Passikuvilla ;)

Aurinko, vapaapäivä, kamera ja koirat :)

Tuulista on vaikea saada kuvaa jossa se ei hymyilisi. Mantasta on vaikea saada kuvaa jossa se hymyilisi. Elviestä on vaikea saada kuvaa jossa sen kieli ei pilkistäisi suusta. Faystä saa lähes aina onnistuneita kuvia. Selkeästi eniten valokuvamallin ainesta on siis mama-Fayssä :)

Kyllä on ollut aivan mielettömät ulkoilu- ja kuvauskelit etelässä koko maaliskuun, aivan huikeata. Helmikuussa riehuttiin järven jäällä, nyt koko maaliskuun on kantanut hanki pelloilla. Parin kuukauden päästä se kuhiseekin jo punkkeja ja viimeistään kesäkuun lopussa se on kasvanut niin tukkoon, ettei siellä voi enää kävellä. Olemme siis nauttineet nyt kun se on mahdollista, harvoin meitä näin hemmotellaan ;)

Eipä muuta tällä kertaa.

Kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat...

... ja ympyrä sulkeutuu.

On mukava huomata, että joskus elämässä asiat vaan yksinkertaisesti loksahtavat paikoilleen, kuin kohtalon oikusta. Jo viime syksystä asti mietin lähes päivittäin, että Nooalle olisi hyvä löytää koti, sillä nuorison suhteet täällä kotona olivat koko ajan kiristymään päin. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, on Nooa pienestä koostaan ja ihmisiä kohtaan lähes nöyristelevästä luonteestaan huolimatta vallan raju koirakavereitaan kohtaan. Lenkillä sen ja Mantan väliset kahakat äityivät  toisinaan sellaisiin mittasuhteisiin, että pelkäsin jo veren lentävän. Näiltä kahakoilta vältyttiin kun lenkitin koirat kahdessa erässä tai pelkästään hihnassa. Tuulin ja Nooan keskinäiset leikit eivät juuri koskaan lähteneet lapasesta, mutta Manta oli Nooan silmätikkuna jo viime kesänä.
Sisällä, kun treenailin jotain pientä yhden koiran kanssa kerrallaan, oli Nooa aina laitettava erilleen muista odottamaan. Sitä irvailun määrä ei kestänyt kukaan.
Viime vuoden puolella, erään kahakkalenkin päätteeksi, olin jo aloittanut blogikirjoituksen nimellä: Pähkäilylle päätös, koira etsii kotia, mutta katsoessani pedissä kerällä nukkuvaa poikaa, poistin tekstin. Toivoin löytäväni tutun tai puolitutun, joka olisi koiraa vailla, joten jäin odottamaan 'jotain'.

Se jokin tulikin eteen silloin kun sitä vähiten odotin. Olin jo pienen pakon edessä, Nooalle olisi löydettävä ainakin pitkäaikainen hoitopaikka, jotta näkisin sen poissaolon vaikutuksen muissa koirissa. Kyräily kotona oli mennyt jo siihen pisteeseen että Manta oireili fyysisesti.

FB on ihmeellinen paikka, yksi tykkäys Nooan lumiturpakuvasta, ja siinä se oli. Aloin muistella tätä tykkääjää ja hänen ja puolisonsa koirahistoriaa muutaman vuoden takaa ja laitoin viestiä..

Huomenna Nooalla tulee täyteen jo neljä viikkoa uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa, ainoana koirana, ilman stressiä ja kyräilyä. Sen ei tarvitse kilpailla huomiosta muiden nelijalkaisten kanssa. Se mitä Nooa on nyt, tuntuu aivan eri koiralta kuin mitä se oli täällä!

