Elvie ja Elvien maksa

Viime viikolla sain vihdoinkin tietooni tulokset Elvien maksasta otetusta paksuneulanäytteestä. Lääkäri oli aivan oikeassa kun aiemmin sanoi, että olisi ihme jollei sieltä jotain löytyisi. Ihmettä ei tapahtunut ja tulos on lyhykäisyydessään tässä:

Maksassa on lieviä mutta selkeitä inflammaatiomuutoksia. Ei fibroosia eikä kuparikertymää.

Hoitona immunosuppressiivnen lääkitys. Aluksi Prednisolon.

Hoitosuunnitelmaa tarkennetaan vasteen ja koiran voinnin perusteella.

Kyseessä voi olla alkava aktiivinen idiopaattinen krooninen hepatiitti.

Nyt on vajaa viikko takana tujua kortisonikuuria. Kaksi viikkoa mennään isolla annostuksella, sitten jo hieman lasketaan. Mikäli Elvie vastaa hoitoon, edetään suunnitelman mukaan ja jatketaan lääkitystä syksyyn asti pikkuhiljaa annostusta laskien. Mikäli ei, mietitään jotain muuta. Ensimmäinen kontrolli on jo parin viikon kuluttua.

Aina niin iloinen Elvie on ollut paljon vaisumpi ja väsyneempi nyt kuurin alettua. Kortisonin sivuvaikutuksia, oletan.. Toivottavasti lääkemäärän lasku vaikuttaa aikanaan myös koiran olotilaan piristävästi.

Miksi Elvie on sairastunut tällaiseen, on täysin hämärän peitossa. Sana 'idiopaattinen' tuolla ylempänä tarkoittaakin juuri sitä että syytä ei tiedetä. Dobermanneilla sairautta esiintyy enemmänkin, muut rodut voivat toki myös sairastua, mutta puhutaan enempi yksittäisistä tapauksista. Ehkäpä jotkut koirat, kuten jotkut ihmisetkin, sattuvat saamaan elämässään enemmän paskaa niskaan kuin toiset.

Hepatiitista voi parantua, mutta se voi myös jäädä päälle. Se voi lähteä pois ja tulla takaisin. Kuinka minun elämäni sheltille käy, jää nähtäväksi.

Kun on aika luopua

   Fin TVA Cabaroo Fiery Gust 'Kössi'
             17.4.2005-20.3.2017

 Maailman paras bc, maailman upein luonne.

Siellä missä olet, on toivottavasti paljon pehmeää valkoista lunta,
jossa voit juosta ja loikkia ilman kipuja 💓💗💗

Urpo, Turpo ja muut

Helmikuun viimeisinä päivinä sain hoitooni kolme koiraa, kun äitini Yocu ja Kaisla, sekä kettujen Nooa-veikka tulivat pariksi vuorokaudeksi kyläilemään. Taloudessamme oli siis kahdeksan koiraa, joista puolet oli alle vuoden ikäisiä. Kyllä siinä sai ihan lastentarhan kyttänä toimia, eikä tullut mieleenkään lähteä lenkille koko lauman kanssa yhtä aikaa. Kätevästi jaoinkin sen koon mukaan kahtia niin että Kössi ulkoili Mantan, Elvien ja Kaislan kanssa, ja pienemmät sitten keskenään. Näinollen Urpo ja Turpo, eli Tuuli ja Nooa pääsivät toden teolla riehumaan keskenään. Harmaudesta huolimatta otin uutterasti kuvia, joten ne kertokoon enemmän :)

Manta puolestaan juoksutti Kaislaa Elvien tyytyessä juoksemaan hieman kauempana suurimmasta häslingistä. Kyllähän Elviekin juoksee ja paljon, mutta se juoksee lähinnä minun luo ja taas jonnekin ja taas takaisin nappaamaan hihastani.

Nooa alkaa pikkuhiljaa miehistyä. Se on kehittynyt hyvin hitaasti, kuten äitinsäkin aikanaan, mutta enhän minä mitään broilereita kasvatakaan. Nättikin se on, mutta kovin pieni. Tulevan mahdollisen aksaharrastuksen kannalta toki varsin passelin kokoinen :) Siitä on täysin mahdotonta saada fiksua sivukuvaa ilman apua, joten sellaista saa yhä odottaa.

