Forgive and forget?

Lauantaina 11.11 lähdimme Fayn kanssa Ojankoon ensimmäisiin 2-luokan kisoihimme. Aiemmin olin joutunut perumaan lokakuun alun kisat selkäni revähdyksen takia, joten näitä kisoja odotin vallan innoissani. Outoa oli lähteä kohti kisapaikkaa vasta iltapäivän puolella, vuodessa ehdin jo tottua 1-luokan aamustartteihin.

Ensimmäinen agirata oli tuomariharjoittelija Jessi Landenin suunnittelema, vallan passeli 2-luokan rata, jossa nyt ei oikeastaan itseäni arvelluttanut muu kuin radan loppupuolella tehtävä valssi ennen keinua, sekä toisena esteenä oleva rengas, se ’hintelämpi’ malli, joka roikkuu ketjujen varassa. No, valssista ei tarvinnut huolehtia kun Fay mennä pamautti renkaan ohi. Vauhti oli niin kova alkusuoralla ja minä jo menossa puominviertä, eli hyllyhän siitä otettiin. Mutta puomin kontakti oli mielettömän hieno. Tästä jatkettiin rataa vielä kepeille, jossa vedätin ihan tarkoituksella, mutta Fay ei kestänyt sitä loppuun asti vaan tuli perääni. Hyvillä mielin kuitenkin radalta pois. Pohja tuntui hyvältä juosta eikä Fay kolistellut rimoja.

Toisena ratana oli hyppäri, Markku Kaukisen sellainen. Alussa parit valssit, kepit kohti seinää, joten loppuun asti olisi mentävä koiran mukana. Rengas, se toisen mallinen, oli radan loppupuolella. Sen jälkeen vielä parit hypyt, poispäinkäännös tynkäputkelle ja parin hypyn kautta maaliin. Vaikutti varsin kivalta radalta, ei mitään pitkiä suoria kilpajuoksua koiran kanssa.

Tuomarin puhuttelussa selvisi että radan etenemä on 3,6. Että hyvin pitäisi ehtiä. Naureskelin tutustumaan lähtiessäni että joo, ei se siitä jää kiinni.

Eikä jäänyt. Radasta tuli yksi tähän asti parhaimmista, ellei paras. Toki vähän ’yliohjasin’ koiraa yhdessä kohtaa kun olin katsonut aiemmin maksien suorituksia ja nehän painelivat putkesta liian pitkälle jollei ohjaaja vetänyt tiukasti sivulle. Unohdin siis hetkeksi ohjaavani pientä koiraa joka kääntyy nanosekunnissa ja reagoi suurin piirtein suupieleni asentoon. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut vetää Fayn hypystä ohi, mutta onnistuin korjaamaan ja Faykin tuntui olevan varsin etenevällä päällä, eikä kyseenalaistanut ohjauksiani.

Maaliin siis voittajafiiliksellä, me onnistuttiin ja vielä hyppärillä, jotka ovat olleet itselleni aina vaikeita nopean koiran kanssa.

Mutta mutta. Fayn kanssa leikkiessä ja sitä palkatessa kuuluttaja kertoi tuloksen olleen hylly, joku hyppy oli jäänyt välistä. Lievä epäusko valtasi mieleni, olinko mennyt radan väärin? Meidän agi-koutsi Nina sattui olemaan samoissa kisoissa ja näki ratamme, tuomari oli näyttänyt hylkyä renkaan jälkeisen hypyn suoritettuamme, eli rengas olisi jäänyt suorittamatta. Epäusko vaan kasvoi, ei taatusti jäänyt, Fay hyppäsi justiinsa siitä mistä pitikin, kyllähän tuomarin nyt se olisi pitänyt nähdä. Mutta ei vaan nähnyt, tai näki väärin, tai luuli nähneensä jotain, en tiedä. Siinä vaiheessa kun olin videolta tarkistanut koko radan, oli meidän luokka jo loppunut ja tuomari rakentamassa viimeistä agirataa toisessa päässä hallia. Minä tietenkin kauhealla kiireellä kamera kädessä kysymään toimitsijalta että miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan? Suurin piirtein kaikki tuomaria lukuun ottamatta näkivät Fayn hyppäävän oikein ja video todisti sen. Ylitoimitsijan keskustellessa tuomarin kanssa joku toinen toimitsija tarkisti että Fayn suorituksesta oli käsikelloaika olemassa. Tässä vaiheessa en tiennyt yhtään miten muut olivat menneet, mutta sen nyt kuitenkin tiesin ettei Fay hidas ollut.

Tuomarin viesti oli että rata on tuomaroitu. Hän voisi jutella kanssani kisojen jälkeen, mutta eipä sillä juurikaan merkitystä olisi tulosten kannalta. Pettymys oli niin suuri, etten saanut enää sanaa suustani. Kävelin kemun ja koiran luo itku kurkussa, pakkasin kamani ja lähdin. Viimeinen rata jäi meiltä tekemättä.

Videolta kellottaessa Fayn aika radalla on alle 28 sekuntia. Radan voittaneen ja meidän lisäksi ainoan puhtaan radan tehneen aika oli 31 ja rapiat. Faylle olisi kuulunut sekä voitto että luva. Vaan ilman jäätiin.

Fayn 'hylly-nolla-rata' 

Näistä kisoista on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa, ja voin sanoa että edelleen ottaa pattiin! Ja kyllä, kyseessä on vain yksi rata ja vain agility, ei mitään kuolemanvakavaa. Osa radan nähneistä kavereistani sanoi heti että valita ihmeessä asiasta, toiset totesivat että tuloksia ei valitettavasti jälkikäteen muuteta. Päätin siis kysyä asiaa suoraan liitosta, sen verran utelias olen. Ymmärrän vallan hyvin inhimilliset virheet, ihmisiähän tässä ollaan. Sitä en ymmärrä miksei niitä virheitä voisi korjata. Onhan se nyt aika suuri epäkohta lajissa, jos kisaaja on tällaisessa tilanteessa täysin tyhjän päällä..

