Aksakisat siellä, täällä ja tuolla

4.2. oli hieman erilainen kisapäivä. Koska en työni puolesta voi kisata kovinkaan usein, päätin tunkea samalle vapaapäivälle startit sekä Fayn että Wilsonin kanssa. Kaikille luokille olisi ollut tarjolla kisoja yhdessä ja samassa paikassa JAU-areenalla, mutta aikataulullisista syistä päätin kisata Sipoossa vain Fayn kanssa. Odottamista medi-kolmosten alkuun olisi tullut peräti viisi tuntia, joten käytin tämän ajan paremmin hyödyksi siirtymällä 70km lähemmäs kotiani kisaamaan päivät toiset startit. Ehdin tuoda Fayn kotiin ja lenkittää koko lauman, syödä, hengähtää hetken ja siirtyä sitten rauhassa lähellä sijaitsevaan NAS-halliin kisaamaan kera Wilsonin, jonka 'kennelmummu' luonnollisesti paikalle toi. Kiitos siitä kemu :)

Aamu alkoi siis yhdeksältä Sipoossa Marja Lahikaisen kahdella agiradalla. Kaikki mahdollisuudet virheettömien ratojen tekemiseen olivat olemassa, mutta itse tyrin ensimmäisen sortumalla perisyntiini, eli hosumiseen paikassa missä ei ole kiire. Tai no, tavallaan mulla on kyllä kiire koko ajan Fayn kanssa, mutta kyseisessä paikassa ei olisi tarvinnut yrittää ohjata koiraa kääntymään siivekettä nuollen kepeille, koska takana ei ollut yhtikäs mitään mihin se olisi voinut karata. Levähtänyt valssikin olisi ohjannut koiran oikeaan paikkaan, mutta sohin sen sitten hypystä ohi ja tietenkin vielä hyppäämään esteen väärinpäin.
Toisesta radasta pidin ensimmäistä enemmän, vaikka molemmat olivat kyllä juuri 1-luokkaan sopivia. Ja ihan ilman virheitä pääsimmekin aina loppusuoran alkuun asti, jossa Fay hyppäsi puomin alastulolta sivuun juuri ennen kontaktipintaa. Hyvin erikoinen virhe. Tästä sitten käveltiin loppumatka maaliin.

Kämmeistä huolimatta olin taas eri tyytyväinen koiraan. Nyt oltiin ekaa kertaa uudessa paikassa, mutta eipä Fay ollut moksiskaan. Taisi pihalle asti tuoksua agility, kun koiralla alkoi silmät pullistua päästä heti autosta ulos päästyä. Hullu pieni tykki <3

Iltapäivän kisat NAS-hallissa alkoivat osaltamme agiradalla. Hyppärille en Wilsonia ilmonnutkaan, sillä emmehän ole siellä vielä kertaakaan onnistuneet, kolmosiin nousiin pelkillä aginollilla. Ja hieman kiirekin olisi tullut. Tuomarina agiradoilla oli Huittisen Harri, jonka radoilla olen kisannut muistaakseni kerran. Ohjattavana oli tuolloin Kössi ja paikkana Tampere. Oi aikoja..
Ensimmäinen rata oli suorastaan helppo. Olen ollut vaikeammilla kakkosen radoilla. Jopa ihanneaika oli niin löysä, että aliaikanollaa tarjoiltiin meille heti ensimmäisessä 3-luokan startissa. Mutta ei sitten kelvannut. Radassa oli yksi haasteellinen kohta, jossa monella tuli virhe. Heti alussa olleelta keinulta lähdettiin veemäisesti sivuun ja vähän takaviistoon, joten kaikenlaista lypsämistä siinä kohdassa nähtiin. Itse luulin Wilsonin osuneen kontaktille, mutta eihän se osunut kun imin sen esteeltä alas liian aikaisin. Toinen virhe tuli taas omasta hosumisesta johtuen, kielto putkelta kun mulla olevinaan oli taas niin hirveä kiire. Paskat, ei olisi ollu. Siitä huolimatta että koira kielsi putken, meni melkein toisesta päästä sisään mutta korjasi sitten, päästiin ihanneaikaan! Lopputuloksissa oltiin hitain tuloksen tehnyt. Historia toistaa itseään, Yocun kanssa oltiin yleensä hitain nollan tehnyt pari :D
Toinen rata olikin sitten täynnä vaikeita kohtia, enkä oikein osannut valita ohjauksia. Kuvittelin että päästäisiin edes kepeille asti, mutta Wilsonhan paineli jo kolmoshypystä ohi, joten se siitä sitten. Homma oli kuin treeneissä oltaisiin oltu, pätkä kerrallaan. Näissä kisoissa rimat olivat 40:ssä, joten hyppääminen ei ollut ongelma.

No, tulipahan kokeiltua ja samalla nähtyä todella pitkästä aikaa 3-luokkalaisten menoa. Ja täytyy sanoa että kyllä ne hyvät on hyviä ja nopeat nopeita, me emme Wilsonin kanssa ole kumpiakaan, sunnuntaiagilitaajia vaan. Seuraavan kerran kisaillaan Wilsonin kanssa ehkä maaliskuun lopulla. Meillä ei ole varsinaisia tavoitteita, ei arvokisanollien keräämistä. Mennään ja katsotaan mihin osaamisemme riittää.