Entinen aksakaverini Yocu täyttää kohta jo yhdeksän vuotta. Hyvin se jaksoi kakaroiden kanssa kirmata, vaikkei sekään siihen kaikista sekopäisinpään meininkiin lähtenyt. Oi niitä kisoja ja fiiliksiä mitä sen kanssa sain aikanaan kokea aina arvokisoja myöten. Meidän joukkueen hidas mutta hyvin varma nollakone :)

Viikko takaperin käytin hyödyksi lähellä sijaitsevan eläinlääkäriaseman joukkosilmätarkastuspäivän ja vein Fayn ja Tuulin tarkkiin. Fayllä vuoden iässä todetun yhden ripsen kaveriksi oli tullut pari lisää, mutta muuten ei huomautettavaa. Tuulilla oli puhkeamassa pari ripseä, mutta senkään silmistä ei muuta vikaa löytynyt. Hieno homma!

Eilen oltiinkin sitten isompien asioiden äärellä, kun Elvien maksasta otettiin paksuneulanäyte Tammiston Evidensiassa Anders Erikssonin toimesta. Operaatio meni hyvin ja Elvie on toipunut siitä hienosti. Nyt sitten jännätään pari viikkoa että mikä on tuomio. Pikkasen hymyilytti koiraa hakiessa, kun vastaan tuli pinkkiin sydänkuosiseen kääröön pakattu Elvie :)
Tykkäsin myös siitä, että ennen operaatiota sain olla mukana niin kauan että koira nukahti. Vaikka Elvie on helppo ja kiltti, tykkään että saan olla sen turvana, ei se kuitenkaan riemusta kiljuen lääkäriin mene. Ja asia mitä en voi sietää, ja mihin jossain valitettavasti törmää, on hoitajan tai lääkärin lässyttäminen koiralle. Tämä on onneksi harvinaista, eikä eilen sellaista tarvinnut kuunnella. Elvie ainakin kavahtaa moista epänormaalia käytöstä.

Huomenna olisi oman kylän aksakisat Fayn kanssa. Omat ajatukset harhailee aivan muualla, joten saa nähdä saadaanko aikaiseksi muuta kuin sählinkiä. Myös keinun oikeanlainen suoritustapa on dynypötköllä nyt hieman hakusessa. Ensin katosi puomin oikea pysäytyspaikka, mutta sen korjaannuttua keinulle tarjotaan pysäytystä etutassut maassa, mikä ei ole lainkaan hyvä juttu. Tähän täytyy treeneissä nyt todella paneutua. Voihan toki olla että viime treenien jälkeen asia on muhinut Fayn päässä, ja homma toimiikin huomenna.

Loppuun vielä muutama kuva reikäpäiden ulkoilusta. Ja päivän teema oli...? :D

Aksakisat siellä, täällä ja tuolla

4.2. oli hieman erilainen kisapäivä. Koska en työni puolesta voi kisata kovinkaan usein, päätin tunkea samalle vapaapäivälle startit sekä Fayn että Wilsonin kanssa. Kaikille luokille olisi ollut tarjolla kisoja yhdessä ja samassa paikassa JAU-areenalla, mutta aikataulullisista syistä päätin kisata Sipoossa vain Fayn kanssa. Odottamista medi-kolmosten alkuun olisi tullut peräti viisi tuntia, joten käytin tämän ajan paremmin hyödyksi siirtymällä 70km lähemmäs kotiani kisaamaan päivät toiset startit. Ehdin tuoda Fayn kotiin ja lenkittää koko lauman, syödä, hengähtää hetken ja siirtyä sitten rauhassa lähellä sijaitsevaan NAS-halliin kisaamaan kera Wilsonin, jonka 'kennelmummu' luonnollisesti paikalle toi. Kiitos siitä kemu :)

Aamu alkoi siis yhdeksältä Sipoossa Marja Lahikaisen kahdella agiradalla. Kaikki mahdollisuudet virheettömien ratojen tekemiseen olivat olemassa, mutta itse tyrin ensimmäisen sortumalla perisyntiini, eli hosumiseen paikassa missä ei ole kiire. Tai no, tavallaan mulla on kyllä kiire koko ajan Fayn kanssa, mutta kyseisessä paikassa ei olisi tarvinnut yrittää ohjata koiraa kääntymään siivekettä nuollen kepeille, koska takana ei ollut yhtikäs mitään mihin se olisi voinut karata. Levähtänyt valssikin olisi ohjannut koiran oikeaan paikkaan, mutta sohin sen sitten hypystä ohi ja tietenkin vielä hyppäämään esteen väärinpäin.
Toisesta radasta pidin ensimmäistä enemmän, vaikka molemmat olivat kyllä juuri 1-luokkaan sopivia. Ja ihan ilman virheitä pääsimmekin aina loppusuoran alkuun asti, jossa Fay hyppäsi puomin alastulolta sivuun juuri ennen kontaktipintaa. Hyvin erikoinen virhe. Tästä sitten käveltiin loppumatka maaliin.