No, kysymysteni lähettämisestä on nyt aikaa lähes yhtä paljon kuin itse kisoista, yli kaksi viikkoa, enkä ole saanut edes kuittausta siitä onko viestini mennyt perille..

Jotta näin. Jatkamme siis kisaamista ja luvien metsästystä. Luokkanousuun riittää normaalisti kolme, meiltä vaaditaan näemmä neljä. Pääasia on kuitenkin se, että koko ajan kehittyvä kisatykkini ei luvista mitään ymmärrä, vaan tekee aina täysillä ja kaikkensa antaen. Me ollaan tehty hienoja ratoja ja pätkiä treeneissä ja nautitaan ihan satasella molemmat. Täältä me vielä tullaan!

Syksyn sävelet

Elvien Atopica-kokeilu alkoi syyskuussa. Tarkoitus oli yrittää päästä eroon kortisonista. Kahden viikon ajan Elvie sai molempia lääkkeitä, näistä jälkimmäisellä kortisonin määrä oli laskettu puoleen. Atopicaa oli tarkoitus antaa neljä viikkoa isommalla annostuksella ja laskea sitten puoleen ylläpitoannostukseksi.
No, eihän se homma sitten ihan niin mennyt..
Ensimmäinen Atopica-viikko sujui ongelmitta, olihan kortisoni siinä vielä mukana. Toisella viikolla, kun kortisonin määrä laski, alkoi Elvie käyttäytyä oudosti. Sillä ei ollut selkeitä kipukohtauksia, mutta se makasi erikoisissa asennoissa, nuoli huuliaan ja oli outo. Koska Atopica saattaa alussa aiheuttaa kaikenlaisia outoja oireita, jäin seuraamaan tilannetta.
Kolmannella viikolla meni Elvien vatsa löysälle. Se ei ollut varsinaisella ripaskalla, mutta uloste oli limaista ja löysää. Tämäkin oli mahdollista Atopican alkumetreillä. Kortisoni oli tässä vaiheessa kokonaan pois. Olin kuitenkin sen verta huolissani koiran käytöksestä, että päätin taas kerran tutkituttaa sen ja aloitin viemällä lääkäriin pissanäytteen neljännen Atopica-viikon alussa. Edellisestä näytteestä oli nyt reilu kuukausi ja Elvie oli sen ajan syönyt ruokansa entistäkin 'vetisempänä'. Vaan eipä siitä juuri hyötyä kuitenkaan ollut, kiteitä oli yhä. Lääkärin mielestä oli syytä ultrata sekä rakko että munuaiset, virtsakivien poissulkemiseksi. Samalla käynnillä otettiin myös laajat verinäytteet, joista katsottiin myös haima-arvot.
Kiviä ei onneksi löytynyt sen enempää rakosta kuin munuaisistakaan, mutta munuaisten kuoriosat olivat lääkärin mukaan hieman paksuuntuneet. Mitä tämä sitten tarkoittaisi, ei vielä tässä vaiheessa ainakaan minulle auennut. Koska osa verinäytteistä lähti ulkoiseen laboratorioon, oli tarkoitus että lääkäri soittaisi  myöhemmin kaikista tuloksista, jotta saataisiin jonkinlainen kokonaiskuva Elvien tilanteesta.
Lähdimme siis kotiin pesemään Elvien jälleen kerran parturoidusta mahasta 'ultrageelin' rippeitä. Päivä eteni normaalisti ja koirat saivat ruokansa alkuillasta. Siitä pari tuntia myöhemmin alkoi Elvien oireilu. Se oli alkuun vain hieman levoton, tunki viereen, lähti pois, vaihtoi asentoa, nuoli huuliaan. Välillä olo helpotti, mutta iltaa kohti tilanne muuttui pahemmaksi. Istuin sohvalla koira vieressä ja toivoin tilanteen rauhoittuvan, mutta ei. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen varmempi olin että jotain apua oli saatava. Jos lähtisin Viikkiin, Elviestä mitä todennäköisimmin otettaisiin samat kokeet kuin aamulla ja se saisi jotain kipulääkettä. Tässä vaiheessa muistin että kotootahan löytyy Tramalia, jota Elvie sai kun maksasta otettiin koepala. Tällä kertaa siis riitti öinen soitto Viikkiin, josta varmistin Tramalin ja Atopican yhteensopivuuden. Lääkkeen annon jälkeen ei kestänyt kovin pitkään kun Elvie rauhoittui ja sai nukuttua. Huh!
Seuraavana aamuna soitin Elvien tutkineelle lääkärille ja kerroin lopettavani Atopican ja ottavani kortisonin takaisin, piste. Tarinan kuultuaan oli lääkäri täysin samaa mieltä. Tästä meni vain pari päivää niin Elvie oli taas parempi, eikä kipuilua enää ollut.
Myöhemmin samalla viikolla sain verinäytteiden tulokset. Maksa-arvot olivat edelleen normaalit, eikä munuaisarvoissakaan ollut häikkää. Haiman suhteen olikin erikoinen tulos, sillä TLI oli 42,7, eli  reilusti viitearvojen yläpuolella. Haimatulehduksessa tämä arvo siis käsittääkseni on hyvin matala.
Eli, koirallani on siis joku sairaus, jonka oireet pysyvät kurissa kortisonilla. Kukaan ei vaan nyt osaa kertoa että mikä sairaus on kyseessä. Tämän lääkärin mukaan Elvien oireet eivät vaikuta haimaperäisiltä, eikä kortisonin kuulemma pitäisi haimaoireisiin auttaa. Eri asia lienee sitten mahdolliset kasvaimet, mutta keväällä missään sisäelimissä ei näkynyt mitään poikkeavaa.

