Talven riemua!

Mikä voikaan synkeän syksyn ja vesisateisen alkutalven jälkeen lohduttaa enemmän kuin lumi, pakkanen ja aurinko! Itse en lähtökohtaisesti kaipaa kovia pakkasia enkä metrikaupalla lunta, mutta jos vaihtoehdot ovat tässä, niin kyllä tämä helmikuun keli vie heittämällä voiton!
Tuntuu että koiratkin ovat yhtä hymyä :)

Olen heittäytynyt vallan rohkeaksi ja uskaltautunut vihdoinkin jäälle ;) Olen aina ollut kovin arka sinne menemään ja ihmetellyt miten jotkut pilkkijät ja retkiluistelijat sekä alkutalvesta että keväisin kokeilevat onneaan henkensä kaupalla. Nyt on kuitenkin ollut niin pitkään kovia pakkasia että tämäkin tantta on uskaltautunut nauttimaan upeasta auringonpaisteesta koirien kirmatessa onnellisina.

Helmikuu oli toki muutakin kuin jäällä juoksemista. Neljän viikon ajan meillä oli tunnin treenin sijaan kaksi tuntia aikaa ja tämä mahdollisti aika lailla monipuolisemmat treenit ja useamman koiran kanssa hääräämisen. Äidin Kaisla on oppinut kepit jo aika hienosti, omista nuoristani Manta on hommassa pisimmällä. Tuuli tuli mukaan treenihin vakituisemmin oikeastaan vasta tämän vuoden puolella ja teki alkuun erilaisia temppuja. Kaikki temput se on saanut itse tarjota ja on kyllä ollut hauskaa seurata sen touhuja! Varsinkin namikoneen edessä esitetty metrin loikka suoraan ylöspäin on vallan koominen :) Käskystä se ei tätä osaa (vielä) toteuttaa. Agihallilla kun kerran treenaillaan niin päätin aloittaa esteiden opettamisen Tuulille. Pitkälti samalla kaavalla mennään kuin temppujen kanssa, eli se saa itse tarjota. Ei nyt tietenkään heti mitään A-esteitä ja keinua, sentäs, mutta putkea, hyppyjä, rengasta, keppejä ja puomin alastuloa.

Kepeissä meillä on ollut sekä verkot että ohjurit. Kolme viikkoa sitten Tuuli teki ensimmäisen kerran kepit niin että päissä oli verkot kahdessa välissä ja keskiosassa ohjurit joita se ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt. Päätin antaa sen tarjota jotain ja se menikin reippaasti verkko-osuuden, jäi miettimään ohjureiden kohdalle, jatkoi kävellen pienen matkaa ja loppuverkoilla taas kiihdytti vauhtia. WAU! Suorastaan kuulin kun se AJATTELI. Seuraavalla treenikerralla oli samanlainen setti, jonka Tuuli suoritti nyt koko matkalta vauhdilla :)
Tämän viikon treeneihin äidin Kaisla oli edistynyt jo sen verran että kepeillä oli kaksi ohjuria molemmissa päissä, ei muuta. Annoin Tuulin kokeilla sitten tätä versiota, ja meillä ihmisillä loksahti kyllä leuat lattiaan kun Tuuli teki saman tempun kuin aiemmin, meni pari väliä, mietti hetken, jatkoi kävellen mutta pujotellen täysin oikein ohjurittoman pätkän ja loppumatkan! Jep jep, hulluuden ja nerouden raja on varsin häilyvä, koirani on nero kilipää 😜😜
Nyt täytyy vähän hidastaa tahtia ja opetella erilaisia lähestymisiä kepeille. Ihan alkumetreillähän tässä muutenkin ollaan, eikä Tuuli osaa tulla mihinkään ohjauksiin. Mutta kovin on mielenkiintoista kouluttaa tuttua lajia aivan eri tavalla.

Mantan kohdalla juoksupuomitreenit junnaavat aika lailla paikoillaan. Pitäisi päästä tekemään niin paljon enemmän ja useammin, että nyt alkaa melkein harmittaa että lähdin tälle tielle, joka tuntuu olevan vähän turhan pitkä meille.

Fayn kanssa kuvittelin vielä pari viikkoa taaksepäin lähteväni nyt tulevana viikonloppuna Tampereelle kisaamaan. Oltiin käyty fyssarilla tsekkaamassa pikkurouvan kondis ja majoituskin oli jo varattu. Mutta kuinka ollakkaan, edellisen viikon ohjatuissa treeneissä en sitten kyennytkään antamaan itsestäni kaikkea selkäni oireilun takia, ja Fay hyppäsi päin muurin tolppaa, jonka onneksi sentään sain kiinni ennenkuin se ehti rysähtää koirapoloisen päälle. Samoissa treeneissä 'hintelää rengasta' osana rataa treenetessa koira pamautti päin renkaan alaosaa. Muutenkaan sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä, mistä kohtaa este pitää suorittaa, ainoana kriteerinä koiralla itsellään tuntui olevan vauhti. Onneksi noista ei jäänyt koiralle mitään pahempaa, otimme toki (taas kerran) muutaman päivän rauhallisemmin. Loppujen lopuksi oman selkäni kunto oli se jonka takia päätin jättää reissun väliin. Ei ole järkeä lähteä kauas kisaamaan kun ikinä en voi näemmä tietää minä päivänä pystyn juoksemaan ja minä päivänä en. Fay vaatii minulta 100% suorituksen ja jollen pysty sitä antamaan, on turvallisempaa jättää tekemättä.