Kisaviikonlopun aikana ketuille tuli 10kk täyteen. Pikkuhiljaa se ensimmäinen ja vaativin vuosi alkaa täyttyä. En voi väittää että ketut olisivat olleet helppoja, ei ollut Faykään. Ja kaksi kahjoa yhdessä on tuplasti haastavampaa. Mantan kanssa vieläkin väännetään peistä aika ajoin, siinä on koira jossa on haastetta enemmän kuin näissä muissa yhteensä. Luotan kuitenkin vanhaan sanontaan: Lopussa kiitos seisoo. Toivottavasti kuitenkin ennen sitä ihan viimeistä loppua :D :D

Myös mama-Fay juhli synttäreitään helmikuun alussa. Tuntuu hullulta että se on vasta 3-vuotias. Juuri kisauran aloittanut 10-kuisten kakaroiden äiti. Rakastettava ja raivostuttava samassa paketissa, pieneen mahtuu ;) Fay on saanut rutkasti ihailijoita matkan varrella, koskapa omaa (rotumääritelmän mukaan aivan liian) suuret silmät ja pienen sievän nassun. Se myös puhuttelee aksakouluttajaamme olemalla aina niin tosissaan. Se on kyllä totta, Fay antaa kaikkensa.

Näin se teki myös Hurtta-areenalla iltakisoissa, jonne sen hulluudenpuuskassani raahasin. Vuonna 2010 kisasin samassa hallissa lähes 20 asteen pakkasessa. Tuolloin elettiin marraskuuta ja ilmoittautumisten aikaan mittari näytti lämpöasteita, mutta kisa-aamuna oltiin pahasti pakkasella. Sen kisapäivän päätteeksi päätin etten enää ikinä tee mitään niin hullua, mutta reilu kuusi vuotta myöhemmin löysin siis itseni kuitenkin samasta tilanteesta. Pakkasta tosin ei ollut kuin kahdeksan astetta ja juostavana vain yksi rata. Mutta ottaen huomioon sen, etten edelleenkään pidä hallin omituisesta ja nykyään hyvin kuoppaisesta pohjasta, en voi kun ihmetellä miksi vaivauduin lähtemään. Ehkä siksi että halusin kannattaa arki-iltakisoja, joita on aivan liian vähän.
Kylmä meillä ei ollut, siitä piti huolen järjetön vaatemäärä ja hyvin pitkät lämppälenkit. Radan olisi kuitenkin voinut yhtä hyvin jättää tekemättä, sillä säheltämistämme ei voinut edes agilityksi kutsua. Kepeillä rytmihäiriö, pituudesta ohi, puomin kontakti ei löytynyt, a-esteestä ohi.. Päästiin kuitenkin lopettamaan rata onnistuneeseen A:n kontaktiin joten koiralle jäi hyvä mieli. Ihmettelen miten se edes erotti niitä esteitä taustasta kun kaikki oli sen punertavan pölyn peitossa. En tykännyt, ja nyt ehkä tajuan olla menemättä sinne enää kisaamaan. Yksi lahjakortti olisi, kuka haluaa?

Ystävänpäivän kunniaksi raahasin koiraystäväni jälleen kerran piikitettäväksi eläinlääkäriin, sillä vuorossa oli sappihappotesti, jonka Anders Eriksson halusi uusittavan ennen paksuneulanäytteen ottoa. Elvie kesti neulat kuin mies, vaikka nykyään kääntyisikin mieluusti takaisin heti ulko-ovelta.
 
Iltapäivällä oli luvassa mielekkäämpää toimintaa, sillä sekä Fay että Elvie pääsivät fyssari-Niinan käsittelyyn. Elvien edellisestä käsittelystä oli vierähtänyt turhan pitkä aika, mutta se ei ollut läheskään niin jumissa kuin kuvittelin, hyvä niin. Niina ihmetteli myös Elvien jättikokoisia takajalkojen lihaksia. Lieköhän neiti käynyt salilla tietämättäni ;)
Fayltä löytyi yhä jumeja, mutta oli se huomattavasti parempi kuin kahden viikon takaisessa hieronnassa. Yhtään en ihmettele jumiutumista kun näen päivittäin miten sekopäänä se riehuu lastensa kanssa.. Mitään rajoitteita harrastamiseen ei kuitenkaan tarvita, ehkä hiukan normia (mikä se sitten kenelläkin on) tiheämmät hoitovälit niin pysyy mama kuosissa.

