Vuoden 2020 talvi ja kevät oli pitkälti reissaamista Kirkkonummen ja Espoon välillä. Mukana kulki vaihteleva määrä koiria aina päivän pituudesta riippuen ja hyvin sain tarvittaessa jopa kaikki seitsemän mahtumaan kyytiin. Määränpäässä oli ottolasten entinen koti ja aidattu piha, joten ihan mukavasti päivät siellä sujuivat, koirillakin.

 

Korona sotki meidän arkea yllättävän vähän ja kesällä taas saikin olla hieman rennommin. Vaan eipä me juuri missään käyty, ja vuoden ainoa näyttelykin siirtyi toukokuulta syyskuulle.

Yocun lääkepurkin pohja alkoi uhkaavasti paistaa, mutta päätin sitten kuitenkin vielä kontrolloida sydämen tolan, sittenhän ainakin tietäisi, olisiko luopuminen oikea ratkaisu. Aika karua kieltä ultra kertoi ja sivuäänikin oli jo 5/6. Mutta koska lääkkeitä oli vielä tarjolla, päätin sitten vielä kokeilla, jos vaikka kesän läpi Yocce tikuttaisi. Jollei piristystä tapahtuisi, voisin milloin vaan viedä koiran eutanasiaan.

Mutta jotain ihmettä tapahtui ja Yocu piristyi silmissä, vähän jo alkoi pelottaa kun jätkä kävi ja kukkui kuin nuorempikin koira. Kaksi viikkoa. Sitten tuli romahdus suorilta jaloilta, eikä siinä sitten enää tarvinnut mitään miettiä.

Jälkikäteen ajateltuna oli ihan älytöntä lisätä lääkitystä, mutta tämä meni nyt näin. Olimme nopeasti romahduksen jälkeen lääkärissä ja Yocu oli koko matkan hyvin levollinen ja nukahti nopeasti ikiuneen hoitopöydällä, oman pyyhkeen alla.

Snowglow's Quirk Of Fate 'YOCU' 18.4.2008 - 10.6.2020

Lepää rauhassa, pieni, rakas ystävä. Ilman sinua olisi moni huikea kisareissu jäänyt kokematta.

 

 

Alkukesällä myös Tuuli vieraili lääkärissä, koska likat, Kaisu ja Tuuli, olivat viikko aiemmin ottaneet yhteen ja Tuulin kankusta löytyi nirhauma. Onneks en ollut ilmonnut koiria mihinkään kesän näyttelyyn, en usko että paljaaksi ajeltua kankkua olisi kovin hyvällä kehässä katsottu. Nirhauma parani onneksi nopeasti ja karva sai alkaa kasvaa takaisin.

 

Elokuussa oli aika viedä Elvie ja Fay terveystarkkiin ja hammasputsiin. Kummaltakin katsottiin laajat verinäytteet ja Fayltä lisäksi punkkivälitteisten tautien vasta-aineet. Ultraankin pääsivät molemmat.

Elvien veri oli yhä niin lipeemistä, ettei kaikkia perusarvoja siitä saatu. Haima-arvot olivat korkeat, maksa-arvot sen sijaan normaalit. Ultrassa näkyi 'jotain' haiman toisessa päässä, mutta tämä oli aika odotettavissa. Sappi on Elviellä aina ollut normaali.

Fayn veriarvoista ei löytynyt häikkää ja punkkivälitteisten testien tulos oli negatiivinen. Aivan käsittämätöntä että se on onnistunut välttämään taudit! Se on varsinainen punkkimagneetti, eikä sillä voi käyttää myrkkypantoja. Fayn sappi oli kuin oppikirjasta, aivan täydellisen siisti. Nyt oli koirista 4/6 ultrattu sapestaan terveeksi.

Hammasputsipäivänä vein tytöt sisään eläinklinikalle heti aamulla. Elvie koukkasi rauhoituksen jälkeen rtg-huoneen kautta, koska halusin tietää sen luuston tilan. Huojentavaa oli kuulla ja nähdä, ettei epäsymmetrinen lanneristinikama ollut yhdeksässä vuodessa aiheuttanut nivelrikkoa sen enempää selkään kuin lonkkiin. Ainoastaan vasemmasta kyynärästä ja olasta löytyi aavistuksenomaisia, alkavia nivelrikkomuutoksia, kaikki muu oli edelleen priimaa. Tämän käynnin yhteydessä Elvielle kuitenkin aloitettiin jatkuva gabapentin lääkitys, koska selän poikkeama aiheuttaa lanneselän jumiutumista ja oikean takasen hermotuksessa lienee myös pientä häikkää. Suusta sen sijaan löytyi hammaskiven lisäksi vain yksi poistettava pikkuhammas.

Fay pääsi eroon kahdesta pikkuhampaasta, joiden huono tilanne näkyi vain röntgenissä. Muuta ei Faystä kuvattu, sillä siltä tsekattiin jo kesällä 2019 selkä, olat ja ranteet. Kaikki meni tyttöjen hammasputsissa siis erinomaisen hyvin, eikä Elviellekään tullut mitään komplikaatioita. Oli muutenkin mukavampaa viedä kaksi koiraa yhdessä, olivat kuulemma kurkkineet toistensa perään.