Kämmeistä huolimatta olin taas eri tyytyväinen koiraan. Nyt oltiin ekaa kertaa uudessa paikassa, mutta eipä Fay ollut moksiskaan. Taisi pihalle asti tuoksua agility, kun koiralla alkoi silmät pullistua päästä heti autosta ulos päästyä. Hullu pieni tykki <3

Iltapäivän kisat NAS-hallissa alkoivat osaltamme agiradalla. Hyppärille en Wilsonia ilmonnutkaan, sillä emmehän ole siellä vielä kertaakaan onnistuneet, kolmosiin nousiin pelkillä aginollilla. Ja hieman kiirekin olisi tullut. Tuomarina agiradoilla oli Huittisen Harri, jonka radoilla olen kisannut muistaakseni kerran. Ohjattavana oli tuolloin Kössi ja paikkana Tampere. Oi aikoja..
Ensimmäinen rata oli suorastaan helppo. Olen ollut vaikeammilla kakkosen radoilla. Jopa ihanneaika oli niin löysä, että aliaikanollaa tarjoiltiin meille heti ensimmäisessä 3-luokan startissa. Mutta ei sitten kelvannut. Radassa oli yksi haasteellinen kohta, jossa monella tuli virhe. Heti alussa olleelta keinulta lähdettiin veemäisesti sivuun ja vähän takaviistoon, joten kaikenlaista lypsämistä siinä kohdassa nähtiin. Itse luulin Wilsonin osuneen kontaktille, mutta eihän se osunut kun imin sen esteeltä alas liian aikaisin. Toinen virhe tuli taas omasta hosumisesta johtuen, kielto putkelta kun mulla olevinaan oli taas niin hirveä kiire. Paskat, ei olisi ollu. Siitä huolimatta että koira kielsi putken, meni melkein toisesta päästä sisään mutta korjasi sitten, päästiin ihanneaikaan! Lopputuloksissa oltiin hitain tuloksen tehnyt. Historia toistaa itseään, Yocun kanssa oltiin yleensä hitain nollan tehnyt pari :D
Toinen rata olikin sitten täynnä vaikeita kohtia, enkä oikein osannut valita ohjauksia. Kuvittelin että päästäisiin edes kepeille asti, mutta Wilsonhan paineli jo kolmoshypystä ohi, joten se siitä sitten. Homma oli kuin treeneissä oltaisiin oltu, pätkä kerrallaan. Näissä kisoissa rimat olivat 40:ssä, joten hyppääminen ei ollut ongelma.

No, tulipahan kokeiltua ja samalla nähtyä todella pitkästä aikaa 3-luokkalaisten menoa. Ja täytyy sanoa että kyllä ne hyvät on hyviä ja nopeat nopeita, me emme Wilsonin kanssa ole kumpiakaan, sunnuntaiagilitaajia vaan. Seuraavan kerran kisaillaan Wilsonin kanssa ehkä maaliskuun lopulla. Meillä ei ole varsinaisia tavoitteita, ei arvokisanollien keräämistä. Mennään ja katsotaan mihin osaamisemme riittää.

Kisaviikonlopun aikana ketuille tuli 10kk täyteen. Pikkuhiljaa se ensimmäinen ja vaativin vuosi alkaa täyttyä. En voi väittää että ketut olisivat olleet helppoja, ei ollut Faykään. Ja kaksi kahjoa yhdessä on tuplasti haastavampaa. Mantan kanssa vieläkin väännetään peistä aika ajoin, siinä on koira jossa on haastetta enemmän kuin näissä muissa yhteensä. Luotan kuitenkin vanhaan sanontaan: Lopussa kiitos seisoo. Toivottavasti kuitenkin ennen sitä ihan viimeistä loppua :D :D

Myös mama-Fay juhli synttäreitään helmikuun alussa. Tuntuu hullulta että se on vasta 3-vuotias. Juuri kisauran aloittanut 10-kuisten kakaroiden äiti. Rakastettava ja raivostuttava samassa paketissa, pieneen mahtuu ;) Fay on saanut rutkasti ihailijoita matkan varrella, koskapa omaa (rotumääritelmän mukaan aivan liian) suuret silmät ja pienen sievän nassun. Se myös puhuttelee aksakouluttajaamme olemalla aina niin tosissaan. Se on kyllä totta, Fay antaa kaikkensa.