Myös meillä kotona likkojen elämä on aivan selkeästi seesteisempää. Kukaan ei kyräile ketään, ja ainoa, jota lenkillä joutuu välillä ojentamaan, on Tuuli. Sen lempipuuhaa kun tuppaa olemaan toisten hännistä repiminen. No, tähänkin on ratkaisunsa ;)

Meillä on siis kohta kuukauden päivät tehty vain likkojen lenkkejä, ja mikäli mitään järisyttävää ei tapahdu, on tilanne pysyvä. Alun alkaenkaan ei ollut tarkoitus, että kotona asuisi kolme kakaraa samasta pentueesta, mutta elämä kun ei aina ole niin yksinkertaista, tilanteet muuttuvat. Koiralauman sisällä hiertävät välit eivät pidemmän päälle aiheuta kuin ongelmia, joissa lopputulos voi olla todella karmea. Ja vaikka tilanne ei ikinä äityisikään siihen pisteeseen, että kaverilta yritetään repiä silmät ja korvat irti, voi pitkään jatkunut kyräily ja kiusaaminen aiheuttaa stressiä koko laumalle. Ja stressihän ei tunnetusti aiheuta mitään hyvää.

Kuten kuvista näkyy, Nooa on aika lailla 'kuin kotonaan'  😊😊😊 Pötköttelyn lisäksi se saa kovasti paljon liikuntaa ja on ollut onnensa kukkuloilla kirmatessaan kantavilla maaliskuun hangilla. Ja mikäs kasvattajan enemmän onnelliseksi tekisi kuin hyvinvoiva kasvatti 💙

Nooan kuvat: Laura Tervo

Talven riemua!

Mikä voikaan synkeän syksyn ja vesisateisen alkutalven jälkeen lohduttaa enemmän kuin lumi, pakkanen ja aurinko! Itse en lähtökohtaisesti kaipaa kovia pakkasia enkä metrikaupalla lunta, mutta jos vaihtoehdot ovat tässä, niin kyllä tämä helmikuun keli vie heittämällä voiton!
Tuntuu että koiratkin ovat yhtä hymyä :)

Olen heittäytynyt vallan rohkeaksi ja uskaltautunut vihdoinkin jäälle ;) Olen aina ollut kovin arka sinne menemään ja ihmetellyt miten jotkut pilkkijät ja retkiluistelijat sekä alkutalvesta että keväisin kokeilevat onneaan henkensä kaupalla. Nyt on kuitenkin ollut niin pitkään kovia pakkasia että tämäkin tantta on uskaltautunut nauttimaan upeasta auringonpaisteesta koirien kirmatessa onnellisina.

Helmikuu oli toki muutakin kuin jäällä juoksemista. Neljän viikon ajan meillä oli tunnin treenin sijaan kaksi tuntia aikaa ja tämä mahdollisti aika lailla monipuolisemmat treenit ja useamman koiran kanssa hääräämisen. Äidin Kaisla on oppinut kepit jo aika hienosti, omista nuoristani Manta on hommassa pisimmällä. Tuuli tuli mukaan treenihin vakituisemmin oikeastaan vasta tämän vuoden puolella ja teki alkuun erilaisia temppuja. Kaikki temput se on saanut itse tarjota ja on kyllä ollut hauskaa seurata sen touhuja! Varsinkin namikoneen edessä esitetty metrin loikka suoraan ylöspäin on vallan koominen :) Käskystä se ei tätä osaa (vielä) toteuttaa. Agihallilla kun kerran treenaillaan niin päätin aloittaa esteiden opettamisen Tuulille. Pitkälti samalla kaavalla mennään kuin temppujen kanssa, eli se saa itse tarjota. Ei nyt tietenkään heti mitään A-esteitä ja keinua, sentäs, mutta putkea, hyppyjä, rengasta, keppejä ja puomin alastuloa.

Kepeissä meillä on ollut sekä verkot että ohjurit. Kolme viikkoa sitten Tuuli teki ensimmäisen kerran kepit niin että päissä oli verkot kahdessa välissä ja keskiosassa ohjurit joita se ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt. Päätin antaa sen tarjota jotain ja se menikin reippaasti verkko-osuuden, jäi miettimään ohjureiden kohdalle, jatkoi kävellen pienen matkaa ja loppuverkoilla taas kiihdytti vauhtia. WAU! Suorastaan kuulin kun se AJATTELI. Seuraavalla treenikerralla oli samanlainen setti, jonka Tuuli suoritti nyt koko matkalta vauhdilla :)
Tämän viikon treeneihin äidin Kaisla oli edistynyt jo sen verran että kepeillä oli kaksi ohjuria molemmissa päissä, ei muuta. Annoin Tuulin kokeilla sitten tätä versiota, ja meillä ihmisillä loksahti kyllä leuat lattiaan kun Tuuli teki saman tempun kuin aiemmin, meni pari väliä, mietti hetken, jatkoi kävellen mutta pujotellen täysin oikein ohjurittoman pätkän ja loppumatkan! Jep jep, hulluuden ja nerouden raja on varsin häilyvä, koirani on nero kilipää 😜😜
Nyt täytyy vähän hidastaa tahtia ja opetella erilaisia lähestymisiä kepeille. Ihan alkumetreillähän tässä muutenkin ollaan, eikä Tuuli osaa tulla mihinkään ohjauksiin. Mutta kovin on mielenkiintoista kouluttaa tuttua lajia aivan eri tavalla.