Parin tunnin treeneissä ollaan ehditty harjoitella myös pöytää ja joskus tulevaisuudessa edessä olevaa mittausta. On se vielä Faylläkin edessä, mutta sen tukka oli kuvassa niin homssuisen näköinen että jätetään se julkaisematta. Fayhän on ihan selvä mini ja mittaustaikaa sillä vielä yli vuosi, joten en ole pitänyt kiirettä. Tuuli tulee olemaan yhtä selkeä medi reilun 37cm korkeudellaan. Mantan kanssa saakin sitten tehdä ne vesikampausjakaukset 💇

Kettujen kuvat ottanut Gunnel Helander.

Helmikuu on ollut sen verran kylmä että Elvie ei ole hallille mukaan päässyt. Odottamista on niin paljon etten halua sen siellä palelevan, se kun on nykyään viluisempi kuin ennen. Niinpä Nooa on saanut jäädä kotiin Elvien kanssa, koska ketäänhän ei voi, eikä yleensä tarvitsekaan jättää yksin. Nooasta on lisääkin kerrotavaa, mutta jätetään se ensi kertaan ;)

Fay neljä vuotta

Fayn täyttäessä kolme, muistan kirjoittaneeni että se tuntui hurjan vähältä, kun sillä oli tuolloin lähes vuoden ikäiset kakarat ja se aloitteli itse kisauraansa agissa.
No, vähältä se neljä vuottakin tuntuu, koska tuntuu että sen lapsetkin olisivat olleet tuossa jo sen ajan!
Kalenteriin on kuitenkin uskominen :) Neljä vuotta sitten meillä oli vain kaksi koiraa, Kössi ja Elvie.

Maaliskuun lopussa 2014 saapui Fay :)

4v synttärin kunniaksi Fay pääsi lenkille pelkän Elvien kanssa, laatuaikaa ilman kakaroita. Ja kävipä tuuri että tämän talven aurinkoinen lumipäivä osui juuri Fayn synttäreille ;) ;)

Elvie ei kestä nykyään kylmää juuri laisinkaan, joten se saa ulkoilla takki päällä ja tossut jalassa.

Jokunen ihminen on kysynyt aionko astuttaa Fayn toisen kerran. Rehellisesti on vastattava etten vielä tiedä. Sen jälkikasvu on ollut hyvin haastavaa sakkia, monessakin suhteessa. Asiaa täytyy siis miettiä ihan todella, eikä sillä onneksi ole mikään kiire. Nyt keskityn harrastelemaan ja kisaamaan sen kanssa.
Se, astutanko sen tyttären Mantan, on ihan yhtä auki. Onneksi silläkään ei ole kiire. Antaa asioiden hautua ja koirien kehittyä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Hyvin innoissani olen tämän vuoden yhteistyöpentuprojektista, josta laitan tietoa pentusivuille sitä mukaa kun kerrottavaa on. Haaveissa olisi saada tästä(kin?) jatkoa omaan kasvatukseen, joten narttupentua havittelevien kannattaa varautua jonkinlaisiin jalostusoikeusdiileihin / sijoitukseen.

Oma laumani keskittyy nyt treenaamiseen, ja pikkuhiljaa alkaa omassa päässä seljetä se, kenen kanssa tahdon tehdä ja mitä, ja kenestä olisi mihinkin. Ehkä jo aikakin, näähän täyttää kohta kaksi :D

Tammikuun tassuttelut

Vuosi 2018 on lähtenyt käyntiin aika leppoisissa merkeissä. Vuoden vaihtuessa oltiin koko jengi härskisti nukkumassa, eikä rakettihelvetti aiheuttanut meidän perheessä juurikaan järjestelyjä. Eihän räiske täällä maalla ole lähelläkään sitä mitä kaupungeissa, mutta kyllä täälläkin jytisee. Onnea on koirat jotka eivät tästä jytinästä välitä. Silti en missään tapauksessa lähtisi niiden kanssa raketteja katsomaan, se ei ole koiran paikka. Enpä välitä touhusta itsekään, rahan totaalista haaskaamista.