Päivänä eräänä käppäilimme pellolla kera yhdeksän sheltin. Juuri tuon iltapäivän oli aurinko piilossa, vaikka se oli tilattu paistamaan jotta saisimme hyvin kuvia. Pöh. Tässä kuitenkin kuva siitä miltä näyttä yhdeksän shelttiä hihnalenkillä. Onneksi ne saavat juosta paljon vapaana, eihän noita hihnoja kukaan jaksaisi setviä :D :D

Epäonniset, mutta silti niin onnekkaat trikit

Aloitetaan Elviestä, jonka maksa-arvot siis ovat olleet enemmän ja vähemmän koholla jo syksystä 2015 asti. Aika on saanut kulua koska koira on ollut normaali, mutta toki arvoja on seurattu ja syitä etsitty useammankin eri lääkärin toimesta erilaisilla tutkimuksella. Suurin tutkimus oli tietenkin koepalan otto reilu vuosi sitten. Sen oltua löydöksetön ja arvojen pikkuhiljaa laskettua viime keväänä kuvittelin meidän päässeen selville vesille, mutta mitä vielä.
Eilen vihdoinkin pääsimme Elvien kanssa sisätauteihin perehtyneen eläinlääkärin luokse, kun suuntasimme kohti Tammiston Evidensiaa ja siellä Anders Erikssonia. En tiedä minkä verran aikaa meidän käyntiin oli varattu, mutta reilun tunnin me vastaanotolla olimme. Oli huojentavaa keskustella asiasta kaikessa rauhassa  kokeneen lääkärin kanssa ja sain ensimmäistä kertaa selkeitä vastauksia mieltäni kaihertaneisiin kysymyksiin.
Vihtivetistähän meidät Andersin luo ohjattiin paksuneulanäytteen ottoon, mutta halusin ennen toimenpidettä keskustella lääkärin kanssa. Lähinnä halusin kuulla, voiko maksasta ylipäätään löytyä mitään sellaista minkä voi hoitaa, mitä voi lääkitä, tai minkä etenemistä voi hidastaa. En tahtoisi koiraani taas kerran ronkittavan useiden satojen eurojen edestä vain kuullakseni ettei voida tietää mikä sitä vaivaa. Täysin satavarmaa se nyt ei tietenkään tässäkään tapauksessa olisi, mutta lääkärin sanoin olisi ihme jollei sieltä jotain löytyisi.
Olen tässä koko ajan kirjoittanut maksa-arvoista monikossa, mutta itse asiassa ALT/ALAT (en tiedä miksi se eri paikoissa kirjoitetaan eri tavalla) on ainoa koholla oleva arvo. Kaikki muut arvot viittaavat maksan tekevän työnsä hyvin, ja tässä varmaan onkin syy Elvien normaaliin ja oireettomaan olotilaan.
Myös lääkärin tekemä ultraäänitutkimus puhuu sen puolesta. Kaikki näyttää täysin normaalilta, maksa, sappi, munuaiset, haima, mahalaukku, suolisto.. Ongelma on siis maksan sisällä, solut siellä eivät jostain syystä voi hyvin. Miksi eivät, siihen yritetään nyt saada vastaus paksuneulanäytteellä heti ensi kuun alussa. Ennen tätä käydään vielä uusimassa sappihappotesti ja Elvie pääsee myös fyssari-Niinan lempeään käsittelyyn :)

Ennen Elvien keikauttamista 'kaukaloon' lääkäri totesi että jos haluamme tarkastella ultralla myös maksan suonia, on koira rauhoitettava. Aloitimme kuitenkin ilman troppeja ja puolen tunnin tutkailun jälkeen lääkäri totesikin että no eihän tässä mitään uutta ultraa rauhoitettuna tarvitse, kaikki tarvittava näkyy hyvin koska koira ei jännitä itseään. Totesimme hoitsun kanssa että no ei, se näyttäis nukkuvan :D :D
Kuvassa Elvie rötköttää kaukalossa vielä kymmenen minuuttia tutkimuksen jälkeen. Voihan sydän!









Tähän väliin täytyy ottaa vähän happea ja käydä läpi soopeleiden tilanne. Tuuli ja Fay pääsivät Fayn kisojen jälkeen Nooa-veikan kanssa uimaan Pet Brosille Nurmijärvelle. Toisen puolikkaan ajasta Urpo ja Turpo uivat ilman liivejä, koska molemmilla oli vallan hyvä ote hommaan. Kukaan näistä koirista ei (ainakaan vielä) menen altaaseen itse, mutta ne on helppo sinne nostaa kun altaat ovat korkeita. Uinnin ja kuivauksen jälkeen Fay pääsi hierontaan, ja jumissahan tuo oli. Nyt viikonlopun ja ensi viikon alun kisojen jälkeen Fay pääsee fyssarille ja sitten katsotaan tarviiko pitää pidempääkin taukoa lajista. Nyt ei olla pariin viikkoon treenattu kuin omatoimisesti.

                                          Shelttijengi helmikuussa

Sitten se toinen trikki.. Tässä vaiheessa kaikki luulevat että kyse on Kössistä, mutta ei.