Mantan kohdalla juoksupuomitreenit junnaavat aika lailla paikoillaan. Pitäisi päästä tekemään niin paljon enemmän ja useammin, että nyt alkaa melkein harmittaa että lähdin tälle tielle, joka tuntuu olevan vähän turhan pitkä meille.

Fayn kanssa kuvittelin vielä pari viikkoa taaksepäin lähteväni nyt tulevana viikonloppuna Tampereelle kisaamaan. Oltiin käyty fyssarilla tsekkaamassa pikkurouvan kondis ja majoituskin oli jo varattu. Mutta kuinka ollakkaan, edellisen viikon ohjatuissa treeneissä en sitten kyennytkään antamaan itsestäni kaikkea selkäni oireilun takia, ja Fay hyppäsi päin muurin tolppaa, jonka onneksi sentään sain kiinni ennenkuin se ehti rysähtää koirapoloisen päälle. Samoissa treeneissä 'hintelää rengasta' osana rataa treenetessa koira pamautti päin renkaan alaosaa. Muutenkaan sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä, mistä kohtaa este pitää suorittaa, ainoana kriteerinä koiralla itsellään tuntui olevan vauhti. Onneksi noista ei jäänyt koiralle mitään pahempaa, otimme toki (taas kerran) muutaman päivän rauhallisemmin. Loppujen lopuksi oman selkäni kunto oli se jonka takia päätin jättää reissun väliin. Ei ole järkeä lähteä kauas kisaamaan kun ikinä en voi näemmä tietää minä päivänä pystyn juoksemaan ja minä päivänä en. Fay vaatii minulta 100% suorituksen ja jollen pysty sitä antamaan, on turvallisempaa jättää tekemättä.

Parin tunnin treeneissä ollaan ehditty harjoitella myös pöytää ja joskus tulevaisuudessa edessä olevaa mittausta. On se vielä Faylläkin edessä, mutta sen tukka oli kuvassa niin homssuisen näköinen että jätetään se julkaisematta. Fayhän on ihan selvä mini ja mittaustaikaa sillä vielä yli vuosi, joten en ole pitänyt kiirettä. Tuuli tulee olemaan yhtä selkeä medi reilun 37cm korkeudellaan. Mantan kanssa saakin sitten tehdä ne vesikampausjakaukset 💇

Kettujen kuvat ottanut Gunnel Helander.

Helmikuu on ollut sen verran kylmä että Elvie ei ole hallille mukaan päässyt. Odottamista on niin paljon etten halua sen siellä palelevan, se kun on nykyään viluisempi kuin ennen. Niinpä Nooa on saanut jäädä kotiin Elvien kanssa, koska ketäänhän ei voi, eikä yleensä tarvitsekaan jättää yksin. Nooasta on lisääkin kerrotavaa, mutta jätetään se ensi kertaan ;)

Fay neljä vuotta

Fayn täyttäessä kolme, muistan kirjoittaneeni että se tuntui hurjan vähältä, kun sillä oli tuolloin lähes vuoden ikäiset kakarat ja se aloitteli itse kisauraansa agissa.
No, vähältä se neljä vuottakin tuntuu, koska tuntuu että sen lapsetkin olisivat olleet tuossa jo sen ajan!
Kalenteriin on kuitenkin uskominen :) Neljä vuotta sitten meillä oli vain kaksi koiraa, Kössi ja Elvie.