Tammikuun aikana meillä on ollut ihan omaa räiskimistä kun Fay on päässyt kisaamaan peräti kaksi kertaa, Lohjalle ja Lietoon. Kuusi rataa, kuusi hyllyä. Nyt ei ihan mene putkeen meillä tämä homma. Lägin kisoissa Fay kävi niin kuumana että keskittyminen jäikin sitten vähän vähemmälle. Vauhtia oli vallan tolkuttomasti, ja ensimmäisen kerran hyllytettiin siksi että Fay karkasi väärälle hypylle! Kyllä nyt irtoaa ihan pikkasen paremmin kuin ennen namiautomaattitreeniä ;) Yhdellä radalla hylyn syynä oli lentokeinu, jonka uusin. Jokaisessa radassa on silti aina jotain hyvää ja hauskaahan meillä taas oli :) Alla Lägin yhden radan kepit. Faytä ketuttaa kuin pientä eläintä (HAH!) kun tekisi mieli päästä vieläkin kovempaa.

Fayn vinkukepit :D

Alati kasvanut pujotteluvauhti on myös lisännyt rytmihäiriöiden määrää ja Liedon kisoissa hyppäri kosahtikin kepeillä sekoiluun, jota en korjannut. Tosin uskon että ilman tätä se olisi kosahtanut loppusuoralle, jossa irtoaminen ei ole Fayn pieneen päähän vielä iskostunut. Ekalla agiradalla tyrin ihan totaalisesti itse kuvitellen taas ohjaavani jotain isoa koiraa. Mistähän tämäkin juontaa juurensa... Toisella agiradalla kävi täysin samoin kuin lokakuussa Ojangossa, Fay tuli renkaasta ohi alkusuoralla. Rata alkoi hyppy-rengas-puomi-setillä, joten me sitten vaan uusittiin rengas ja jätettiin siihen.
Tämä rengas-ongelma on kyllä pirun haastava, koska treeneissähän Fay hakee renkaan lähes mistä kulmasta vaan  riippumatta siitä missä itse olen. Kisoissa renkaan ohituksia taas on tullut erilaisissa kohdissa, joten en osaa yhdistää sitä mihinkään tiettyyn, esim omaan sijoittumiseeni ja liikkumiseeni. Tämä ongelma kun selätetään, ollaan aika paljon vahvemmalla pohjalla.

Agikisojen lisäksi Fay on päässyt tyttöjensä kanssa uimaan. Tarkoitus oli että Elvie olisi ollut mukana, mutta sillä oli emätintulehdus, joten jätin sitten mustat koirat kotiin ja lähdettiin soopeliporukalla polskimaan. Kirkkonummen kuntouimarit Nurmijärvellä :)

Nää on kyllä niin mainioita uimareita. Kellään ei ole paniikkia vaan kaikki uivat hyvällä tekniikalla. Mutta altaaseen eivät vielä itse mene, joten ollaan aina nostettu koirat toisesta päästä altaaseen josta ne sitten uivat toiseen päähän rampille ja nousevat altaasta. Ja taas uudestaan jne. Jospa tulisi lämmin kesä (toivonko mahdottomia?) niin että pääsisi itsekin uimaan, niin ehkä se koirienkin uimaan meneminen siitä helpottuisi. Loistavaa liikuntaa joka tapauksessa ja PetBros on ihan mahtava paikka!

Eipä tammikuu oikeastaan kummoisempia sisäänsä kätkenyt, ulkoilua, vähän treenejä, on-off-talvea.. Nyt helmikuussa treeniaika tuplaantuu joten ehdin ihan toden teolla paneutua koko jengin kanssa tekemiseen. Kiva!

Vuosi pulkassa, koira kerrallaan

Kössi lähti luotamme maaliskuun lopulla. Talvi oli ollut sille todella vaikea, ja mitä pidemmälle kevääseen mentiin, sen liukkaampia kelejä luonto tarjoili. Todella hankalaa lihaksensa menettäneelle nivelrikkoiselle isolle koiralle. Meillä ei ollut enää vaihtoehtoja. Oleellista oli kuitenkin se, että Kössi sai kävellä vastaanotolle omin jaloin, kuin se olisi ollut menossa mihin tahansa kylään. Tätä ennen oltiin leikitty kokonainen tunti hallilla, eikä ollut väliä kipeytyikö kroppa, hetken päästä ei sattunut enää mihinkään.

Kössin sisarusparvesta on jäljellä enää kasvattajan oma koira Nevada. Niin upea pentue kaiken kaikkiaan, luonteet 10+ ja sydämet täyttä kultaa. 

Tällaisena lumihulluna me Kössin muistamme. Miljoona sydäntä 💗💗💗💗💗💗💗

Robbien/Kössin talvikivaa nuoruusvuosilta 

Elvien vuosi on ollut sitä mitä pari aiempaakin, lääkäreitä, lääkäreitä ja vielä lisää lääkäreitä. Kuluneena vuonna sentään löydettiin syy korkeisiin maksa-arvoihin, krooninen hepatiitti. Syytä hepatiittiin ei sen sijaan tiedetä. Kortisonilla saatiin arvot kuitenkin normaaleiksi  ja myös pysymään sellaisena.