Näin se teki myös Hurtta-areenalla iltakisoissa, jonne sen hulluudenpuuskassani raahasin. Vuonna 2010 kisasin samassa hallissa lähes 20 asteen pakkasessa. Tuolloin elettiin marraskuuta ja ilmoittautumisten aikaan mittari näytti lämpöasteita, mutta kisa-aamuna oltiin pahasti pakkasella. Sen kisapäivän päätteeksi päätin etten enää ikinä tee mitään niin hullua, mutta reilu kuusi vuotta myöhemmin löysin siis itseni kuitenkin samasta tilanteesta. Pakkasta tosin ei ollut kuin kahdeksan astetta ja juostavana vain yksi rata. Mutta ottaen huomioon sen, etten edelleenkään pidä hallin omituisesta ja nykyään hyvin kuoppaisesta pohjasta, en voi kun ihmetellä miksi vaivauduin lähtemään. Ehkä siksi että halusin kannattaa arki-iltakisoja, joita on aivan liian vähän.
Kylmä meillä ei ollut, siitä piti huolen järjetön vaatemäärä ja hyvin pitkät lämppälenkit. Radan olisi kuitenkin voinut yhtä hyvin jättää tekemättä, sillä säheltämistämme ei voinut edes agilityksi kutsua. Kepeillä rytmihäiriö, pituudesta ohi, puomin kontakti ei löytynyt, a-esteestä ohi.. Päästiin kuitenkin lopettamaan rata onnistuneeseen A:n kontaktiin joten koiralle jäi hyvä mieli. Ihmettelen miten se edes erotti niitä esteitä taustasta kun kaikki oli sen punertavan pölyn peitossa. En tykännyt, ja nyt ehkä tajuan olla menemättä sinne enää kisaamaan. Yksi lahjakortti olisi, kuka haluaa?

Ystävänpäivän kunniaksi raahasin koiraystäväni jälleen kerran piikitettäväksi eläinlääkäriin, sillä vuorossa oli sappihappotesti, jonka Anders Eriksson halusi uusittavan ennen paksuneulanäytteen ottoa. Elvie kesti neulat kuin mies, vaikka nykyään kääntyisikin mieluusti takaisin heti ulko-ovelta.
 
Iltapäivällä oli luvassa mielekkäämpää toimintaa, sillä sekä Fay että Elvie pääsivät fyssari-Niinan käsittelyyn. Elvien edellisestä käsittelystä oli vierähtänyt turhan pitkä aika, mutta se ei ollut läheskään niin jumissa kuin kuvittelin, hyvä niin. Niina ihmetteli myös Elvien jättikokoisia takajalkojen lihaksia. Lieköhän neiti käynyt salilla tietämättäni ;)
Fayltä löytyi yhä jumeja, mutta oli se huomattavasti parempi kuin kahden viikon takaisessa hieronnassa. Yhtään en ihmettele jumiutumista kun näen päivittäin miten sekopäänä se riehuu lastensa kanssa.. Mitään rajoitteita harrastamiseen ei kuitenkaan tarvita, ehkä hiukan normia (mikä se sitten kenelläkin on) tiheämmät hoitovälit niin pysyy mama kuosissa.

Päivänä eräänä käppäilimme pellolla kera yhdeksän sheltin. Juuri tuon iltapäivän oli aurinko piilossa, vaikka se oli tilattu paistamaan jotta saisimme hyvin kuvia. Pöh. Tässä kuitenkin kuva siitä miltä näyttä yhdeksän shelttiä hihnalenkillä. Onneksi ne saavat juosta paljon vapaana, eihän noita hihnoja kukaan jaksaisi setviä :D :D