Maaliskuun lopussa 2014 saapui Fay :)

4v synttärin kunniaksi Fay pääsi lenkille pelkän Elvien kanssa, laatuaikaa ilman kakaroita. Ja kävipä tuuri että tämän talven aurinkoinen lumipäivä osui juuri Fayn synttäreille ;) ;)

Elvie ei kestä nykyään kylmää juuri laisinkaan, joten se saa ulkoilla takki päällä ja tossut jalassa.

Jokunen ihminen on kysynyt aionko astuttaa Fayn toisen kerran. Rehellisesti on vastattava etten vielä tiedä. Sen jälkikasvu on ollut hyvin haastavaa sakkia, monessakin suhteessa. Asiaa täytyy siis miettiä ihan todella, eikä sillä onneksi ole mikään kiire. Nyt keskityn harrastelemaan ja kisaamaan sen kanssa.
Se, astutanko sen tyttären Mantan, on ihan yhtä auki. Onneksi silläkään ei ole kiire. Antaa asioiden hautua ja koirien kehittyä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Hyvin innoissani olen tämän vuoden yhteistyöpentuprojektista, josta laitan tietoa pentusivuille sitä mukaa kun kerrottavaa on. Haaveissa olisi saada tästä(kin?) jatkoa omaan kasvatukseen, joten narttupentua havittelevien kannattaa varautua jonkinlaisiin jalostusoikeusdiileihin / sijoitukseen.

Oma laumani keskittyy nyt treenaamiseen, ja pikkuhiljaa alkaa omassa päässä seljetä se, kenen kanssa tahdon tehdä ja mitä, ja kenestä olisi mihinkin. Ehkä jo aikakin, näähän täyttää kohta kaksi :D

Tammikuun tassuttelut

Vuosi 2018 on lähtenyt käyntiin aika leppoisissa merkeissä. Vuoden vaihtuessa oltiin koko jengi härskisti nukkumassa, eikä rakettihelvetti aiheuttanut meidän perheessä juurikaan järjestelyjä. Eihän räiske täällä maalla ole lähelläkään sitä mitä kaupungeissa, mutta kyllä täälläkin jytisee. Onnea on koirat jotka eivät tästä jytinästä välitä. Silti en missään tapauksessa lähtisi niiden kanssa raketteja katsomaan, se ei ole koiran paikka. Enpä välitä touhusta itsekään, rahan totaalista haaskaamista.

Tammikuun aikana meillä on ollut ihan omaa räiskimistä kun Fay on päässyt kisaamaan peräti kaksi kertaa, Lohjalle ja Lietoon. Kuusi rataa, kuusi hyllyä. Nyt ei ihan mene putkeen meillä tämä homma. Lägin kisoissa Fay kävi niin kuumana että keskittyminen jäikin sitten vähän vähemmälle. Vauhtia oli vallan tolkuttomasti, ja ensimmäisen kerran hyllytettiin siksi että Fay karkasi väärälle hypylle! Kyllä nyt irtoaa ihan pikkasen paremmin kuin ennen namiautomaattitreeniä ;) Yhdellä radalla hylyn syynä oli lentokeinu, jonka uusin. Jokaisessa radassa on silti aina jotain hyvää ja hauskaahan meillä taas oli :) Alla Lägin yhden radan kepit. Faytä ketuttaa kuin pientä eläintä (HAH!) kun tekisi mieli päästä vieläkin kovempaa.

Fayn vinkukepit :D

Alati kasvanut pujotteluvauhti on myös lisännyt rytmihäiriöiden määrää ja Liedon kisoissa hyppäri kosahtikin kepeillä sekoiluun, jota en korjannut. Tosin uskon että ilman tätä se olisi kosahtanut loppusuoralle, jossa irtoaminen ei ole Fayn pieneen päähän vielä iskostunut. Ekalla agiradalla tyrin ihan totaalisesti itse kuvitellen taas ohjaavani jotain isoa koiraa. Mistähän tämäkin juontaa juurensa... Toisella agiradalla kävi täysin samoin kuin lokakuussa Ojangossa, Fay tuli renkaasta ohi alkusuoralla. Rata alkoi hyppy-rengas-puomi-setillä, joten me sitten vaan uusittiin rengas ja jätettiin siihen.
Tämä rengas-ongelma on kyllä pirun haastava, koska treeneissähän Fay hakee renkaan lähes mistä kulmasta vaan  riippumatta siitä missä itse olen. Kisoissa renkaan ohituksia taas on tullut erilaisissa kohdissa, joten en osaa yhdistää sitä mihinkään tiettyyn, esim omaan sijoittumiseeni ja liikkumiseeni. Tämä ongelma kun selätetään, ollaan aika paljon vahvemmalla pohjalla.