Pääasia tietenkin on että on olemassa lääke joka pitää koiran ainakin toistaiseksi kivutta ja toimivana, mutta kyllähän tämä nyt uteliasta ihmistä pikkasen riepoo!

Tylsien juttujen vastapainoksi kävin ostamassa sekä itselleni että Elvielle kirkkaan pinkit takit :D

Elvie-asioiden ulkopuolella syksy on ollut yhtä juoksua. Fay ja Manta juoksivat elo-syyskuussa, sen jälkeen aloitti äitini sheltti Kaisla, jonka johdosta Wilson oli meillä viikon verran hoidossa. Herra olikin kovin kiinnostunut Tuulista, joka sitten aloittikin oman juoksunsa aika pian Wilsonin kotiuduttua. Fayllä ja Mantalla olisi nyt pennut, joten hormonit hyrrää vielä niilläkin. Meininki on täällä toisinaan kuin latteasta aikuisviihde-elokuvasta. Sheltit... :D

Tuulin juoksu on ollut vallan hyvä aika Nooalle kokeilla elämää kaupunkiolosuhteissa ja kerrostalossa. Onnea on omistaa ystävä joka auttaa :) Vajaan viikon Nooa vielä majailee Kössin kasvattajan luona. Kaikki on mennyt pääosin hyvin, mitä nyt Nooa on vähän turhan raju leikeissään ja sen lisäksi varsinainen häslä, 5-kiloinen väkkärä, jolle ei ole syntymälahjaksi annettu malttia. Saa nähdä miten arki täällä sujuu kun Nooa palaa takaisin. Onko maailmanmatkaajalle noussut pissi päähän vai alkaako leikkisä pystypaini Tuulin kanssa heti.

Juoksujen lomassa ollaan juostu myös fyssarilla. Elvie useamman kerran, muu jengi on käyty kerran läpi. Nuorisolta ei pahempia jumeja löytynyt, ja olihan äitikoirakin aika hyvässä kuosissa. Sen kanssa kuitenkin taas vuodenvaihteen jälkeen mennään, koska agility nyt vaan on rankkaa.

Myös harrastusrintamalla on juoksemisella ollut sijansa. Mantan juoksariprojekti etenee, hitaasti mutta ehkäpä varmemmin. A-esteeseen ei olla vielä kosketukaan, keinua ollaan vain tassulla paukuteltu. Verkoilla varustetut kepit sujuvat jo aika kivasti myös hallilla, täytyy joku kerta virittää kamera ja vähän videoida treenejä. Fayn kanssa ollaan saatu aikaiseksi useita onnistuneita treenejä. Tämä ei meidän tapauksessa tarkoita pitkiä puhtaita ratoja, vaan enempi könkkäohjaajan taipumista haastavampii ohjauksiin. Fay on teknisesti hyvin taitava, itse en ole samalla tasolla. Viikonloppuna päästään korkkaamaan kakkosluokka ihan toden teolla kun Ojanko kutsuu. Kivaa!

Kolmen kuukauden kooste, osa 3

KAKSI KETTUA JA PIENI MUSTA MIES

Kolmen kuukauden kooste on yllämainittujen osalta melkein neljän kuukauden mittainen, koska en vaan ole saanut aikaiseksi istua kirjailemaan aiemmin.

Kesäkuun lopulla luustokuvatun Nooan toisen kyynärän kohtalo mietitytti koko heinäkuun, koska sekä kuvannut lääkäri, että kennelliiton lääkäri olivat lomalla. Vasta elokuun puolella sain selventävää tietoa lausuneelta lääkäriltä. Ykkösen syy oli hänen mukaansa alkava nivelrikko. En voinut olla kysymättä asiaa uudestaan vielä kuvanneelta lääkäriltä, jonka mukaan kyynärässä ei edelleenkään ollut mitään vikaa. Mietin kuvien näyttämistä ortopedille, mutta en pitänyt asian kanssa mitään kiirettä, eihän se koira siitä miksikään muuttuisi. Kyselin kennelliitosta aivan muita asioita ja päädyin lopulta toisen lääkärin kanssa keskustelemaan Nooan kyynärästä. Hän katsoi kuvat ja selvensi minulle missä on vika. Tai no, ei vielä varsinaisesti mikään vika. Kyse on siis uudisluumuodostumasta, joka usein on merkki alkavasta nivelrikosta. MUTTA.... Se voi myös olla kasvun aikainen muutos, joka on jo pysähtynyt, eikä siis välttämättä vaivaa koiraa ikinä. TAI.... joskus kuulemma myös normaalirakenne voi näyttäytyä sen näköisenä mitä Nooan kyynär kuvassa. Olihan se kiva saada vaihtoehto alkavalle nivelrikolle, mutta asian selvittämiseksi ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin CT-kuvaus. Ja jos lauantailoton numerot osuvat jatkossakin aina siihen viereen, jää koira kyllä kuvaamatta. Kyynärän tila vaikuttaa tässä vaiheessa ainoastaan siihen harrastetaanko Nooan kanssa agia vai ei. Normielämää, riehumista ja leikkimistä en siltä aio kieltää.

Kaikki on siis Nooan kohdalla aivan auki. Myös se, jääkö se tänne asumaan vai etsitäänkö sille koti muualta. Tässä huushollissa asuu kaksi samanikäistä kilipäätä, jotka eivät ikinä kasva aikuisiksi, Nooa ja Tuuli. Ne ruokkivat toistensa hulluutta, vaikka toisaalta niiden telmimistä on kiva katsella. Mantan hermoille Nooa välillä käy, sillä se on hyvin raju leikeissään, eikä Manta anna kenenkään hyppiä silmilleen montaa kertaa.. Yhtä kaikki, jos Nooa vaihtaa kotia, se ei tee sitä heppoisin perustein, eikä missään tapauksessa sen takia etten voi harrastaa sen kanssa agia. Meillä koirat ovat ensisijaisesti osa perhettä, harrastaminen ja kisaaminen niiden kanssa on kuorrute kakun päällä. Mutta myös toimiva arki ja koirien väliset suhteet ovat tärkeät. Jos yksi terrorisoi toista ja kolmas väistelee ettei tulisi jyrätyksi, täytyy miettiä mahdollisia uudelleenjärjestelyitä.