Maanantai-iltana sain soiton äidiltäni, että Nooalla on asiat vähän hullusti. Se oli käynyt pihalla tarpeillaan ja alkanut sen jälkeen nuolla takalistoaan. Yleensähän siellä on sitten joku kikkare jäänyt jumiin tai karvaa joka ei tule kokonaan ulos, mutta tässä tapauksessa asia ei ollut niin hyvin, sillä peräaukosta sojotti rautainen tikku. Ja kyllä, tässä vaiheessa todellakin kysyin että mitä??!!
Onneksi lähellä on eläinlääkäri, jonne useimmiten pääsee aina kun hätä on suuri. Kello oli seitsemän illalla ja jo kahdeksalta oli koirapoloinen vanhempieni kanssa vastaanotolla. Itse odottelin tietty kauhunsekaisin tuntein joko viestiä tai puhelua koiran tilasta. Yhdeksän jälkeen olivat onneksi jo kotona ja sain kuulla Nooan olevan nyt ok ja toipumassa. Tästä voitte lukea mistä:

Hiljaiseksi vetää. Mistä hel....stä koira olisi saanut rautalankaa ja miten se olisi voinut niellä sen sellaisenaan ilman että se jää jo kurkkuun kiinni? Niiden pätkien on täytynyt olla jonkun muun materiaalin sisällä jotta ne ovat voineet mennä mahaan asti. Ja koska Nooa ei ole edes kamalan ahne, sen on täytynyt olla jotain varsin hyvää. Ja miksi missään hyvässä, koiralle kelpaavassa olisi sisällä rautalankaa jollei joku tahallaan haluaisi koiraa vahingoittaa?
Se, mitä tässä oikeasti on tapahtunut, jäänee arvoitukseksi. Missä? Kuka? Kenelle? Miksi? Emme taida saada koskaan tietää.
Se nyt on ollut selvää jo maailman sivu, että mikään ei ole niin julma kuin ihminen.

Kiitos äippä kun pidät Nooasta huolta <3

Tule hop! Ja sit mentiin :)

Vihdoin koitti se päivä kun sain startata Fayn kanssa virallisten kisojen agilityradalla. Yhden hyppärinhän me kävimme rallattelemassa lokakuussa, samalla keikalla kisakirjan varmistamisen kanssa. Tuolloin ei kontaktiesteiden osaamistaso ollut vielä lähelläkään sitä tasoa että agilityradalle olisi voinut lähteä. Neljäsosavuosi on tuosta jo vierähtänyt ja sinä aikana on tapahtunut paljon.
Mitenkään varma olo ei itselläni  kisoihin lähtiessä kyllä ollut, sillä vaikka olemme koko syksyn treenanneet, emme olleet ennen kisapäivää tehneet ainuttakaan täyspitkää agilityrataa. Oli siis täysi arvoitus missä kohtaa itse hyytyisin ja putoaisin koirani vauhdista, sillä onhan tuossa dynypötkössä enempi poweria kuin Wilsonissa.

Radat olivat järjestyksessä agi-agi-hyppy. Jokaisella radalla päätuomarin virkaa piti Saviojan Anne, mutta radat olivat tuomariharjoittelija Jouni Kauton käsialaa ja hänen voimakas pilliinpuhallus tuli päivän aikana tutuksi. Radat eivät olleet ihan sitä mihin olen 1-luokassa tottunut, mutta eipä noissa kyllä ollut mitään sellaista mitä me Fayn kanssa emme olisi treenanneet. Etukäteen jännitin eniten puomin kontaktia, sillä pysähdyspaikka on ollut toisinaan Fayllä vähän hakusessa. Ja näinhän se sitten oli myös sillä ensimmäisellä radalla, joka lähti muuten rullaamaan hyvällä sykkeellä, mutta kosahti neljäntenä esteenä olleen puomin alastulolle. Koiran pyöräytys takaisin kontaktille, jonka jälkeen olin tohkeissani jatkamassa matkaa, mutta pilli alkoi soida sen verran voimallisesti että minäkin ymmärsin poistua radalta.
Hieman on tulkinnanvaraista tämä 'hylyn jälkeen kilpailunomaisesti maaliin', sillä hylkyhän meille tuli vasta kun koira meni esteelle uudestaan. Ymmärrän kyllä ettei kisoihin mennä treenaamaan ja kuluttamaan siihen turhaa aikaa, mutta kyllähän esim keppien uusimiseen useamman kerran menee aivan todella paljon enemmän aikaa kuin koiran pyöräyttämiseen takaisin kontaktille. Eri asia on tietysti jos esteen tekee kokonaan uudestaan, sitten tietty pois suorinta tietä. No, näissä kisoissa oli tällainen linja ja näillä säännöillä pelattiin.
Tynkäradasta suivaantuneena lähdimme nälkäisinä toiselle radalle, eikä siitä oikeastaan ole muuta kommentoitavaa kuin JIHAA!

Katso tästä!

Tuli siellä yksi ylimääräinen piruetti koiralle, mutta siitä ja kontekteille pysäyttämisestä huolimatta etenemä oli reilusti yli 4m/s. Tällä radalla Faylle ylivoimainen voitto ja ensimmäinen LUVA.

Viimeisenä ratana ollut hyppäri levähti meillä jo aika alussa Fayn hieman hassuun putkikieltoon, mutta jatkui vielä kepeille, joilla rytmihäiriö sekoitti pakan lopullisesti. Keppien jälkeen hukkasin koiran valssissa selkäni taa, joten katsoin parhaaksi jättää leikin siltä osin siihen. Kokemus kertoo että tuossa tilanteessa en saa pakkaa enää kasaan ja on täysin turhaa yrittää räveltää muutamaa estettä maaliin. Hyvällä mielellä kuitenkin koira kainalossa radalta pois :)

Oli kyllä niin mahtava kisapäivä, enkä oikeastaan voisi tyytyväisempi koiraan olla. Tästä on hyvä jatkaa kun nyt ensin pidetään huoltotauko. Luvassa on uintia ja hierontaa mama-Faylle.