Agikisojen lisäksi Fay on päässyt tyttöjensä kanssa uimaan. Tarkoitus oli että Elvie olisi ollut mukana, mutta sillä oli emätintulehdus, joten jätin sitten mustat koirat kotiin ja lähdettiin soopeliporukalla polskimaan. Kirkkonummen kuntouimarit Nurmijärvellä :)

Nää on kyllä niin mainioita uimareita. Kellään ei ole paniikkia vaan kaikki uivat hyvällä tekniikalla. Mutta altaaseen eivät vielä itse mene, joten ollaan aina nostettu koirat toisesta päästä altaaseen josta ne sitten uivat toiseen päähän rampille ja nousevat altaasta. Ja taas uudestaan jne. Jospa tulisi lämmin kesä (toivonko mahdottomia?) niin että pääsisi itsekin uimaan, niin ehkä se koirienkin uimaan meneminen siitä helpottuisi. Loistavaa liikuntaa joka tapauksessa ja PetBros on ihan mahtava paikka!

Eipä tammikuu oikeastaan kummoisempia sisäänsä kätkenyt, ulkoilua, vähän treenejä, on-off-talvea.. Nyt helmikuussa treeniaika tuplaantuu joten ehdin ihan toden teolla paneutua koko jengin kanssa tekemiseen. Kiva!

Vuosi pulkassa, koira kerrallaan

Kössi lähti luotamme maaliskuun lopulla. Talvi oli ollut sille todella vaikea, ja mitä pidemmälle kevääseen mentiin, sen liukkaampia kelejä luonto tarjoili. Todella hankalaa lihaksensa menettäneelle nivelrikkoiselle isolle koiralle. Meillä ei ollut enää vaihtoehtoja. Oleellista oli kuitenkin se, että Kössi sai kävellä vastaanotolle omin jaloin, kuin se olisi ollut menossa mihin tahansa kylään. Tätä ennen oltiin leikitty kokonainen tunti hallilla, eikä ollut väliä kipeytyikö kroppa, hetken päästä ei sattunut enää mihinkään.

Kössin sisarusparvesta on jäljellä enää kasvattajan oma koira Nevada. Niin upea pentue kaiken kaikkiaan, luonteet 10+ ja sydämet täyttä kultaa. 

Tällaisena lumihulluna me Kössin muistamme. Miljoona sydäntä 💗💗💗💗💗💗💗

Robbien/Kössin talvikivaa nuoruusvuosilta 

Elvien vuosi on ollut sitä mitä pari aiempaakin, lääkäreitä, lääkäreitä ja vielä lisää lääkäreitä. Kuluneena vuonna sentään löydettiin syy korkeisiin maksa-arvoihin, krooninen hepatiitti. Syytä hepatiittiin ei sen sijaan tiedetä. Kortisonilla saatiin arvot kuitenkin normaaleiksi  ja myös pysymään sellaisena.

Homma ei kuitenkaan ollut selvä sillä että maksa-arvot normalisoituivat. Harmaita hiuksia aiheuttivat pitkän kortisonikuurin loputtua tulleet kipukohtaukset.  Epäonnistuneen Atopica-  lääkekokeilun jälkeen palasimme takaisin kortisoniin, jolla koira on ainakin tällä haavaa oireeton. Mikä kivun aiheuttaa, on mysteeri. On otettu kokeita ja ultrattu, eikä mitään selvää ole löytynyt. Nyt mennään lääkkeen kera koska homma toimii. 

Ruokavaliota olen joutunut Elvielle muuttamaan virtsasta löytyneiden kalsium-fosfaattikiteiden takia. Osa ruoka-annoksen lihasta korvautuu nykyään kasviksilla ja kvinoapuurolla.