Tuulin näkyviin  harrastuksiin kuluneen kesän aikana ei ole kuulunut muuta kuin Mikkelin näyttely. Kaikenlainen temppujen harjoittelu on kuitenkin kuulunut lähes päivittäisiin rutiineihin, on kivaa aktivoida koiria aamulla ennen töihinlähtöä ja jättää ne sen jälkeen tyytyväisinä nukkumaan. Vaikka Tuuli on aika epävarma uusissa ja oudoissa tilanteissa, se on osoittautunut varsin nopeaksi oppimaan. Namikone on sillekin jo tuttu ja klikkeriä meillä käytetään paljon. Voi sitä intoa millä neiti tarjoaa asioita, ja voi miten tyydyttävää on katsella koiran kehittymistä, ja sitä että se oikeasti ajattelee. Hyväksi vastapainoksi veljen kanssa leikkiessä ei aivoja juuri tarvitsekaan ;)

Videoklipissä Tuuli keilaa pulloja. Mukaan hallille oli tosin tarttunut vain kaksi.
Tuuli keilaa

Mantan kanssa oli tarkoitus opetella pujottelukepit omalla pihalla kuluneen kesän aikana, mutta jotenkin en vaan saanut treenattua tarpeeksi. Koira osaa hienosti hakea kepeille, mutta verkkoja en ole vielä päässyt juurikaan poistamaan. Nyt ollaan siirrytty halliin, jossa toki on sekä verkot että ohjurit, mutta kerta viikossa harjoittelulla ei ihan kamalan nopeasti taida tulla valmista. No, Mantan kanssa tekeminen on muutenkin hyvin erilaista kuin minkään aikaisemman koirani. Se ei ole ainakaan tässä vaiheessa vielä kamalan nopea, mutta uskon vauhdin kyllä kasvavan ajan kanssa. Elokuussa aloitimme juoksukontaktiprojektin kerhomme kurssilla Senni Huotarin opissa. Innostuin ihan hirmusti heti ensimmäistä kerrasta alkaen, ja kun Manta esitti hikarin tavoin hienoja suorituksia, pääsimme etenemään hyvällä vauhdilla. Nyt on työn alla käännökset 90cm korkealla puomilla.

Odotan mielenkiinnolla mitä tästä lopulta tulee. Juoksarit ovat itselleni uusi juttu, ja saattaa olla että kaivan vaan syvempää kuoppaa omaan etenemiseeni radalla, mutta näillä nyt mennään ja katsotaan mitä saadaan aikaiseksi. Tämähän on agia, ei mitään vakavaa ;)

Kolmen kuukauden kooste, osa 2

PÄÄOSASSA ELVIE, VIERAILIJANA FAY

Elvien maaliskuussa alkanut kortisonikuuri kroonisen hepatiitin hoitoon jatkui läpi kesän. Ensimmäinen kontrolli huhtikuussa antoi odottaa hyviä tuloksia myös myöhemmistä kontrolleista. Kun vielä kesäkuun alussakin maksa-arvot olivat siellä missä pitääkin, alkoi lääkityksessä loppusuora, eli annostuksen laskeminen pikkuhiljaa kohti nollaa. Viimeisen kontrollin oli tarkoitus olla  elokuun loppupuolella. Ilman ongelmia emme kuitenkaan sinne asti päässeet.

Jossain kohtaa annostuksen ollessa 2,5mg / joka toinen päivä, alkoi Elvie kutista. Tassujen kaluamista ja naaman raapimista alkoi esiintyä enenevässä määrin. Elviellä on aiemminkin ollut atooppisia iho-oireita, tullut herkästi hiivaa ja muita ihotulehduksia, mm hotspot keskellä talvea. En siis ihan heti tästä hätkähtänyt, vaan jäin seuraamaan tilannetta. Mutta siinä vaiheessa kun ensimmäinen kipukohtaus tuli, soitin Elvietä hoitaneelle Anders Erikssonille. Aiemmin pahana närästyksenä pitämäni kohtaukset saivat nyt ihan uuden merkityksen. Lääkityksen aikana kipukohtauksia ei tullut kertaakaan, joten aloin pelätä niiden kuitenkin johtuvan maksasta. Viimeiseen kontrolliin oli vielä reilu pari viikkoa aikaa, mutta saimme ajan heti seuraavalle päivälle veriarvojen tsekkaukseen. Maksa-arvot olivat kuitenkin täysin normaalit. Tunsin samaan aikaan helpotusta ja huolta, jos ei tämä kerran johtunut maksasta, niin mikä ihme Elvietä vaivasi.

Kortisonikuuri päästiin loppuun ja Elviellä jatkui kutina ja kipuilu. Konsultoin Andersia, jonka jälkeen lähdin lähieläinlääkärille hakemaan apua. Jos koira kerran oli ok kortisonilla, se saisi sitä jatkossakin syödä. Samaan syssyyn vein mukana Elvien pissanäytteen, virtsakiteiden tolaa ei oltu pitkään aikaan tutkittu.