Homma ei kuitenkaan ollut selvä sillä että maksa-arvot normalisoituivat. Harmaita hiuksia aiheuttivat pitkän kortisonikuurin loputtua tulleet kipukohtaukset.  Epäonnistuneen Atopica-  lääkekokeilun jälkeen palasimme takaisin kortisoniin, jolla koira on ainakin tällä haavaa oireeton. Mikä kivun aiheuttaa, on mysteeri. On otettu kokeita ja ultrattu, eikä mitään selvää ole löytynyt. Nyt mennään lääkkeen kera koska homma toimii. 

Ruokavaliota olen joutunut Elvielle muuttamaan virtsasta löytyneiden kalsium-fosfaattikiteiden takia. Osa ruoka-annoksen lihasta korvautuu nykyään kasviksilla ja kvinoapuurolla.

Elvietä tullaan jatkossakin kontrolloimaan, oli oireita tai ei. Mikäs sen kanssa on mennessä kun se on maailman kiltein ja helpoin. Mietin tuossa päivänä eräänä että Elvien pissaa on tutkittu reilusti toistakymmentä kertaa, kaksi kertaa se on otettu suoraan rakosta, muina kertoina olen ottanut itse purkkiin. Elvien sisuskaluja on ultrattu ainakin kymmenen kertaa, näistä puolet maksan ongelmien takia. Sen maksasta on otettu sekä koepala tähystyksellä, että paksuneulanäyte, reilun vuoden välein. Sen selkä on magneettikuvattu aikanaan ja onhan se myös sterkattu. Mutta hei, kukas näitä laskee ;)

Fayn agilityn kisaura lähti toden teolla käyntiin tämän vuoden alussa. Vihdoin oltiin esteosaamisen suhteen tilanteessa, että uskalsin radalle sen kanssa. Kokonaisia ehjiä täyspitkiä ratoja ei oltu vielä saatu aikaiseksi, mutta meidän treeniradat tuppaakin olemaan aikas vaikeita. Heti tammikuussa ensimmäisistä kisoista tullut nollavoitto ja LUVA tuntui aivan uskomattomalta! Muutaman kuukauden takeltelun jälkeen se alkoi tuntua onnekkaalta vahingolta. Kisata olisimme halunneet touko-kesäkuussa paljon enemmän, mutta niin pöyristyttävää kuin se onkin, ei lauantaisin juuri ollut alempien luokkien kisoja järkevän matkan päässä. Ja sitten kun oli, sai jopa valita kahdesta kumpaan menee, eli typeriä päällekkäisyyksiä. Todella turhauttavaa. Loppukesän kisoja sotkivat juoksut. Syksyllä sitten vihdoinkin saimme puhdasta tulosta aikaiseksi ja nappasimme loput 1-luokan nollat peräkkäisistä kisoista.

Heti 2-luokan alussa vetäistiinkin sitten matto alta kun meidän uran tähän mennessä paras nollarata tuomittiin hylyksi tuomarin virheen takia. Näiden kisojen jälkeen startattiin vielä muutamat startit joissa tehtiin hyviä pätkiä, mutta ei kokonaista onnistunutta rataa. Fayn hieman oudolle käytökselle ja rimojen roiskimiselle löytyi syy takajalan venähdyksestä.  Mitään käsitystä ei ole milloin moinen on tapahtunut, eikä fyssarikaan heti ongelmakohtaa löytänyt, mutta pienen työstämisen jälkeen tuli kipukohta esiin. Lyhyen kipulääkekuurin ja levon jälkeen Fay oli taas normi, mutta päätettiin pitää saikun perään ihan kunnon aksaloma, joten esteillä ei olla oltu lähes kuukauteen.  Mutta kivaahan sinne on jo heti huomenna taas päästä.

Manta mantulaattori, hänen korkeutensa  (kirjaimellisesti) ja itsepäisyytensä.  Elokuussa aloitettiin agility juoksukontaktikurssilla, jossa Manta pääsi loistamaan varsinaisena hikarina. Kurssin jälkeen vielä ennen talvea käytiin useasti seuran kentällä treenaamassa puomia, mutta treenitahti hidastui hallikauden alkaessa. Manta on kuitenkin niin hulluna puomiin, että se on suorastaan vaikea saada tekemään mitään muuta :D Taisin aivopestä sen vähän turhan hyvin. Vaikka tykkään siitä, että Manta ei huuda ja kilju kuten äitinsä, toivoisin kuitenkin hieman enemmän sitä hullua intoa tekemiseen. Välillä homma toimii varsin hyvin, välillä on hyvinkin tahmeaa touhua. Aikaa tämä projekti tulee vaatimaan, enkä voi edes kuvitella asettavani mitään aikatavoitetta kisauran aloittamiselle. Manta on valmis sitten kun on, jos koskaan on. Jos homma alkaa maistua pask…puulle, lähden sen kanssa mejä-kurssille. Siinä tosin on laji mitä kiinnostaisi muutenkin kokeilla. Nenä näillä kakaroilla toimii! Manta pitäisi joka tapauksessa virallisesti mitata jossain välissä. Olen saanut sen kooksi kaikkea 41,5 ja 43 cm:n väliltä. Hui!