Elvietä tullaan jatkossakin kontrolloimaan, oli oireita tai ei. Mikäs sen kanssa on mennessä kun se on maailman kiltein ja helpoin. Mietin tuossa päivänä eräänä että Elvien pissaa on tutkittu reilusti toistakymmentä kertaa, kaksi kertaa se on otettu suoraan rakosta, muina kertoina olen ottanut itse purkkiin. Elvien sisuskaluja on ultrattu ainakin kymmenen kertaa, näistä puolet maksan ongelmien takia. Sen maksasta on otettu sekä koepala tähystyksellä, että paksuneulanäyte, reilun vuoden välein. Sen selkä on magneettikuvattu aikanaan ja onhan se myös sterkattu. Mutta hei, kukas näitä laskee ;)

Fayn agilityn kisaura lähti toden teolla käyntiin tämän vuoden alussa. Vihdoin oltiin esteosaamisen suhteen tilanteessa, että uskalsin radalle sen kanssa. Kokonaisia ehjiä täyspitkiä ratoja ei oltu vielä saatu aikaiseksi, mutta meidän treeniradat tuppaakin olemaan aikas vaikeita. Heti tammikuussa ensimmäisistä kisoista tullut nollavoitto ja LUVA tuntui aivan uskomattomalta! Muutaman kuukauden takeltelun jälkeen se alkoi tuntua onnekkaalta vahingolta. Kisata olisimme halunneet touko-kesäkuussa paljon enemmän, mutta niin pöyristyttävää kuin se onkin, ei lauantaisin juuri ollut alempien luokkien kisoja järkevän matkan päässä. Ja sitten kun oli, sai jopa valita kahdesta kumpaan menee, eli typeriä päällekkäisyyksiä. Todella turhauttavaa. Loppukesän kisoja sotkivat juoksut. Syksyllä sitten vihdoinkin saimme puhdasta tulosta aikaiseksi ja nappasimme loput 1-luokan nollat peräkkäisistä kisoista.

Heti 2-luokan alussa vetäistiinkin sitten matto alta kun meidän uran tähän mennessä paras nollarata tuomittiin hylyksi tuomarin virheen takia. Näiden kisojen jälkeen startattiin vielä muutamat startit joissa tehtiin hyviä pätkiä, mutta ei kokonaista onnistunutta rataa. Fayn hieman oudolle käytökselle ja rimojen roiskimiselle löytyi syy takajalan venähdyksestä.  Mitään käsitystä ei ole milloin moinen on tapahtunut, eikä fyssarikaan heti ongelmakohtaa löytänyt, mutta pienen työstämisen jälkeen tuli kipukohta esiin. Lyhyen kipulääkekuurin ja levon jälkeen Fay oli taas normi, mutta päätettiin pitää saikun perään ihan kunnon aksaloma, joten esteillä ei olla oltu lähes kuukauteen.  Mutta kivaahan sinne on jo heti huomenna taas päästä.

Manta mantulaattori, hänen korkeutensa  (kirjaimellisesti) ja itsepäisyytensä.  Elokuussa aloitettiin agility juoksukontaktikurssilla, jossa Manta pääsi loistamaan varsinaisena hikarina. Kurssin jälkeen vielä ennen talvea käytiin useasti seuran kentällä treenaamassa puomia, mutta treenitahti hidastui hallikauden alkaessa. Manta on kuitenkin niin hulluna puomiin, että se on suorastaan vaikea saada tekemään mitään muuta :D Taisin aivopestä sen vähän turhan hyvin. Vaikka tykkään siitä, että Manta ei huuda ja kilju kuten äitinsä, toivoisin kuitenkin hieman enemmän sitä hullua intoa tekemiseen. Välillä homma toimii varsin hyvin, välillä on hyvinkin tahmeaa touhua. Aikaa tämä projekti tulee vaatimaan, enkä voi edes kuvitella asettavani mitään aikatavoitetta kisauran aloittamiselle. Manta on valmis sitten kun on, jos koskaan on. Jos homma alkaa maistua pask…puulle, lähden sen kanssa mejä-kurssille. Siinä tosin on laji mitä kiinnostaisi muutenkin kokeilla. Nenä näillä kakaroilla toimii! Manta pitäisi joka tapauksessa virallisesti mitata jossain välissä. Olen saanut sen kooksi kaikkea 41,5 ja 43 cm:n väliltä. Hui!