Alfapetin lääkärin mielestä kortisonia parempi vaihtoehto olisi Atopica, varsinkin pitkäaikaisessa käytössä. No, kyllähän ne kortisonin sivuvaikutukset on mulla tiedossa. Lääkäri halusi vielä kuitenkin kysyä Andersin mielipidettä Atopican käyttöön, joten hoito aloitettiin kortisonilla, 2,5mg vuorokausiannoksella. Ja kas kummaa, kipukohtaukset jäivät siihen. Lääkäri myös heitti ilmoille mahdollisuuden haiman sairaudesta, jonka itse kyllä allekirjoitan täysin. Kun tämä ruljanssi syyskuussa 2015 alkoi, haima-arvoissa ei ollut häikkää. Siitä eteenpäin huomio kiinnittyi kuitenkin hurjan korkeisiin maksa-arvoihin, eikä haimasta sen koommin ollut puhetta. Syytä korkeisiin maksa-arvoihin ja sitä myöten krooniseen hepatiittiin ei löytynyt, mutta mistäs tuon tietää jos syynä onkin alun alkaen ollut haima…? Tai kenties joku muu sairaus, joka aiheuttaisi kaikki nämä oireet.

Tämän kaiken lisäksi Elvien pissasta löytyi tulehdussoluja, sekä kiteitä jollaisia lääkäri ei ollut ennen nähnyt. Ei kuitenkaan mitään antibioottikuuria kaipaavaa, joten tätä jäätiin sitten seuraamaan. Olen aina lisännyt Elvien ruoan joukkoon vettä, mutta tällä hetkellä ateria on lähinnä kulhollinen keittoa. Elvie vaan ei juo tarpeeksi ja pissa on sen takia aivan liian vahvaa.

Kun Anders näytti Atopicalle vihreää valoa, aloitin sen antamisen Elvielle. Siitäkin huolimatta että lääkkeestä lisätietoa etsiessäni kuukkeli tarjosi lääkkeen nimen perään lausetta ’killed my dog’ ja vaikka lääke pitää antaa suojahanskat kädessä. Mahtaa olla myrkyt kohdillaan.. Mutta ei auta, Elvie ei nyt selvästikään pärjää ilma lääkitystä, ja mikäli tämä ajaa saman asian kuin kortisoni ja vielä vähemmillä sivuvaikutuksilla, olen valmis kokeilemaan.

Nyt on kortisoni saatu pois ja jatkossa mennään nyt pelkällä Atopicalla., sikäli mikäli tilanne pysyy hyvänä. Seuraavalla käynnillä tsekataan maksa-arvot ja varmaan myös ne haima-arvot. Sekä se pissa.

Tällä hetkellä Elvie on myös kevennetyllä liikunnalla lonkankoukistajan ongelmien takia. Mitään selkeää äksidenttiä ei ole sattunut, missä lihas olisi siipeensä saanut, mutta oireileva se kuitenkin on. Fyssarilta saadaan tähän sarja laserhoitoa ja toivon todellakin että se auttaa.

Jottei tämä päivitys olisi pelkkää sairautta pullollaan, voin ilokseni kertoa että Fay nousi reilu viikko takaperin Janakkalan agikisoissa 2-luokkaan! Jippii! Ne kaksi nollaa tulikin sitten viikon välein.

Tykkäsin kovasti tuomariharjoittelija Marko Mäkelän radoista. Olimme Fayn kanssa päivän ensimmäinen koirakko, mutta sen piikkiin en voi kyllä ekan radan sähläystä laittaa. Itselleni tuli joku käsittämätön aivopieru startissa. En koskaan kanna Faytä lähtöön (vaikka joskus olen tainnut kokeilla), vaan se saa sinne ihan itse kävellä. Hihnan poistan siinä mistä koira radalle lähtee.  Janakkalassa oli kohteliaasti laitettu myös starttiin ämpäri/vati hihnoja varten, mutta se oli aivan liian kaukana siitä mihin koira piti jättää. Jotenkin menin  aivan sekaisin heitettyäni hihnan ämpäriin. Aivan kuin en olisi voinut ottaa sitä koiralta pois vasta myöhemmin ja viskata sitä maahan kuten yleensä teen. Ongelmansa kullakin :D En sitten uskaltanut päästää Faytä omin jaloin eteenpäin ettei se vaan karkaa radalle, joten nappasin sen syliin ja istutin lähtöön. No eka rima tuli sitten alas. Tästä  hieman säätämällä hylyn kanssa eteenpäin.  Sain kuitenkin hyvän rengas- ja puomitreenin, jonka jälkeen poistuin radalta palkkaamaan koiran.

Toka radalta se nolla sitten tuli, vaikka kauniiksi ei suoritusta kyllä voi kutsua. Jos olisin nähnyt mitä Fay keinulta poistuessaan teki, olisin tsekannut sen kunnon ja rata oli loppunut siihen. En kuitenkaan nähnyt. Lopussa tuli vielä pieni mennäkö-vai-eikö-mennä-putkeen-säätö, mutta kieltoa siitä ei saatu, joten ykkösluokka oli sitten siinä.

Fayn nollavoitto 1lk >Serti 

Tarjolla oli vielä kakkosen hyppäri, johon jäimme, koska kisaajia oli vähän ja odotusta ei juuri nimeksikään. Kivaa oli tehdä vähän kimurantimpaa, mutta kuitenkin ihan kakkosluokkaan sopivaa rataa. Ei se nolla tässäkään kaukana ollut, homma kaatui ihan omaan arviointivirheeseeni ja sohin koiran hypystä ohi. Mutta tulipahan kokeiltua. Fyssarilta Fay sai terveen paperit heti seuraavana päivänä; rämäpäiseksi agilitykoiraksi se oli käsittämättömän hyvässä kunnossa!

Tarkoitus oli kisata vielä kuun vaihteessa, mutta selkäni oli toista mieltä, joten se sitten jäi. Toivon mukaan viimeistään vuoden vaihteessa päästäisiin kunnolla kakkosluokan kimppuun. Sitä ennen pitäisi vähän treenata. 

Kolmen kuukauden kooste, osa 1

    AGIROTU 2017 JA FAYN KISAKESÄ

Kesäisin ei ihan hirmusti huvita istua koneella, joten blogin päivittäminen on tykkänään jäänyt. Nyt onkin kiva palata ajassa taaksepäin, kesään!