Tuuli, edelleen perheen kaunotar, vaikka mieluustihan minä näitä kaikkia katselen. Tuuli oli kuluneen vuoden aikana esillä kahdessa näyttelyssä saaden molemmista EH:n. Muuten se on kunnostautunut treenaamalla ja  oppimalla nopeasti kaikenlaisia temppuja. Se on hassu eläin, suorastaan koomikko. Valitettavasti se on myös aika stressiherkkä ja saa välillä paskahalvauksia ihan mitättömistä asioista. Näistä syistä johtuen sitä ei tulla käyttämään jalostukseen, vaikka terveys noin muuten sen sallisikin ja suorastaan puhuisi sen puolesta. Aika ja ikä ehkä tasoittavat luonnetta, mutta eipä se koiraa muuksi muuta. Myös Tuuli on opetellut hieman aksan alkeita, ja uusien sääntöjen valossa  voisin jopa tuonkokoisen medin kanssa lähteäkin kisaamaan, hypättävänä kuin olisi maksimissaan ne 4-kymppiset rimat. Aika näyttää..

Nooa nokinenä, pieni musta mies, aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä tammikuun lopussa. Tuolloin vielä vanhempieni luona asunut pikkumies oli jostain saanut sisuksiinsa jotain rautalankaa sisältävää.  Pelkkä tämän tekstin lukeminen saa minut voimaan pahoin:

Oli ihan käsittämätön onni ettei terävä rautalanka ollut aiheuttanut pahoja vaurioita kulkiessaan läpi suoliston. Onhan se toki voinut saada aikaan jotain pientä, itsestään parantunutta nirhaumaa. Mutta kun homma olisi voinut päättyä niin paljon pahemminkin. Tähdet olivat kerrankin kohdillaan ja Nooa toipui hyvin. Rautalangan alkuperä ei ikinä selvinnyt, mutta se nyt lienee selvää ettei koira sellaisenaan sitä ole syönyt..

Kesän kynnyksellä Nooa muutti takaisin meille. Elo äidin Yocun kanssa alkoi olla turhan räjähdysherkkää, joten oli parempi ottaa Nooa tänne. Mietin jo silloin, että etsinkö sille kodin toisaalta, mutta päätin kuitenkin kuvata sen ensin ja katsella vähän muutenkin jätkän menoa. Luustokuvista saatu kyynärtulos 1/0 oli iso pettymys. Selvittelyjen jälkeen käsissäni oli kennelliitosta kahden eri lääkärin kolme eri vaihtoehtoa 1-tulokselle: mahdollinen alkava nivelrikko, kasvun aikainen muutos, joka on pysähtynyt eikä vaivaa koiraa millään tavalla tai täysin normaali rakenne.

Ensireaktioni oli, ettei missään tapauksessa agia koiran kanssa. Ajan kanssa olen miettinyt, että jos en tuon varmempaa tai selkeämpää vastausta oireettoman kyynärän tilasta saa, uskallan ehkä harrastella koiran kanssa ja kontrollikuvata sen parin vuoden päästä.  On kuitenkin hyvin suuri todennäköisyys, ettei kyynärässä oikeasti ole mitään vikaa. Agi Nooan kanssa tarkoittaa siis tällä hetkellä lähinnä supermöllitasoista treenaamista ja koiran hallintaa. Jos Manta välillä etsii nameja hallin lattialta, on Nooalla vastapainoksi vauhtia ja vapaita liikkeitä :D Itse valitsemiaan, tietenkin ;) 

Ihan vuoden viimeisinä päivinä kävimme taas Nurmijärvellä Petbrosissa uimassa. Haalin mukaan koko lauman, ja vaikka alkuun tuntui hullulta ottaa kaikki viisi mukaan, ei pelkästään uimaan vaan myös kuivattavaksi, tein kuitenkin niin. Ja hyvinhän tuo sujui, olihan paikalla myös äitini parin koiran kanssa.

Allaolevan kuvan kera toivotan kaikille lukijoille ihanaa, valoisaa ja tervettä uutta vuotta 2018!!

 

Iloista joulua

Forgive and forget?