Tuuli, edelleen perheen kaunotar, vaikka mieluustihan minä näitä kaikkia katselen. Tuuli oli kuluneen vuoden aikana esillä kahdessa näyttelyssä saaden molemmista EH:n. Muuten se on kunnostautunut treenaamalla ja  oppimalla nopeasti kaikenlaisia temppuja. Se on hassu eläin, suorastaan koomikko. Valitettavasti se on myös aika stressiherkkä ja saa välillä paskahalvauksia ihan mitättömistä asioista. Näistä syistä johtuen sitä ei tulla käyttämään jalostukseen, vaikka terveys noin muuten sen sallisikin ja suorastaan puhuisi sen puolesta. Aika ja ikä ehkä tasoittavat luonnetta, mutta eipä se koiraa muuksi muuta. Myös Tuuli on opetellut hieman aksan alkeita, ja uusien sääntöjen valossa  voisin jopa tuonkokoisen medin kanssa lähteäkin kisaamaan, hypättävänä kuin olisi maksimissaan ne 4-kymppiset rimat. Aika näyttää..

Nooa nokinenä, pieni musta mies, aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä tammikuun lopussa. Tuolloin vielä vanhempieni luona asunut pikkumies oli jostain saanut sisuksiinsa jotain rautalankaa sisältävää.  Pelkkä tämän tekstin lukeminen saa minut voimaan pahoin:

Oli ihan käsittämätön onni ettei terävä rautalanka ollut aiheuttanut pahoja vaurioita kulkiessaan läpi suoliston. Onhan se toki voinut saada aikaan jotain pientä, itsestään parantunutta nirhaumaa. Mutta kun homma olisi voinut päättyä niin paljon pahemminkin. Tähdet olivat kerrankin kohdillaan ja Nooa toipui hyvin. Rautalangan alkuperä ei ikinä selvinnyt, mutta se nyt lienee selvää ettei koira sellaisenaan sitä ole syönyt..

Kesän kynnyksellä Nooa muutti takaisin meille. Elo äidin Yocun kanssa alkoi olla turhan räjähdysherkkää, joten oli parempi ottaa Nooa tänne. Mietin jo silloin, että etsinkö sille kodin toisaalta, mutta päätin kuitenkin kuvata sen ensin ja katsella vähän muutenkin jätkän menoa. Luustokuvista saatu kyynärtulos 1/0 oli iso pettymys. Selvittelyjen jälkeen käsissäni oli kennelliitosta kahden eri lääkärin kolme eri vaihtoehtoa 1-tulokselle: mahdollinen alkava nivelrikko, kasvun aikainen muutos, joka on pysähtynyt eikä vaivaa koiraa millään tavalla tai täysin normaali rakenne.

Ensireaktioni oli, ettei missään tapauksessa agia koiran kanssa. Ajan kanssa olen miettinyt, että jos en tuon varmempaa tai selkeämpää vastausta oireettoman kyynärän tilasta saa, uskallan ehkä harrastella koiran kanssa ja kontrollikuvata sen parin vuoden päästä.  On kuitenkin hyvin suuri todennäköisyys, ettei kyynärässä oikeasti ole mitään vikaa. Agi Nooan kanssa tarkoittaa siis tällä hetkellä lähinnä supermöllitasoista treenaamista ja koiran hallintaa. Jos Manta välillä etsii nameja hallin lattialta, on Nooalla vastapainoksi vauhtia ja vapaita liikkeitä :D Itse valitsemiaan, tietenkin ;) 

Ihan vuoden viimeisinä päivinä kävimme taas Nurmijärvellä Petbrosissa uimassa. Haalin mukaan koko lauman, ja vaikka alkuun tuntui hullulta ottaa kaikki viisi mukaan, ei pelkästään uimaan vaan myös kuivattavaksi, tein kuitenkin niin. Ja hyvinhän tuo sujui, olihan paikalla myös äitini parin koiran kanssa.

Allaolevan kuvan kera toivotan kaikille lukijoille ihanaa, valoisaa ja tervettä uutta vuotta 2018!!

 

Iloista joulua