Heinäkuun alussa Agirotu -tapahtuma vei meidät Mikkeliin. Lähes aina aiemmin olen kesäkisareissuille pakannut mukaan koko lauman, mutta nyt oli käytännön syistä jätettävä osa jengistä kotiin. Jaoin porukan kahtia värin mukaan ja kotiin jäivät Elvie ja Nooa. Fay oli lähdössä aksaamaan, Tuuli samalla paikkakunnalla järjestettävään koiranäyttelyyn ja Manta kisaturistiksi kokemusta hakemaan. Tajusin tässä vaiheessa etten ollut aiemmin ollut Elviestä erossa vuorokautta kauempaa, ihan hullua! En juurikaan ole viime vuosina matkustellut muuta kuin koirien kanssa, ja Elvie on aina ollut  mukana.

Ihan pelkkää hiekanruskeaa ei reissussa kuitenkaan tarvinnut katsella, sillä äitini Wilson ja Kaisla lähtivät mukaan matkaan, molemmat näyttelyyn ja Wilson vielä agirodun joukkuekisaan.

Itselläni oli reissun suhteen kaksi jännityksen aihetta, Fayn mahdollinen juoksu (joka jättäisi sen pois kaikista starteista) sekä Mikkelin raviradan nurmikentän kunto. Mielestäni agility ei enää tänä päivänä kuulu perunapellolle, mutta ei tästä montaa vuotta ole kun sellaisella on kisattu, ei tosin Mikkelissä. Muhkurainen alusta ja mahdollisen sateen liukastama nurmi, enää en suostu sellaisella juoksemaan enkä koiraani sellaiselle vie. Pelkoni kisapaikan pohjan suhteen oli kuitenkin täysin turha, sillä se oli aivan loistava ja puitteet muutenkin upeat ja asialliset. Faykään ei juoksua aloittanut, joten pääsimme kisaamaan!

Perjantaina oli tarjolla sekä hyppäri että agirata. Ensimmäinen kosahti meillä keppien aloitusvirheeseen, jonka jälkeen Fay ei löytänyt renkaasta pyöreää muotoa, vaan suihki menemään useamman kerran renkaan ja kehikon välistä. Lopetettiinkin sitten siihen kun sain vihdoin koiran oikeasta reijästä läpi. Olihan rikkonainen alku meidän agirodulle.

Agirata vaikutti varsin vauhdikkaalta. Jälkiviisaana olisin voinut valita alkuun erilaisen ohjauksen, mutta enpä valinnut, ja se johti virheeseen, hieman erikoiseen putkikieltoon. Ajan kulumisesta huolimatta päästiin reilusti alle ihanneajan. Olen erittäin tyytyväinen Fayn pujotteluun, joka tälläkin radalla oli tarkkaa ja nopeaa. Ihan agiuran alussa Fayllä oli hieman vaikeuksia löytää hyvä rytmi, mutta tällä hetkellä sujuu hienosti. Illan agiradalta siis vitonen ja 6. sija. Ainoa kerta kun Fay ei ole kolmen sakissa tuloksen tehtyään.

Hassu putkikieltorata :) 

Sokos hotelli Mikkeli oli majapaikkamme reissussa. Huolimatta erinomaisesta palvelusta, koirien huomioimisesta sekä siisteistä huoneista, valitsen ehkä seuraavalle kerralle kuitenkin sen mökin sieltä pellon laidalta. Metsän keskellä asuvana häiriinnyin kaupungilta kantautuvista äänistä, jotka kuuluivat huoneeseen valitettavan hyvin. Kerran meinasin saada paskahalvauksen kun viereisen huoneen ovi paiskattiin kiinni ja meidän lauma lensi unen keskeltä pystyyn ja haukkumaan. Klo 4 luovuin toiveesta saada kunnolla unta ja lähdin viiden koiran kanssa tunnin lenkille kummasti rauhoittuneeseen keskustaan.

Lauantain tohinat alkoivat sillä että heitin äitini, hänen koiransa ja Tuulin näyttelypaikalle odottelemaan tapahtuman alkua. Itse lähdin Fayn ja Mantan kanssa raviradalle valmistautumaan päivän ainoaan agirataamme, joka toimi samalla karsintaratana iltapäivän avoimeen SM-kisaan. Jos tekisimme nollan, olisimme mitä todennäköisimmin mukana iltapäivän radalla, jonne 1-luokasta pääsisi seitsemän parasta. Mutta eipä ollut pelkoa finaaliin joutumisesta, sillä Fay teki saman tempun kuin keväällä Lägin kisoissa ja hyppäsi puomilta alas. Jotta näin. Tulos siis HYL.

No, ei muuta kuin takaisin näyttelypaikalle, joka olikin tässä ajassa täyttynyt kummasti. Shelttien arvostelu ei ollut vielä alkanut, joten ehdin mainiosti esittämään oman koirani.

Tuulille tällä kertaa NUO EH, NUK 2. Pöydällä esiintyminen ei ollut ihan parasta mahdollista, mutta tuomari Tarja Löfman oli erittäin mukava ja asiallinen, tykkäsin. Arvostelu oli seuraavanlainen:

15kk vanha oikean kokoinen narttu. Hyvät mittasuhteet. Hyvä purenta, kevyt alaleuka. Kaunis ilme, hyvä kaulan pituus. Kovin kevyt eturinta ja rintakehä. Hyvin kulmautunut takaa. Liikkuu sivulta hyvin, ahtaasti takaa. Etuosan tulee tiivistyä.

Näyttelyn jälkeen meillä ei ollutkaan enää muuta ohjelmaan kun ajaa takaisin raviradalle seuraamaan muiden suorituksia. Kun itsellä menee vähän huonommin, piristää kavereiden onnistumiset kummasti.