Epäonniset, mutta silti niin onnekkaat trikit

Aloitetaan Elviestä, jonka maksa-arvot siis ovat olleet enemmän ja vähemmän koholla jo syksystä 2015 asti. Aika on saanut kulua koska koira on ollut normaali, mutta toki arvoja on seurattu ja syitä etsitty useammankin eri lääkärin toimesta erilaisilla tutkimuksella. Suurin tutkimus oli tietenkin koepalan otto reilu vuosi sitten. Sen oltua löydöksetön ja arvojen pikkuhiljaa laskettua viime keväänä kuvittelin meidän päässeen selville vesille, mutta mitä vielä.
Eilen vihdoinkin pääsimme Elvien kanssa sisätauteihin perehtyneen eläinlääkärin luokse, kun suuntasimme kohti Tammiston Evidensiaa ja siellä Anders Erikssonia. En tiedä minkä verran aikaa meidän käyntiin oli varattu, mutta reilun tunnin me vastaanotolla olimme. Oli huojentavaa keskustella asiasta kaikessa rauhassa  kokeneen lääkärin kanssa ja sain ensimmäistä kertaa selkeitä vastauksia mieltäni kaihertaneisiin kysymyksiin.
Vihtivetistähän meidät Andersin luo ohjattiin paksuneulanäytteen ottoon, mutta halusin ennen toimenpidettä keskustella lääkärin kanssa. Lähinnä halusin kuulla, voiko maksasta ylipäätään löytyä mitään sellaista minkä voi hoitaa, mitä voi lääkitä, tai minkä etenemistä voi hidastaa. En tahtoisi koiraani taas kerran ronkittavan useiden satojen eurojen edestä vain kuullakseni ettei voida tietää mikä sitä vaivaa. Täysin satavarmaa se nyt ei tietenkään tässäkään tapauksessa olisi, mutta lääkärin sanoin olisi ihme jollei sieltä jotain löytyisi.
Olen tässä koko ajan kirjoittanut maksa-arvoista monikossa, mutta itse asiassa ALT/ALAT (en tiedä miksi se eri paikoissa kirjoitetaan eri tavalla) on ainoa koholla oleva arvo. Kaikki muut arvot viittaavat maksan tekevän työnsä hyvin, ja tässä varmaan onkin syy Elvien normaaliin ja oireettomaan olotilaan.
Myös lääkärin tekemä ultraäänitutkimus puhuu sen puolesta. Kaikki näyttää täysin normaalilta, maksa, sappi, munuaiset, haima, mahalaukku, suolisto.. Ongelma on siis maksan sisällä, solut siellä eivät jostain syystä voi hyvin. Miksi eivät, siihen yritetään nyt saada vastaus paksuneulanäytteellä heti ensi kuun alussa. Ennen tätä käydään vielä uusimassa sappihappotesti ja Elvie pääsee myös fyssari-Niinan lempeään käsittelyyn :)

Ennen Elvien keikauttamista 'kaukaloon' lääkäri totesi että jos haluamme tarkastella ultralla myös maksan suonia, on koira rauhoitettava. Aloitimme kuitenkin ilman troppeja ja puolen tunnin tutkailun jälkeen lääkäri totesikin että no eihän tässä mitään uutta ultraa rauhoitettuna tarvitse, kaikki tarvittava näkyy hyvin koska koira ei jännitä itseään. Totesimme hoitsun kanssa että no ei, se näyttäis nukkuvan :D :D
Kuvassa Elvie rötköttää kaukalossa vielä kymmenen minuuttia tutkimuksen jälkeen. Voihan sydän!









Tähän väliin täytyy ottaa vähän happea ja käydä läpi soopeleiden tilanne. Tuuli ja Fay pääsivät Fayn kisojen jälkeen Nooa-veikan kanssa uimaan Pet Brosille Nurmijärvelle. Toisen puolikkaan ajasta Urpo ja Turpo uivat ilman liivejä, koska molemmilla oli vallan hyvä ote hommaan. Kukaan näistä koirista ei (ainakaan vielä) menen altaaseen itse, mutta ne on helppo sinne nostaa kun altaat ovat korkeita. Uinnin ja kuivauksen jälkeen Fay pääsi hierontaan, ja jumissahan tuo oli. Nyt viikonlopun ja ensi viikon alun kisojen jälkeen Fay pääsee fyssarille ja sitten katsotaan tarviiko pitää pidempääkin taukoa lajista. Nyt ei olla pariin viikkoon treenattu kuin omatoimisesti.

                                          Shelttijengi helmikuussa

Sitten se toinen trikki.. Tässä vaiheessa kaikki luulevat että kyse on Kössistä, mutta ei.

Maanantai-iltana sain soiton äidiltäni, että Nooalla on asiat vähän hullusti. Se oli käynyt pihalla tarpeillaan ja alkanut sen jälkeen nuolla takalistoaan. Yleensähän siellä on sitten joku kikkare jäänyt jumiin tai karvaa joka ei tule kokonaan ulos, mutta tässä tapauksessa asia ei ollut niin hyvin, sillä peräaukosta sojotti rautainen tikku. Ja kyllä, tässä vaiheessa todellakin kysyin että mitä??!!
Onneksi lähellä on eläinlääkäri, jonne useimmiten pääsee aina kun hätä on suuri. Kello oli seitsemän illalla ja jo kahdeksalta oli koirapoloinen vanhempieni kanssa vastaanotolla. Itse odottelin tietty kauhunsekaisin tuntein joko viestiä tai puhelua koiran tilasta. Yhdeksän jälkeen olivat onneksi jo kotona ja sain kuulla Nooan olevan nyt ok ja toipumassa. Tästä voitte lukea mistä:

Hiljaiseksi vetää. Mistä hel....stä koira olisi saanut rautalankaa ja miten se olisi voinut niellä sen sellaisenaan ilman että se jää jo kurkkuun kiinni? Niiden pätkien on täytynyt olla jonkun muun materiaalin sisällä jotta ne ovat voineet mennä mahaan asti. Ja koska Nooa ei ole edes kamalan ahne, sen on täytynyt olla jotain varsin hyvää. Ja miksi missään hyvässä, koiralle kelpaavassa olisi sisällä rautalankaa jollei joku tahallaan haluaisi koiraa vahingoittaa?
Se, mitä tässä oikeasti on tapahtunut, jäänee arvoitukseksi. Missä? Kuka? Kenelle? Miksi? Emme taida saada koskaan tietää.
Se nyt on ollut selvää jo maailman sivu, että mikään ei ole niin julma kuin ihminen.

Kiitos äippä kun pidät Nooasta huolta <3

Tule hop! Ja sit mentiin :)

Vihdoin koitti se päivä kun sain startata Fayn kanssa virallisten kisojen agilityradalla. Yhden hyppärinhän me kävimme rallattelemassa lokakuussa, samalla keikalla kisakirjan varmistamisen kanssa. Tuolloin ei kontaktiesteiden osaamistaso ollut vielä lähelläkään sitä tasoa että agilityradalle olisi voinut lähteä. Neljäsosavuosi on tuosta jo vierähtänyt ja sinä aikana on tapahtunut paljon.
Mitenkään varma olo ei itselläni  kisoihin lähtiessä kyllä ollut, sillä vaikka olemme koko syksyn treenanneet, emme olleet ennen kisapäivää tehneet ainuttakaan täyspitkää agilityrataa. Oli siis täysi arvoitus missä kohtaa itse hyytyisin ja putoaisin koirani vauhdista, sillä onhan tuossa dynypötkössä enempi poweria kuin Wilsonissa.

Radat olivat järjestyksessä agi-agi-hyppy. Jokaisella radalla päätuomarin virkaa piti Saviojan Anne, mutta radat olivat tuomariharjoittelija Jouni Kauton käsialaa ja hänen voimakas pilliinpuhallus tuli päivän aikana tutuksi. Radat eivät olleet ihan sitä mihin olen 1-luokassa tottunut, mutta eipä noissa kyllä ollut mitään sellaista mitä me Fayn kanssa emme olisi treenanneet. Etukäteen jännitin eniten puomin kontaktia, sillä pysähdyspaikka on ollut toisinaan Fayllä vähän hakusessa. Ja näinhän se sitten oli myös sillä ensimmäisellä radalla, joka lähti muuten rullaamaan hyvällä sykkeellä, mutta kosahti neljäntenä esteenä olleen puomin alastulolle. Koiran pyöräytys takaisin kontaktille, jonka jälkeen olin tohkeissani jatkamassa matkaa, mutta pilli alkoi soida sen verran voimallisesti että minäkin ymmärsin poistua radalta.
Hieman on tulkinnanvaraista tämä 'hylyn jälkeen kilpailunomaisesti maaliin', sillä hylkyhän meille tuli vasta kun koira meni esteelle uudestaan. Ymmärrän kyllä ettei kisoihin mennä treenaamaan ja kuluttamaan siihen turhaa aikaa, mutta kyllähän esim keppien uusimiseen useamman kerran menee aivan todella paljon enemmän aikaa kuin koiran pyöräyttämiseen takaisin kontaktille. Eri asia on tietysti jos esteen tekee kokonaan uudestaan, sitten tietty pois suorinta tietä. No, näissä kisoissa oli tällainen linja ja näillä säännöillä pelattiin.
Tynkäradasta suivaantuneena lähdimme nälkäisinä toiselle radalle, eikä siitä oikeastaan ole muuta kommentoitavaa kuin JIHAA!

Katso tästä!

Tuli siellä yksi ylimääräinen piruetti koiralle, mutta siitä ja kontekteille pysäyttämisestä huolimatta etenemä oli reilusti yli 4m/s. Tällä radalla Faylle ylivoimainen voitto ja ensimmäinen LUVA.