Viikko takaperin Capon perhe kutsui minut mukaan uimalaan, ja tuolloin polskimaan pääsi Manta. Ihan hullu vesipeto siitä ei tullut, mutta uimatekniikka on kyllä hallussa neidillä, kunhan joku ensin nostaa altaaseen ;)
Ihanaa oli nähdä Capo, ja oli kyllä hullu fiilis kun vajaa tunti aiemmin olin leikkinyt Nooan kanssa. Pikkumustat on kuin kaksi marjaa :)
Melkein kuin tässä viime kesänä ;)

Elvien viime vuoden päättänyt virtsatietulehdus talttui todella nopeasti antibioottikuurin alettua, eikä kontrollivirtsasta enää bakteereja löytynyt. Sen sijaan siellä lillui taas muutama struviittikide. Höh. Myös yksi paha (oletettu) närästyskohtaus on tässä viime aikoina koettu. Ja koska maksa elää edelleen omaa elämäänsä, varasin ajan sisätauteihin erikoistuneelle lääkärille. Päätä pahkaa en ole siihen paksuneulanäytteen ottoon koiraani viemässä, mutta haluan keskustella Elvien oudoista maksa-arvoista kokeneen lääkärin kanssa. Kunhan ensin taas kontrolloimme ne arvot...

Fayn huiliessa Wilson pääsee huomenna mukaani ohjattuun aksatreeniin. Sen kanssa on nyt parissa omatoimitreenissa hypätty 45cm korkeita hyppyjä, ja alun jälkeen homma alkaa yleensä sujua. Kyllä me sitä 3-luokkaa kokeilemassa käydään, kunhan nyt aikataulut saadaan sopimaan.

Mennyttä viikonloppua lukuunottamatta aurinko on ollut kateissa tammikuun alusta asti. Sieltä kuitenkin taltioitui muutama luminen nassukuva shelteistä :)

Vuosi paketissa ja narut ympärillä

Jouluaatto tuli ja meni ja vietimme sen kahdeksan ihmisen ja yhdeksän koiran voimin. Ei pöllömpi tapa eikä pöllömpää seuraa ;)
Välipäivinä käväisimme dyykkariporukalla uimassa. Olin kuullut kehuja Nurmijärven Pet Bros hyvinvointikeskuksesta, joten päätimme kokeilla sitä. Tila olikin aivan uskomattoman suuri ja valoisa ja kahdella altaalla varustettu. Mukaan pääsi Capoa (TD Lenni Lentokapteeni) lukuunottamatta koko pentue, sekä itse oikeutetusti porukan äiti Fay. Oma äitini toi paikalle Kaisla-pennun sekä ex-aksakoirani Yocun.
Olin varannut meille tunniksi koko allasalueen, ja aika riitti vallan mainiosti kun suurin osa porukasta oli ensikertalaisia ’uimakoululaisia’. Mama-Fay ui ilman liivejä koska on jo konkari, muut saivat ottaa tuntumaa veteen hieman avustettuna. Konsta ja Tuuli pulikoivat uittajan kanssa pienemmässä altaassa, enkä valitettavasti kovin hyvin ehtinyt nähdä niiden tyyliä. Konstan isäntä Leevi kuitenkin otti minulle pari kuvaa, ja niiden perusteella Tuulin tyyli näyttää aika rauhalliselta.

Isompaan altaaseen saimme toisen uittajan, joten Nooa ja Manta testailivat taitojaan siellä. Nooa olisi ehkä mieluummin tyytynyt siemailemaan lihalientä allasbaarissa, mutta muutaman räpiköintikerran jälkeen alkoi rytmi ja takajalat löytyä. Hieno pieni.

Mantan perusluonteeseen kuuluu pistää joka asiassa ensin hetki hanttiin, kunnes voi todeta että tämähän olikin ihan kiva juttu. Näin kävi myös uimisen kanssa. Isolla vaihteella matami paineli allasta päästä päähän, eikä uittajaa lopulta tarvittu kuin rampilla. Rauhallisen sunnuntaiuiskentelijaäidin se ohitti useaan otteeseen. Lopussa Manta oli jo mennä altaaseen Kaislan ja Yocun perässä ilman liivejä, joten eiköhän tuo neiti aivopeseytynyt jo ensiuinnilla :D

Käytännöllisten altaiden lisäksi Pet Brosin tiloissa oli myös eri pätevät kuivatushuoneet, joista suurimmassa mahtui kuivamaan isompaakin laumaa shelttejä.

Siisti ja toimiva paikka kaikin puolin sekä erittäin hyvä palvelu, voin suositella! Me ainakin menemme uudelleen.