Toinen yö hotellissa sujui onneksi ensimmäistä paremmin, ja sekä koirat että me ihmiset olimme niin lopen uupuneita että menimme nukkumaan ennen yhdeksää! Reissaaminen on rankkaa :D

Viimeisen agirotukisapäivän suurin pulssinnostattaja olikin sitten joukkuekisa. Olimme menossa radalle kokoonpanolla  Fay ja minä, Wilsonin tytär Ansa ja ohjaajansa Anne, facen kautta joukkueeseen löytyneet Muru ja Hanna, sekä ankkurina Wilson ja minä. Lentävät lähdöt nostavat pulssia jo ennen yhtäkään juoksuaskelta, ja omalta osaltani tietty jännitti kahdella koiralla kisaaminen ja jaksaminen. Hienosti kuitenkin selvittiin vaikka virheitäkin tuli. Fay roiski ainakin kaksi rimaa ja kielsi yhden hypyn, Wilsonin ainoa virhe oli yksi ylimääräinen hyppy, joka tosin taisi tuoda eniten virhepisteitä. Lopullinen sijoitus meillä taisi olla 15. Hauskaa meillä kuitenkin oli koko rahan edestä. Kiitos joukkueelle!

Fayllä olisi vielä myöhään iltapäivällä ollut juostavana Open Class –rata, mutta jätin sen pois koska emme ennen kisaviikonloppua päässeet sitä treenaamaan. Ratahan julkaistaan kisaviikolla, ja paikanpäällä on tutustumisaikaa vain minuutti. Rata oli sen verran hankala että jätin sen suosiolla väliin ja nautin loppuajan muiden hienosta suorituksista.

                                                 Kettutytöt kevarissa päikkäreillä <3

                                                   Mama-Fayn rento ote reissaamiseen :)

Siinä oli meidän Mikkelin reissu. Ei mainetta eikä varsinkaan mammonaa, mutta niin ihanaa rentoa meininkiä ihanassa seurassa ystävien ja rakkaiden nelijalkaisten kanssa.

Reissun jälkeen Fay olisi puolestani voinut aloittaa juoksun, heinäkuussakaan kun ei ollut tarjolla lauantain kisoja meille. Mutta ei. Elo- ja syyskuu sen sijaan näkyi olevan suorastaan miinoitettu kisoilla, joten siihenhän se juoksu sitten sopivasti holahti. No, tää on tätä narttukoiran kanssa. Ennen juoksua ehdittiin kuitenkin juosta KKK:lla kolme rataa joista molemmat agiradat voitettiin, mutta ei puhtailla radoilla. Hyppäri meni ihan plörinäksi.

Juoksujen jälkeen olikin sitten luvassa joukkuepiirinmestaruuskisat, sekä kaksi normirataa. Fay oli mukana minijoukkueessa, ja Wilson oli herätelty agilityeläkeputkestaan mukaan medijoukkueeseen, muutenhan se ei enää kisaa. En muista olenko koskaan aiemmin pystynyt tekemään neljää hyllyä samana päivänä, mutta tulipahan sellainen setti nyt taituroitua. Varsin ala-arvoista suorittamista minulta, mutta teki Faykin ihan outoja virheitä. No, ei muuta kuin takaisin treenikentälle kertaamaan kontakteja ja rengasta.. 

Seuraavat kisat olikin sitten jälleen naapuriseura KKK:lla, jonne pääsin heti tuhlaamaan elokuussa voittamamme lahjakortit. Ajattelin kisoja enempi treeninä, koska aloin pikkuhiljaa vaipua epätoivoon edes yhden kokonaisen puhtaan radan suorittamisesta. Fay on siitä mielenkiintoinen koira, että sen kanssa ei ikinä tiedä mistä mahdollinen virhe radalla tulee, ei ole mitään yksittäistä asiaa joka aina menisi väärin, ja jonka voisi tehotreenata kuntoon. On tullut keppivirheitä, putkikieltoja, renkaan ohi hyppäämisiä, yksi lentokeinu, rimoja.. Jos rata muuten on täydellinen, putoaa se yksi helkutin rima. Rengaskin on jännä este, pitkään saattaa mennä todella hyvin, sitten vaan ei löydykään oikeaa reikää ja Fay menee renkaan ja kehikon välistä. Näin se teki myös KKK:n kisojen ensimmäisellä agiradalla, jonka jälkeen treenattiin sitten kontakteja.. Toinen agirata levähti tykkänään putkella sähläämiseen. Tultiin sitten keinun kautta pois radalta. Fayn kanssa mulla on keskeytettyjä ratoja enempi kuin muiden koirien kanssa yhteensä. Mutta se vaan on niin että kun se pakka leviää ja koira ei tee muuta kuin haukkuu, riekkuu ja komentaa, on parasta kävellä pois. Puuro on jo porissut hellalle ja palanut.

Viimeisenä ratana ollutta hyppäriä ennen olin pettynyt ja huonolla tuulella. Mietin jo radan jättämistä väliin, koska ei olisi reilua koiraa kohtaan vaatia siltä suoritusta kun omassa otsassa kasvoi tatti. Jotenkin sain kuitenkin ketutuksen käännettyä päättäväisyydeksi ja päätin mennä radalle. Ihan sama tulisiko rimoja alas tai kieltoja, jos saataisiin iloinen suoritus ja päästäisiin maaliin, se olisi tärkeintä.

Ja niinhän me sitten mentiin ja tehtiin iloinen suoritus ja tehtiin myös puhdas rata! Kolmas vika rima kolahti, kun Fay viime tingassa hyppäsi hypyn oikein päin. Olin itse tässä myöhässä kun jäin turaamaan valssin kanssa enkä päässyt liikkeelle riittävän nopeasti. Etenemä oli lopun takeltelusta huolimatta 4,66 ja sillä ylivoimainen voitto. Oli tosin ainoa nollakin.