Viimeisenä ratana ollut hyppäri levähti meillä jo aika alussa Fayn hieman hassuun putkikieltoon, mutta jatkui vielä kepeille, joilla rytmihäiriö sekoitti pakan lopullisesti. Keppien jälkeen hukkasin koiran valssissa selkäni taa, joten katsoin parhaaksi jättää leikin siltä osin siihen. Kokemus kertoo että tuossa tilanteessa en saa pakkaa enää kasaan ja on täysin turhaa yrittää räveltää muutamaa estettä maaliin. Hyvällä mielellä kuitenkin koira kainalossa radalta pois :)

Oli kyllä niin mahtava kisapäivä, enkä oikeastaan voisi tyytyväisempi koiraan olla. Tästä on hyvä jatkaa kun nyt ensin pidetään huoltotauko. Luvassa on uintia ja hierontaa mama-Faylle.

Viikko takaperin Capon perhe kutsui minut mukaan uimalaan, ja tuolloin polskimaan pääsi Manta. Ihan hullu vesipeto siitä ei tullut, mutta uimatekniikka on kyllä hallussa neidillä, kunhan joku ensin nostaa altaaseen ;)
Ihanaa oli nähdä Capo, ja oli kyllä hullu fiilis kun vajaa tunti aiemmin olin leikkinyt Nooan kanssa. Pikkumustat on kuin kaksi marjaa :)
Melkein kuin tässä viime kesänä ;)

Elvien viime vuoden päättänyt virtsatietulehdus talttui todella nopeasti antibioottikuurin alettua, eikä kontrollivirtsasta enää bakteereja löytynyt. Sen sijaan siellä lillui taas muutama struviittikide. Höh. Myös yksi paha (oletettu) närästyskohtaus on tässä viime aikoina koettu. Ja koska maksa elää edelleen omaa elämäänsä, varasin ajan sisätauteihin erikoistuneelle lääkärille. Päätä pahkaa en ole siihen paksuneulanäytteen ottoon koiraani viemässä, mutta haluan keskustella Elvien oudoista maksa-arvoista kokeneen lääkärin kanssa. Kunhan ensin taas kontrolloimme ne arvot...

Fayn huiliessa Wilson pääsee huomenna mukaani ohjattuun aksatreeniin. Sen kanssa on nyt parissa omatoimitreenissa hypätty 45cm korkeita hyppyjä, ja alun jälkeen homma alkaa yleensä sujua. Kyllä me sitä 3-luokkaa kokeilemassa käydään, kunhan nyt aikataulut saadaan sopimaan.

Mennyttä viikonloppua lukuunottamatta aurinko on ollut kateissa tammikuun alusta asti. Sieltä kuitenkin taltioitui muutama luminen nassukuva shelteistä :)

Vuosi paketissa ja narut ympärillä

Jouluaatto tuli ja meni ja vietimme sen kahdeksan ihmisen ja yhdeksän koiran voimin. Ei pöllömpi tapa eikä pöllömpää seuraa ;)
Välipäivinä käväisimme dyykkariporukalla uimassa. Olin kuullut kehuja Nurmijärven Pet Bros hyvinvointikeskuksesta, joten päätimme kokeilla sitä. Tila olikin aivan uskomattoman suuri ja valoisa ja kahdella altaalla varustettu. Mukaan pääsi Capoa (TD Lenni Lentokapteeni) lukuunottamatta koko pentue, sekä itse oikeutetusti porukan äiti Fay. Oma äitini toi paikalle Kaisla-pennun sekä ex-aksakoirani Yocun.
Olin varannut meille tunniksi koko allasalueen, ja aika riitti vallan mainiosti kun suurin osa porukasta oli ensikertalaisia ’uimakoululaisia’. Mama-Fay ui ilman liivejä koska on jo konkari, muut saivat ottaa tuntumaa veteen hieman avustettuna. Konsta ja Tuuli pulikoivat uittajan kanssa pienemmässä altaassa, enkä valitettavasti kovin hyvin ehtinyt nähdä niiden tyyliä. Konstan isäntä Leevi kuitenkin otti minulle pari kuvaa, ja niiden perusteella Tuulin tyyli näyttää aika rauhalliselta.

Isompaan altaaseen saimme toisen uittajan, joten Nooa ja Manta testailivat taitojaan siellä. Nooa olisi ehkä mieluummin tyytynyt siemailemaan lihalientä allasbaarissa, mutta muutaman räpiköintikerran jälkeen alkoi rytmi ja takajalat löytyä. Hieno pieni.