Soopeleiden vielä rötköttäessä uintireissusta tyytyväisinä lähdimme seuraavana aamuna Elvien kanssa lennossa lääkäriin. Kuin nämä tämän vuoden käynnit eivät jo olisi riittäneet.. Elvie kävi yöllä kahteen otteeseen tökkimässä minut hereille ja kitisi pihalle. Oletin sillä olevan vatsan jostain syystä löysällä,  eihän tuolla säkkipimeässä näe mitä koira päpelikköön juoksee tekemään. Hieman ihmettelin kun karvoissa ei ollut mitään, mutta kun koira ulkoilun jälkeen ryömi takaisin nukkumaan, menin minäkin. Vasta aamun valjettua tajusin että Elvie yrittää pissata/pissaa ihan koko ajan. Virtsakidehistorian takia en jäänyt hetkeksikään miettimään vaan känny käteen ja lekuriaikaa varaamaan. Saimmekin ajan tyyliin ’heti’, joten saattaa olla että paitanikin oli väärinpäin päällä kun lähtö tuli niin äkkiä.  No, mitäs pienistä ;)

Alfapetissa ell Jutta tutkaili rakon taitavasti ultralla, kiviä ei löytynyt ja nestettäkin vain hyvin vähän. Kaikkea muuta sakkaa sitten senkin edestä. Rakosta saatiin neulalla ulos se vähäinen virtsamäärä, josta sitten selvisi aika paha virtsarakon tulehdus. Kiteitä, kumpiakaan, ei enää ollut, mutta tilalle oli tullut tulehdus, johon saimme antibioottikuurin. Elvie maksaongelman takia pidempää kipulääkekuuria ei uskalla antaa, mutta Jutta laittoi Elvielle yhden kipupiikin, jotta pissaaminen olisi ainakin hetken miellyttävämpää. Nyt toivotaan että antibiootti alkaa purra ja vähän vikkelään. Että tömmöinen vuoden päätös sitten..

 

Laajemmin tarkasteltuna vuosi 2016 on ollut erittäin mielenkiintoinen ja täynnä uusia kokemuksia, isoimpana tietenkin Fayn pentuprojekti aina astutuspäätöksestä ihan tähän päivään asti. Kahden pennun jättäminen kotiin ja niiden kehityksen seuraaminen on ollut erittäin mielenkiintoista. 

Oma paluu pitkän sairastelun jälkeen takaisin aksan pariin oli harrastusrintaman suurin juttu. Wilsonin saaminen 3-luokkaan täytti omat tavoitteeni sen koiran kanssa. Yhteinen matkamme kun ei ole ollut niin selkeää ja suoraviivaista kuin aikanaan Yocun kanssa, ja pitkät tauot ovat katkoneet rutiineja. Kun vihdoin saimme jonkinlaisen kisarutiinin päälle, niin eihän tuossa kauaa nokka tuhissut. 

Vuosi 2017.

Joo, kohtahan se alkaa. Monet summaavat blogeissaan mennyttä vuotta ja vertailevat saavutettuja tavoitteita aiemmin asettamiinsa, sekä asettavat jonkinlaisia tavoitteita uudelle vuodelle. Itse asetan tasan yhden tavoitteen, joka on enemmänkin toive. Toteutuessaan se mahdollistaa niitä muita asioita. Se ei ole enempää eikä vähempää kuin itseni ja koirien terveys. Se on pohja kaikelle ja ilman sitä ei ole kisoja eikä treenejä. Jokainen treeni ja jokainen kisa tai koe tai näyttely on jo itsessään saavutus ja niistä saadut tulokset pelkkää plussaa.

Ihanaa ja tervettä alkavaa vuotta kaikille lukijoille <3

Joulu 2016

Messari ja mysteerimaksa

Joskus sata vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa messarissa. Tuolloin siellä kisailtiin myös tokossa ja olin kannustamassa Kössin kasvattajaa Katjaa, joka kisasi Kössin isänäidinisän Tristanin kanssa. Tuolloin joko vasta haaveilin omasta koirasta, tai sitten meillä oli jo Caro, en pysty muistamaan tarkemmin. Yhtä kaikki, ajattelin että olisi joskus hienoa osallistua messariin oman koiran kanssa, oli laji sitten mikä hyvänsä.
Elvien oli sitten aikanaan ensimmäinen messariin osallistunut koirani. Junnuluokasta käytiin EH hakemassa vuonna 2013. Eipä se touhu lopulta niin kovin ihmeellistä ollut, vaikka toki suurissa näyttelyissä on samalla tavalla 'suuren urheilujuhlan tuntua' kuin muidenkin lajien isoissa kisoissa.