Lauantaina 11.11 lähdimme Fayn kanssa Ojankoon ensimmäisiin 2-luokan kisoihimme. Aiemmin olin joutunut perumaan lokakuun alun kisat selkäni revähdyksen takia, joten näitä kisoja odotin vallan innoissani. Outoa oli lähteä kohti kisapaikkaa vasta iltapäivän puolella, vuodessa ehdin jo tottua 1-luokan aamustartteihin.

Ensimmäinen agirata oli tuomariharjoittelija Jessi Landenin suunnittelema, vallan passeli 2-luokan rata, jossa nyt ei oikeastaan itseäni arvelluttanut muu kuin radan loppupuolella tehtävä valssi ennen keinua, sekä toisena esteenä oleva rengas, se ’hintelämpi’ malli, joka roikkuu ketjujen varassa. No, valssista ei tarvinnut huolehtia kun Fay mennä pamautti renkaan ohi. Vauhti oli niin kova alkusuoralla ja minä jo menossa puominviertä, eli hyllyhän siitä otettiin. Mutta puomin kontakti oli mielettömän hieno. Tästä jatkettiin rataa vielä kepeille, jossa vedätin ihan tarkoituksella, mutta Fay ei kestänyt sitä loppuun asti vaan tuli perääni. Hyvillä mielin kuitenkin radalta pois. Pohja tuntui hyvältä juosta eikä Fay kolistellut rimoja.

Toisena ratana oli hyppäri, Markku Kaukisen sellainen. Alussa parit valssit, kepit kohti seinää, joten loppuun asti olisi mentävä koiran mukana. Rengas, se toisen mallinen, oli radan loppupuolella. Sen jälkeen vielä parit hypyt, poispäinkäännös tynkäputkelle ja parin hypyn kautta maaliin. Vaikutti varsin kivalta radalta, ei mitään pitkiä suoria kilpajuoksua koiran kanssa.

Tuomarin puhuttelussa selvisi että radan etenemä on 3,6. Että hyvin pitäisi ehtiä. Naureskelin tutustumaan lähtiessäni että joo, ei se siitä jää kiinni.

Eikä jäänyt. Radasta tuli yksi tähän asti parhaimmista, ellei paras. Toki vähän ’yliohjasin’ koiraa yhdessä kohtaa kun olin katsonut aiemmin maksien suorituksia ja nehän painelivat putkesta liian pitkälle jollei ohjaaja vetänyt tiukasti sivulle. Unohdin siis hetkeksi ohjaavani pientä koiraa joka kääntyy nanosekunnissa ja reagoi suurin piirtein suupieleni asentoon. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut vetää Fayn hypystä ohi, mutta onnistuin korjaamaan ja Faykin tuntui olevan varsin etenevällä päällä, eikä kyseenalaistanut ohjauksiani.

Maaliin siis voittajafiiliksellä, me onnistuttiin ja vielä hyppärillä, jotka ovat olleet itselleni aina vaikeita nopean koiran kanssa.

Mutta mutta. Fayn kanssa leikkiessä ja sitä palkatessa kuuluttaja kertoi tuloksen olleen hylly, joku hyppy oli jäänyt välistä. Lievä epäusko valtasi mieleni, olinko mennyt radan väärin? Meidän agi-koutsi Nina sattui olemaan samoissa kisoissa ja näki ratamme, tuomari oli näyttänyt hylkyä renkaan jälkeisen hypyn suoritettuamme, eli rengas olisi jäänyt suorittamatta. Epäusko vaan kasvoi, ei taatusti jäänyt, Fay hyppäsi justiinsa siitä mistä pitikin, kyllähän tuomarin nyt se olisi pitänyt nähdä. Mutta ei vaan nähnyt, tai näki väärin, tai luuli nähneensä jotain, en tiedä. Siinä vaiheessa kun olin videolta tarkistanut koko radan, oli meidän luokka jo loppunut ja tuomari rakentamassa viimeistä agirataa toisessa päässä hallia. Minä tietenkin kauhealla kiireellä kamera kädessä kysymään toimitsijalta että miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan? Suurin piirtein kaikki tuomaria lukuun ottamatta näkivät Fayn hyppäävän oikein ja video todisti sen. Ylitoimitsijan keskustellessa tuomarin kanssa joku toinen toimitsija tarkisti että Fayn suorituksesta oli käsikelloaika olemassa. Tässä vaiheessa en tiennyt yhtään miten muut olivat menneet, mutta sen nyt kuitenkin tiesin ettei Fay hidas ollut.

Tuomarin viesti oli että rata on tuomaroitu. Hän voisi jutella kanssani kisojen jälkeen, mutta eipä sillä juurikaan merkitystä olisi tulosten kannalta. Pettymys oli niin suuri, etten saanut enää sanaa suustani. Kävelin kemun ja koiran luo itku kurkussa, pakkasin kamani ja lähdin. Viimeinen rata jäi meiltä tekemättä.