 

 

Syyskuun puolivälissä kurvasin Tuulin ja Wilsonin kanssa vuoden ainoaan koiraharrastustapahtumaan, Royal Canin Showhun. Sheltit arvosteli Satu Ylä-Mononen. Vihdoin sain viedä Wilsonin veteraanikehään, jossa se olikin sukupuolensa ainoa edustaja. Tuomari oli mukava ja kauniisti koiria käsittelevä. Wilson sai kevyistä korvistaan huolimatta hienon arvostelun ja ERIn, mutta SA jäi saamatta liian paksun turkin takia. Mitähän sieltä olisi tullut jollen olisi näyttelyä edeltävällä viikolla harjannut koirasta kassikaupalla karvaa irti… ERI kuitenkin riitti paras vetsku - kisaan, jonka Wilson luonnollisesti hävisi SAn saaneelle nartulle. Mutta VSP-veteraani silti, ei mikään itsestäänselvyys. Wilson esiintyi erinomaisen hienosti, eikä itsellänikään kovin pahasti noussut pala kurkkuun, äitini koiraa kun siinä esitin.

Myös Tuuli sai ERIn, mutta ei sitten muuta. Senkin arvostelusta löytyy maininta runsaasta turkista ja tuomari oletti koiran olevan sterkattu. Näkisipä Fayn, sen selän päällä pysyisi tarjotin!! Parasta Tuulin kanssa oli reipas esiintyminen, vaikka ihan pystymetsästä taas tultiin ilman treeniä.

 

Wilsonin esittäminen vetskuluokassa nousi jälkikäteen vielä suurempaan arvoon, koska hieman yllättäen marraskuussa tuli eteen meidän viimeinen yhteinen päivä. Wilsonilla oli jo keväällä diagnosoitu kaksi pientä perineaalityrää, jotka vielä kesänkin kontrollissa olivat samaa kokoluokkaa. Vähän varkain toinen niistä oli syksyn aikana kasvanut aika isoksi, joten taas olin vaikean päätöksen edessä. En kuitenkaan halunnut lähteä isoon leikkaukseen ja mahdollisesti kivuliaaseen toipumiseen, joten Wilson sai lähteä saappaat jalassa ja pää pilvissä.

Foula's Secret Who 'WILSON' 12.12.2011 - 12.11.2020

Hyvää taivasmatkaa, toinen aksakaverini, äitini kultapoika.

 

Nyt on kaikki äidin shelttipojat saatettu taivasmatkalle reilun vuoden sisään. Miska (Bumtsi Bum Hip Hei Hurraa) lähti reilun 14 vuoden iässä, isäni vielä eläessä.

 

 

Nyt eletään joulukuuta 2020. Koirajengi on muuttanut muotoaan ja kokoaan tiuhaan tahtiin ja jäljellä on viisi likkaa.

Elvie porskuttaa 9,5 vuoden iässä kuin nuoremmat, lääkityksellä tosin, mutta kuitenkin. Sen kanssa alleviivautuu lause 'elämä on tässä ja nyt'. Me nautimme yhteiselosta joka ikinen päivä, sillä viimeinen voi olla edessä koska tahansa.

 

Fay täyttää alkuvuodesta jo seitsemän. Vastahan sen Kaarinasta hain.. Se on yhä pieni kainaloinen, ahne possu, joka pärjää mainiosti ilman agilityäkin.

 

Ketut täyttävät ensi keväänä viisi. Manta on saanut terveystulosten lisäksi yhden virallisen tuloksen. Kesällä 2019 se mitattiin sm-kisojen yhteydessä mediksi, kolmen tuomarin toimesta 42,5cm. Eipä se tuolla mittaustuloksella mitään tee, mutta tulihan nyt hoidettua.

Tuulilla on sentään muutama näyttelytulos, ja mikäli tämä koronahelvetti joskus helpottaa, käymme varmaan jatkossakin kehässä aika ajoin.

 

Kaisla, Kaisu, tonttu.. Kaksi vuotta sitten polvipotilas, nykyään lievästi rasittava ja tunteita kuumentava, härkkivä paimenkoira, joka ei ääntään säästele. Kuuliainen ja tottelevainen kyllä, sen kanssa on helppo liikkua, pysyy matkassa eikä luonnonelukat kiinnosta. Mutta voi apua sitä louskutusta mitä se juostessaan pitää! Se on porukan ainoa lenkillä möykkäävä yksilö. Yksin lenkillä se on ihan unelma. Jokunen kahakka on sattunut kettujen ja Kaisun välillä, mutta pyrin parhaani mukaan välttämään sellaisen laukaisevia tilanteita. Kaikki kolme kiihtyvät nollasta sataan nanosekunnissa, Kaisu härkkii, Tuuli hermostuu, Kaisu ei anna periksi, Tuuli jatkaa, Manta tulee apuun ja lopulta toinen niistä repii Kaisua niskasta ja toinen hännästä. Näiden tappelujen takia olen tosissani joutunut miettimään Kaislalle uutta kotia, mutta kaikesta huolimatta kynnys siitä luopumiseen on korkea. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos joku vaikka haluaisi sen pidemmäksi aikaa hoitoon, tai jotain.

 

Se oli siinä. Tästä eteenpäin blogin sydänmonitori näyttää pelkkää viivaa. Katsotaan ilmaantuuko koirista tekstiä ja kuvia jonnekin muualle jossain vaiheessa. Kiitos kun olit mukana 💓