Fay 1lk hyppäri nollavoitto 

Meillä on nyt takana 31 virallista kisastarttia, joista kaksi nollaa. Vitosia on viisi, kymppejä yksi ja jopa yksi 15. Hyllyjä on 22. Fay ei päästä mua helpolla, se ei juurikaan anna ohjaajan virheitä anteeksi, ainakaan vielä. Ehkä sitten kun se on katsonut könkkäämistäni ja sohimistani useamman vuoden, se alkaa tehdä rohkeampia irtoamisia ja itsenäisempi suorituksia. Parit kisat vielä käydään tähän samaan syssyyn ja sitten jäädään treenaamaan vähän pidemmäksi aikaa uusia juttuja. Meillä on ’salainen ase’, ja ihmettelen joka treeneissä miten olen aiemmin pärjännyt ilman sitä :D :D

Lähes täydellistä

Niinhän siinä sitten kävi että yksi stiplu tuli muuten niin täydelliseen listaan:

KLIK

Harmittaa kovasti. Nooaa olin kaavaillut aksakoiran rooliin äitinsä rinnalle miniradoille, mutta nyt täytyy ottaa pieni aikalisä ja selvittää tarkempi syy kyynärän 1-tulokseen. Omaan silmään ei syytä kuvista löydy, ja kuvaava lääkärikin arvioi molemmat kyynärät nolliksi. Ja hän on aika kriittinen.
Tällä hetkellä puoli Suomea on kesälomalla, joten asian selvittämiseen saattaa tovi vierähtää.. No, kun emme tähänkään mennessä ole vielä kummempaa tehneet kuin keppejä omalla pihalla muutamia kertoja treenanneet ja talvella hieman siivekkeitä kiertäneet, ei 'treenaamiseen' ihan hirveitä muutoksia tule ;)
Olisin niin paljon mieluummin ottanut ne b-lonkat kuin jotain epämääräistä kyynärään. Onneksi Nooa on pieni ja kevyt koira. Se rakastaa juoksemista ja hyppimistä yli kaiken, eikä sillä siis ole ollut mitään ongelmia etupään kanssa. No, nyt ei auta kuin odotella viisaampien kommentteja. Nooa olisi kaikin puolin kätevän kokoinen minikoira, jonka ei koskaan tarvitsisi hypätä oman säkäkorkeutensa ylittäviä hyppyjä.

Viisikko jälleen yhdessä

Juu ei, Kössi ei ole herännyt henkiin, vaan 'hieman' pienempi trikkipoika on palannut toistaiseksi synnyinkotiinsa. Ensi viikolla käydään luustokuvissa ja sen jälkeen, jos kaikki näyttää hyvältä, aloitetaan pikkuhiljaa aksatreenit sekä Nooan että Mantan kanssa. Pujottelukepit odottavat pihalla verkkoja, kukahan ne sinne askartelisi.. ;)

Onhan näistä kakaroista molemmat tehneet simppeleitä putki-hyppysiiveke-radanpätkiä, mutta käytännössä osaaminen on molemmilla vielä ihan nollassa. Kehonhallintatreenejä ollaan tehty paljonkin, joten eiköhän tämä homma tästä ala pikkuhiljaa edistyä.

Mama-Fayn kanssa ollaan kisattu se mikä ollaan ehditty, eli toisin sanoen keskimäärin kerran kuussa. Kuvittelin kisaavamme touko-kesäkuussa enemmänkin, mutta eipä tuota voi tehdä jollei ole kisoja tarjolla. Sunnuntait on lähes poikkeuksetta pyhitetty työlle, joten kisaamaan tarvitsisi päästä lauantaina. Emme siis vieläkään ole saaneet kunnon kisarutiinia päälle. Pikkuhiljaa kuitenkin alkaa tuntua että yhä enenevässä määrin olemme radalla yhdessä. Nollat on kiven alla, vitosia ollaan pari haalittu, samoin pari hyvää hyllyä. Suurin ongelmamme on tällä hetkellä se ettei Fay etene metriäkään itsenäisesti jos jään pikkasenkin sen taakse. Vaikka este olisi suoraan nenän edessä, niin ei, jaloille tullaan ja hypyn ohi. Ja sehän nyt on sanomattakin selvää että en pysty sen vauhdissa juoksemaan esim pitkää loppusuoraa. Ja kyllä, irtoamista ollaan harjoiteltu ja harjoitellaan tehostetusti vastakin. Etenemiskäsky ei vaan tunnu pienen tajuntaa vielä  kisatilanteessa tavoittavan. Yhtä kaikki, kivaa meillä on ollut.

Elvie täyttää tänään kuusi vuotta. Se on perheemme vanhin koira, joten keski-ikä on täällä hyvin alhainen ja käytös ja meininki sen mukainen :D
Elvien maksa-arvoja ollaan nyt kontrolloitu kaksi kertaa kortisonin syömisen aikana, ja vieläkin näyttää hyvältä. Lääkitystä puretaankin pikkuhiljaa ja loppukesällä / alkusyksyllä selviää onko sairaus tällä erää nujerrettu. Peukut pystyyn! Toiveita on mutta vielä en uskalla liikaa iloita.

Pitää ihan pinnistää jotta muistaa mitä kaikkea reilun kuukauden aikana on tapahtunut. Tuuli kävi toukokuussaa missikisoissa kv-näyttelyssä esiintyen junnuluokassa. Kovin avokätisesti ERIä jakaneelta tuomarilta EH tuntui hieman pettymykseltä, mutta koska se häntä nyt nousi hieman liian ylös liikkeessä niin se nousi. Arvostelu oli kyllä muuten varsin kiva ja kyllä siitä koiran tunnistaa. Tuuli esiintyi  hienosti vaikka itse taas jännitin aika paljon. Seuraavan kerran mennään kehään Mikkelissä heinäkuun alussa.

                                                           Tuulin kuvat Sirpa Saari

Jotain muutakin tähän piti vielä kirjoittaa mutta kas, en muista mitä :D :D