Tänä vuonna olin kehässä ensimmäistä kertaa oman kasvattini kanssa, kun Tuuli pääsi edustamaan Taskudyykkareita isompien pentujen luokkaan. Shelttejä oli lauantaille ilmoitettu 21, joista peräti 16 oli narttuja, jotka jakaantuivat tasan isojen ja pienten pentujen luokkiin.
Ennen messukeskukseen lähtöä hieman jännitin miten Tuulin mörköikä vaikuttaisi sen käyttäytymiseen, mutta mitä vielä, se oli aivan oma itsensä! Jo junamatka Pasilaan sujui leppoisasti sylissäni nuokkuen ja itse pääkallopaikalla meni useampi tunti odotellessa rennosti häkissä nukkuen :) Sheltit arvosteltiin kehässään viimeisenä, ja koko alueella oli tuolloin jo aika paljon väljempää.
Tuulin vuoro oli vasta toiseksi viimeisenä, joten odottamista tuli kyllä koko rahan edestä.
Etukäteen jännittämäni pöytä ei tällä kertaa osoittautunut lainkaan epämiellyttäväksi koiralle, eikä Tuuli väistänyt kuten teki mätsärissä muutama viikko aiemmin. Hyvä niin. Myös tuomari oli erittäin mukava ja puhelias Kirsti Louhi, jonka mielipide Tuulista olla alla:

Hyvän tyyppinen hieman kevyessä kunnossa esitetty kaunispäinen narttu jolla oikea purenta. Tummat silmät, hyvinasettuneet korvat. Hieman lyhyt olkavarsi joka näkyy liikkeessä. Ikäisekseen hyvä turkinlaatu, rodunomaiset liikkeet.

Tämän arvostelun siivittämänä Tuuli sijoittui tässä kahdeksan koiran luokassa kolmanneksi, tällä kertaa ilman KP:a. Kolmen kärki taisi olla tuomarille selvä jo  hyvissä ajoin, koska nappasi meidät porukasta erilleen hyvin nopeasti juoksuttaen muita vielä pari kierrosta lisää.

Siinä oli sitten meidän messari. Ajatuksena oli myös hieman shoppailla, mutta jotenkin se sitten vain jäi ja kehän jälkeen lähdettiin kohti kotia. 

Heti messarin jälkeisenä maanantaina oli (taas kerran) Elvien maksa-arvojen kontrolli Vihtivetissä Nummelassa. Tatti otsassa Elvie ojensi tassunsa piikitystä varten; 'ota nyt sit'.
Epämiellyttävän käynnin jälkeen päästiin onneksi suoraan hallille ja treenejä ennen lenkille upeaan auringonpaisteeseen.
Seuraavana päivänä sähköpostiin kolahti sitten piikityksen tulokset. Kesästä asti laskussa ollut alat-arvo antoi odottaa hyviä tuloksia, mutta mitä vielä, perseelleni meinasin taas lentää. Tulos oli siis aivan päinvastainen alat-arvon ollessa yli 400. Saatekirjeessä ehdotettiin maksan ja sapen kontrolliultraa, ja mikäli arvot jatkavat nousuaan, mahdollista paksuneulanäytettä. Voi syvä huokaus.. Miksei Elvie voi vaan olla normaali ja terve :(

En ajatellut pitää ultran kanssa mitään suurempaa kiirettä, koska seilaavista arvoista huolimatta Elvie on koko tämän ruljanssin ajan ollut oireeton yksittäisiä närästyskohtauksia lukuunottamatta. Edellinen sellainenkin oli kuluvan vuoden tammikuussa, joten kovin isosta ongelmasta ei ole ollut kyse.
Ke-to yönä kuitenkin sitten valvottiin kimpassa sohvalla Elvien ollessa levoton ja kipuileva. Se oli saanut hieman vahvempaa lihaa, eikä ruokakippoon ollut neljään päivään eksynyt hapankaalia, koska olin unohtanut sitä ostaa. Hapankaalista ollaan montaa mieltä, mutta Elviellä se on auttanut mahan happo-ongelmiin. Se on saanut sitä yli puolen vuoden ajan pienen kökön joka aterialla, eikä minkäälaista närästystä ole ollut. Mutta nyt siis oli. Tiedän kokemuksesta että närästys voi olla hyvinkin paljon pahempi kipu kuin pieni korvennus ruokatorvessa.
Koska suositus maksan ultraamisesta oli saatu ja Elvie kipuili vielä aamulla, varasin jälleen ajan Vihtiin, jonne meille järkättiinkin aika vielä samalle päivälle. Parempi se olisi nyt katsoa, enhän kuitenkaan voinut närästyksestä aivan satavarma olla.
Vihtivetin ovella Elvien katseesta oli havaittavissa lievää voimakkaampaa kettuuntumista, TAAS täällä?! Kuitenkin se sitten makasi ultrattavana hyvin rentona ja näytti siltä että nukahtaa :) Mihinkään se ei reagoinut, eikä maksasta eikä sapesta löytynyt lääkärin silmään mitään poikkeavaa.

Nyt jo neljä lääkäriä on ihmetellyt Elvien mystistä maksaa ja minä tietysti siinä sivussa. Jos olen ymmärtänyt oikein, on mahdollista että jos maksassa on muutoksia, ne ovat vasta solutasolla, eikä niitä voi ultrassa havaita. Toisaalta voisi myös olla mahdollista, että jos maksa on jostain ottanut itseensä ja ärsyyntynyt toden teolla, saattaa kestää pitkään ennenkuin se on jälleen normaali. Koepalojen otosta on nyt vuosi aikaa, tuolloin ne olivat löydöksettömät. Alat-arvo laski välillä reilusti, mutta on nyt taas hieman kohonnut, eikä ilmeisesti ole ollut normaali missään vaiheessa kuluneen vuoden aikana. Ota tästä nyt sitten selvää.