Mantan perusluonteeseen kuuluu pistää joka asiassa ensin hetki hanttiin, kunnes voi todeta että tämähän olikin ihan kiva juttu. Näin kävi myös uimisen kanssa. Isolla vaihteella matami paineli allasta päästä päähän, eikä uittajaa lopulta tarvittu kuin rampilla. Rauhallisen sunnuntaiuiskentelijaäidin se ohitti useaan otteeseen. Lopussa Manta oli jo mennä altaaseen Kaislan ja Yocun perässä ilman liivejä, joten eiköhän tuo neiti aivopeseytynyt jo ensiuinnilla :D

Käytännöllisten altaiden lisäksi Pet Brosin tiloissa oli myös eri pätevät kuivatushuoneet, joista suurimmassa mahtui kuivamaan isompaakin laumaa shelttejä.

Siisti ja toimiva paikka kaikin puolin sekä erittäin hyvä palvelu, voin suositella! Me ainakin menemme uudelleen.

Soopeleiden vielä rötköttäessä uintireissusta tyytyväisinä lähdimme seuraavana aamuna Elvien kanssa lennossa lääkäriin. Kuin nämä tämän vuoden käynnit eivät jo olisi riittäneet.. Elvie kävi yöllä kahteen otteeseen tökkimässä minut hereille ja kitisi pihalle. Oletin sillä olevan vatsan jostain syystä löysällä,  eihän tuolla säkkipimeässä näe mitä koira päpelikköön juoksee tekemään. Hieman ihmettelin kun karvoissa ei ollut mitään, mutta kun koira ulkoilun jälkeen ryömi takaisin nukkumaan, menin minäkin. Vasta aamun valjettua tajusin että Elvie yrittää pissata/pissaa ihan koko ajan. Virtsakidehistorian takia en jäänyt hetkeksikään miettimään vaan känny käteen ja lekuriaikaa varaamaan. Saimmekin ajan tyyliin ’heti’, joten saattaa olla että paitanikin oli väärinpäin päällä kun lähtö tuli niin äkkiä.  No, mitäs pienistä ;)

Alfapetissa ell Jutta tutkaili rakon taitavasti ultralla, kiviä ei löytynyt ja nestettäkin vain hyvin vähän. Kaikkea muuta sakkaa sitten senkin edestä. Rakosta saatiin neulalla ulos se vähäinen virtsamäärä, josta sitten selvisi aika paha virtsarakon tulehdus. Kiteitä, kumpiakaan, ei enää ollut, mutta tilalle oli tullut tulehdus, johon saimme antibioottikuurin. Elvie maksaongelman takia pidempää kipulääkekuuria ei uskalla antaa, mutta Jutta laittoi Elvielle yhden kipupiikin, jotta pissaaminen olisi ainakin hetken miellyttävämpää. Nyt toivotaan että antibiootti alkaa purra ja vähän vikkelään. Että tömmöinen vuoden päätös sitten..

 

Laajemmin tarkasteltuna vuosi 2016 on ollut erittäin mielenkiintoinen ja täynnä uusia kokemuksia, isoimpana tietenkin Fayn pentuprojekti aina astutuspäätöksestä ihan tähän päivään asti. Kahden pennun jättäminen kotiin ja niiden kehityksen seuraaminen on ollut erittäin mielenkiintoista. 

Oma paluu pitkän sairastelun jälkeen takaisin aksan pariin oli harrastusrintaman suurin juttu. Wilsonin saaminen 3-luokkaan täytti omat tavoitteeni sen koiran kanssa. Yhteinen matkamme kun ei ole ollut niin selkeää ja suoraviivaista kuin aikanaan Yocun kanssa, ja pitkät tauot ovat katkoneet rutiineja. Kun vihdoin saimme jonkinlaisen kisarutiinin päälle, niin eihän tuossa kauaa nokka tuhissut. 

Vuosi 2017.

Joo, kohtahan se alkaa. Monet summaavat blogeissaan mennyttä vuotta ja vertailevat saavutettuja tavoitteita aiemmin asettamiinsa, sekä asettavat jonkinlaisia tavoitteita uudelle vuodelle. Itse asetan tasan yhden tavoitteen, joka on enemmänkin toive. Toteutuessaan se mahdollistaa niitä muita asioita. Se ei ole enempää eikä vähempää kuin itseni ja koirien terveys. Se on pohja kaikelle ja ilman sitä ei ole kisoja eikä treenejä. Jokainen treeni ja jokainen kisa tai koe tai näyttely on jo itsessään saavutus ja niistä saadut tulokset pelkkää plussaa.

Ihanaa ja tervettä alkavaa vuotta kaikille lukijoille <3