Videolta kellottaessa Fayn aika radalla on alle 28 sekuntia. Radan voittaneen ja meidän lisäksi ainoan puhtaan radan tehneen aika oli 31 ja rapiat. Faylle olisi kuulunut sekä voitto että luva. Vaan ilman jäätiin.

Fayn 'hylly-nolla-rata' 

Näistä kisoista on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa, ja voin sanoa että edelleen ottaa pattiin! Ja kyllä, kyseessä on vain yksi rata ja vain agility, ei mitään kuolemanvakavaa. Osa radan nähneistä kavereistani sanoi heti että valita ihmeessä asiasta, toiset totesivat että tuloksia ei valitettavasti jälkikäteen muuteta. Päätin siis kysyä asiaa suoraan liitosta, sen verran utelias olen. Ymmärrän vallan hyvin inhimilliset virheet, ihmisiähän tässä ollaan. Sitä en ymmärrä miksei niitä virheitä voisi korjata. Onhan se nyt aika suuri epäkohta lajissa, jos kisaaja on tällaisessa tilanteessa täysin tyhjän päällä..

No, kysymysteni lähettämisestä on nyt aikaa lähes yhtä paljon kuin itse kisoista, yli kaksi viikkoa, enkä ole saanut edes kuittausta siitä onko viestini mennyt perille..

Jotta näin. Jatkamme siis kisaamista ja luvien metsästystä. Luokkanousuun riittää normaalisti kolme, meiltä vaaditaan näemmä neljä. Pääasia on kuitenkin se, että koko ajan kehittyvä kisatykkini ei luvista mitään ymmärrä, vaan tekee aina täysillä ja kaikkensa antaen. Me ollaan tehty hienoja ratoja ja pätkiä treeneissä ja nautitaan ihan satasella molemmat. Täältä me vielä tullaan!

Syksyn sävelet

Elvien Atopica-kokeilu alkoi syyskuussa. Tarkoitus oli yrittää päästä eroon kortisonista. Kahden viikon ajan Elvie sai molempia lääkkeitä, näistä jälkimmäisellä kortisonin määrä oli laskettu puoleen. Atopicaa oli tarkoitus antaa neljä viikkoa isommalla annostuksella ja laskea sitten puoleen ylläpitoannostukseksi.
No, eihän se homma sitten ihan niin mennyt..
Ensimmäinen Atopica-viikko sujui ongelmitta, olihan kortisoni siinä vielä mukana. Toisella viikolla, kun kortisonin määrä laski, alkoi Elvie käyttäytyä oudosti. Sillä ei ollut selkeitä kipukohtauksia, mutta se makasi erikoisissa asennoissa, nuoli huuliaan ja oli outo. Koska Atopica saattaa alussa aiheuttaa kaikenlaisia outoja oireita, jäin seuraamaan tilannetta.
Kolmannella viikolla meni Elvien vatsa löysälle. Se ei ollut varsinaisella ripaskalla, mutta uloste oli limaista ja löysää. Tämäkin oli mahdollista Atopican alkumetreillä. Kortisoni oli tässä vaiheessa kokonaan pois. Olin kuitenkin sen verta huolissani koiran käytöksestä, että päätin taas kerran tutkituttaa sen ja aloitin viemällä lääkäriin pissanäytteen neljännen Atopica-viikon alussa. Edellisestä näytteestä oli nyt reilu kuukausi ja Elvie oli sen ajan syönyt ruokansa entistäkin 'vetisempänä'. Vaan eipä siitä juuri hyötyä kuitenkaan ollut, kiteitä oli yhä. Lääkärin mielestä oli syytä ultrata sekä rakko että munuaiset, virtsakivien poissulkemiseksi. Samalla käynnillä otettiin myös laajat verinäytteet, joista katsottiin myös haima-arvot.
Kiviä ei onneksi löytynyt sen enempää rakosta kuin munuaisistakaan, mutta munuaisten kuoriosat olivat lääkärin mukaan hieman paksuuntuneet. Mitä tämä sitten tarkoittaisi, ei vielä tässä vaiheessa ainakaan minulle auennut. Koska osa verinäytteistä lähti ulkoiseen laboratorioon, oli tarkoitus että lääkäri soittaisi  myöhemmin kaikista tuloksista, jotta saataisiin jonkinlainen kokonaiskuva Elvien tilanteesta.
Lähdimme siis kotiin pesemään Elvien jälleen kerran parturoidusta mahasta 'ultrageelin' rippeitä. Päivä eteni normaalisti ja koirat saivat ruokansa alkuillasta. Siitä pari tuntia myöhemmin alkoi Elvien oireilu. Se oli alkuun vain hieman levoton, tunki viereen, lähti pois, vaihtoi asentoa, nuoli huuliaan. Välillä olo helpotti, mutta iltaa kohti tilanne muuttui pahemmaksi. Istuin sohvalla koira vieressä ja toivoin tilanteen rauhoittuvan, mutta ei. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen varmempi olin että jotain apua oli saatava. Jos lähtisin Viikkiin, Elviestä mitä todennäköisimmin otettaisiin samat kokeet kuin aamulla ja se saisi jotain kipulääkettä. Tässä vaiheessa muistin että kotootahan löytyy Tramalia, jota Elvie sai kun maksasta otettiin koepala. Tällä kertaa siis riitti öinen soitto Viikkiin, josta varmistin Tramalin ja Atopican yhteensopivuuden. Lääkkeen annon jälkeen ei kestänyt kovin pitkään kun Elvie rauhoittui ja sai nukuttua. Huh!
Seuraavana aamuna soitin Elvien tutkineelle lääkärille ja kerroin lopettavani Atopican ja ottavani kortisonin takaisin, piste. Tarinan kuultuaan oli lääkäri täysin samaa mieltä. Tästä meni vain pari päivää niin Elvie oli taas parempi, eikä kipuilua enää ollut.
Myöhemmin samalla viikolla sain verinäytteiden tulokset. Maksa-arvot olivat edelleen normaalit, eikä munuaisarvoissakaan ollut häikkää. Haiman suhteen olikin erikoinen tulos, sillä TLI oli 42,7, eli  reilusti viitearvojen yläpuolella. Haimatulehduksessa tämä arvo siis käsittääkseni on hyvin matala.
Eli, koirallani on siis joku sairaus, jonka oireet pysyvät kurissa kortisonilla. Kukaan ei vaan nyt osaa kertoa että mikä sairaus on kyseessä. Tämän lääkärin mukaan Elvien oireet eivät vaikuta haimaperäisiltä, eikä kortisonin kuulemma pitäisi haimaoireisiin auttaa. Eri asia lienee sitten mahdolliset kasvaimet, mutta keväällä missään sisäelimissä ei näkynyt mitään poikkeavaa.