Oli miten oli, Elvie elää täysin normaalia koiranelämää ja treenailee kanssani temppuja. Kaikenlainen tekeminen sen kanssa on hauskaa, eikä palo koiran silmistä ole sammunut vaikka aksa on jäänytkin jo ajat sitten. Niin pitkään kun koira on normaali, ei liene syytä suurempaan huoleen. Mahdollisia jatkotutkimuksia jään vielä miettimään.

Loppuun joulukuiset passikuvat myös soopeleista. Kössi oli jo päivän lenkkinsä tehnyt eikä ollut mukana.

Mörköikää, murkkuikää, juoksuaikaa ja luokkanousu

Joo, mama-Fay aloitti sitten viimeinkin juoksunsa. Taukoa kertyi 10kk, ja tämä olisi jatkossakin vallan mukava rytmi harrastavalle ja kisaavalle koiralle. Tärppipäiviä lukuunottamatta ei Fayn juoksua edes huomaa, se on kovin siisti. Muutamat viime päivät ovat sitten olleetkin aikamoista häsläämistä ja Elviellekin on löytynyt 'töitä' ;)
Saa nähdä millainen laamailukausi tämän juoksun jälkeen tulee, vai tuleeko sellaista lainkaan. Treenit kuitenkin jatkuvat ensi viikolla ja pikkuhiljaa alkaa olla hinku kisoihin.. Töitä on vielä tehtävä sen eteen, mutta onhan tämä syksy nyt ollut ihan hurjan opettavainen meille molemmille.

Ketut täyttivät juolukuun alussa kahdeksan kuukautta. Manta elää tällä hetkellä aikamoisessa murkkuiän myllerryksessä. Jos muistelen omaa murkkuikääni, niin aina ei ollut helppoa, ei itsellä, eikä varsinkaan muilla ;) Onneksi tila on ohimenevä.
Mantasta on kasvanut komea nuori nainen. Se ei ole sievä pieni shellie suloisen nassun kera, eihän se ollut sitä edes pikkupentuna! Silti se on minun silmääni kaunis, pitkärunkoinen ja hyvällä luustolla varustettu nuori neiti. Kokoa sillä on nyt 41cm.

Tuulin orastava murkkuikä näyttäytyy mörköikänä. Perheen ilopilleri on jopa normaalia hönömpi ja tällä hetkellä asioihin hyvinkin herkästi reagoiva. Täytyy toivoa ettei tulevan viikonlopun messukeskuksen hälinä ole nyt pienelle liikaa. Ainahan voi jättää menemättä kehään jos pahalta näyttää. Shelttipentuja on lauantaille ilmoitettu peräti 21 ja tokihan olisi mielenkiintoista nähdä mihin väliin oma koira tuossa joukossa sijoittuu. No, asiat selvinnevät sitten lauantaina.

Viime viikonloppuna oli myös tämän aksavuoden viimeiset kisat. Oikeastaan voidaan puhua puolikkaasta vuodesta lajin parissa, sillä sekä Fay että Wilson palasivat molemmat treenaamaan ja/tai kisaamaan vasta kesä-heinäkuussa. Tuolloin lähdettiin Wilsonin kanssa hakemaan vasta toista nollaa 1-luokasta. Nyt 3.12 kisoissa oli hakusessa viimeinen nolla 2-luokasta, ja sieltähän se sitten tuli heti ekalta radalta voiton kera. Onneksi tuli, olin aika kammottavassa yskässä koko viikon, enkä tiedä kuinka järkevää oli kisaamaan lähteä. Paikalla oli kuitenkin myös Wilsonin tyttären omistaja-ohjaaja Anne, joten tarpeen vaatiessa olisin voinut antaa koiran hänen ohjattavaksi. Tähän ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, vaan taistelin meidät maaliin vaikka lopussa meinasinkin unohtaa mihin suuntaan piti puomin jälkeen kääntyä. Loppujen lopuksi Wilson kulki varsin lupsakasti omalla rauhallisella tyylillään. Nyt pidetään taukoa, tällä kertaa myös treenaamisesta. Nähtäväksi jää lähdemmekö kokeilemaan siipiämme 3-luokkaan, ja jos, niin koska. Yhtä kaikki, tavoite tämän koiran kanssa on nyt saavutettu!
Tässä rata: Wilson 2 lk serti

Vaikka Fay palaakin aksaa harjoittelemaan, jää muille koirille nyt enemmän aikaa kaiken maailman temppujen harjoitteluun. Tokihan temppuja harjoitellaan myös kotona, mutta hyvähän se on hallillakin treenata, se kun on ihan erilaista kuitenkin. Elvie on saanut oppia kiipeämään selkäni päälle tekemään 'kaukokäskyjä', Manta osaa pieniä pätkiä seuraamista molemmilla puolilla. Ja niin, onhan se putkesta jo pari kertaa läpi juossut :D

Viikonloppuna siis messariin, ja siinäpä ne tämän vuoden kinkerit sitten taisivatkin olla :)

Mukavaa joulukuuta kaikille lukijoille! Älkää stressatko joulusta, se tulee, ja myös menee, vaikka ei tekisi yhtään mitään ;)