Pääasia tietenkin on että on olemassa lääke joka pitää koiran ainakin toistaiseksi kivutta ja toimivana, mutta kyllähän tämä nyt uteliasta ihmistä pikkasen riepoo!

Tylsien juttujen vastapainoksi kävin ostamassa sekä itselleni että Elvielle kirkkaan pinkit takit :D

Elvie-asioiden ulkopuolella syksy on ollut yhtä juoksua. Fay ja Manta juoksivat elo-syyskuussa, sen jälkeen aloitti äitini sheltti Kaisla, jonka johdosta Wilson oli meillä viikon verran hoidossa. Herra olikin kovin kiinnostunut Tuulista, joka sitten aloittikin oman juoksunsa aika pian Wilsonin kotiuduttua. Fayllä ja Mantalla olisi nyt pennut, joten hormonit hyrrää vielä niilläkin. Meininki on täällä toisinaan kuin latteasta aikuisviihde-elokuvasta. Sheltit... :D

Tuulin juoksu on ollut vallan hyvä aika Nooalle kokeilla elämää kaupunkiolosuhteissa ja kerrostalossa. Onnea on omistaa ystävä joka auttaa :) Vajaan viikon Nooa vielä majailee Kössin kasvattajan luona. Kaikki on mennyt pääosin hyvin, mitä nyt Nooa on vähän turhan raju leikeissään ja sen lisäksi varsinainen häslä, 5-kiloinen väkkärä, jolle ei ole syntymälahjaksi annettu malttia. Saa nähdä miten arki täällä sujuu kun Nooa palaa takaisin. Onko maailmanmatkaajalle noussut pissi päähän vai alkaako leikkisä pystypaini Tuulin kanssa heti.

Juoksujen lomassa ollaan juostu myös fyssarilla. Elvie useamman kerran, muu jengi on käyty kerran läpi. Nuorisolta ei pahempia jumeja löytynyt, ja olihan äitikoirakin aika hyvässä kuosissa. Sen kanssa kuitenkin taas vuodenvaihteen jälkeen mennään, koska agility nyt vaan on rankkaa.

Myös harrastusrintamalla on juoksemisella ollut sijansa. Mantan juoksariprojekti etenee, hitaasti mutta ehkäpä varmemmin. A-esteeseen ei olla vielä kosketukaan, keinua ollaan vain tassulla paukuteltu. Verkoilla varustetut kepit sujuvat jo aika kivasti myös hallilla, täytyy joku kerta virittää kamera ja vähän videoida treenejä. Fayn kanssa ollaan saatu aikaiseksi useita onnistuneita treenejä. Tämä ei meidän tapauksessa tarkoita pitkiä puhtaita ratoja, vaan enempi könkkäohjaajan taipumista haastavampii ohjauksiin. Fay on teknisesti hyvin taitava, itse en ole samalla tasolla. Viikonloppuna päästään korkkaamaan kakkosluokka ihan toden teolla kun Ojanko kutsuu. Kivaa!